perjantai 22. marraskuuta 2013

*Heittää glitteriä ilmaan*

Kannattaako edes sanoa? Fakta homma on, että mitä enemmän lukion kursseja kertyy, sitä vähemmälle jäävät bloggaukset. Aikaa ei riitä, inspiraatiosta puhumattakaan. Kun elämä pyörii koulun, musiikin ja Supernaturalin ympärillä, niin mistäpä repiä jutunjuurta? Huokaus. Ennen sitä jaksoi kirjoittaa niin tyhjänpäiväisistä asioista että hävettää melkein myöntää. Kamalaa tämä vanheneminen. Seitsemäntoista kriisi kolkuttelee ovella. Mutta tänään päätin raapia luuni kokoon ja istua ja kirjoittaa blogia
  Syystä tai toisesta olen viime aikoina alkanut saamaan hienoisesti vinoja katseita ja itse asiassa suoria kysymyksiä liittyen aiheeseen seksuaalisuus. Eräs tyyppi käveli eräänä päivänä luokseni ja kysyi, olenko lesbo, ja sen jälkeen pahoitteli kysymystään ja pyysi, etten loukkaantuisi.
  Kysymys sai minut hämilleen. Ei sen takia, ettäkö se olisi saanut minut kyseenalaistamaan identiteettiäni ja haurasta seksuaalikäsitystäni, vaan sen takia, että hän todellakin pyysi etten suuttuisi. Ehkäpä joku voisi tästä mielensä pahoittaa, mutta suoraan sanottuna: miksi suuttuisin? Ylipäätänsä, miksi tätä kysymystä pitää vieläkin jauhaa? Miksi seksuaalisuus on niin järkyttävän tärkeä aihe?
  Virallinen tiedote jokaiselle (ja ennen kaikkea sille henkilölle joka asiasta kysyi) joka jaksaa käyttää aikaansa minun seksuaalisuuteni suhteen: vastaus on... (rumpujen pärinää): Ehkä hetero! Tai mistäs sen tietää, saatanhan olla bi joka ihastuu vain fiktiivisiin/ liian vanhoihin miehiin! En minä tiedä! Enkä oikeastaan edes ole kiinnostunut!
  Kertokaa joku minulle: miksi seksuaalisuutta pidetään tuhannen taalan kysymyksenä? Miksi media pullistelee sitä, kuinka jokaisen olisi tärkeää hahmottaa omat mieltymyksensä, jotta voisi rakentaa terveen minäkuvan?
  Kokeillaanpa.Tässä olen minä: olen melkein seitsemäntoistavuotias. Olen hyvä kirjoittaja, kohtalainen pianisti, lähes surkea basisti ja äärimmäisen sarkastinen ja epähauska ihminen. Olen hyvä biologiassa mutta vihaan todennäköisyyslaskentaa. Lempiruokaani on maa-artisokkakeitto ja tämän hetken suurin pakkomielteeni on Misha Collins. Pidän manipuloimisesta, ihmisille puhumisesta ja asioiden suunnittelusta. En osaa tanssia mutta harjoittelen kovasti.
  Ai mutta pahus. Otetaan takaisin- minulla ei voi olla selvää kuvaa itsestäni, koska en tiedä, kummat ovat fantsumpia, tytöt vai pojat.
  Kaikki tämä hype identiteettikriisien ja itsensä löytämisen ympärillä alkaa olemaan aika kyllästyttävää. Okei, hienoa jos tiedät olevasi hetero. Oikeasti. Onnea. Woah. Mutta se, etten minä jaksa vaivata päätäni niin mielestäni herttaisen yhdentekevällä asialla, ei tee minusta sen huonompaa tai hauraampaa ihmistä. Onko seksuaalisuus muka jotenkin erilaista kuin.. kuin vaikka hiusten väri? Eihän sitä välttämättä tiedä mikä hiusväri itselle sopisi parhaiten, mutta kannattaako sen takia joutua hulluuden partaalle? Kokeilee, ja jos menee pieleen, niin so what?Samoin seksuaalisuus. Ihastuu keneen ihastuu ja on kuka on, kannattaako siitä vetää sen suurempaa kohua?
  Herätkää, ihmiset. Maailmassa on muutakin kuin seksuaalisuus. Ei öitä kannata valvoa "itsensä löytämisen" takia- rakenna mieluummin oma sinuutesi! Lue kirjoja, leivo suklaakakku ja yökkäile koska se ei ollutkaan hyvää, juokse maraton tai osta hevonen- tee elämälläsi mitä haluat, äläkä yritä määritellä itseäsi vain saadaksesi itsesi mahtumaan johonkin ennalta määrättyyn kategoriaan. Ole sinä, älä kukaan muu.
  Hyviä jatkoja taas määrittelemättömän ajanjakson ajaksi!

lauantai 12. lokakuuta 2013

I wanna be your best friend, I don't want you to be my girl

Lupasin pari aikaa sitten bändiesittelyä uudelleen käynnistyvään blogiini, ja kerrankin pidän lupaukseni. Näitä on itse asiassa tulossa kaksikin, ja tämän iltainen bändi on aivan erityinen vieras tässä blogissa. Ensinnäkin sen vuoksi, että se on aivan tältä vuosikymmeneltä (tältä vuodelta!) ja toisekseen, musiikkikin poikkeaa aika paljon tavallisesta.
  Bändi on tämän vuoden ehkä lupaavin uutuus (ja jos minulta kysytään niin ensimmäinen lupaava uutuus pitkään aikaan) nimeltä Palma Violets, joka nähtiin kesällä Suomessakin Rock The Beach- festareilla. Itse en päässyt bändiä tarkastamaan vaikka olisin halunnut, mutta käydään nyt katsanto minun näppäimistöni kautta, okei?
  Palma Violets on siis brittiläinen vuonna 2011 perustettu rockpunknewwave- mikälieneeonkaan bändi, jonka debyyttialbumi 180 ilmestyi tämän vuoden alkupuoliskolla. Sen jälkeen bändi on vilahdellut useaankin otteeseen alan lehdissä, ja sai jopa minut, ehkä tämän universumin nirsoimman ihmisen, sijoittamaan bändin ekaan levyyn, ja mitä kauemmin 180:tä kuuntelen, sitä varmempi olen siitä, ettei tämä ollut hutiostos ja että tästä bändistä kuullaan vielä.
  Yhtyeen muodostavat kitaristi Samuel Fryer, basisti Chilli Jesson, kosketinsoittaja Peter Mayhew ja rumpali William Doyle- pistäkääs nimet muistiin, näistä kosseista puhutaan toivottavasti vielä uudemmankin kerran!
  Koska yhtye on tosiaankin vielä läpimurtoaan tekemässä, soundi on hieman uudenkarhea eikä todellakaan ylimiksattua tai muulla glitterillä ylimaalailtua, vaan ihan aitoa, innnokasta ja energistä musiikkia jossa mukana ovat vain bändi ja soittimet. Ja kokoonpano toimii aivan älyttömän hyvin.
  Suomessa Palma Violets on vielä hieman never heard, tai ainakin olen monesti saanut vain kysyviä katseita osakseni kun olen maininnut tämän yhtyeen. (Toisaalta oma radionkuunteluni on aika rajoittunutta ja tietämykseni tämän hetken kuumimmista hottiksista on aikalailla Rollin Stone-lehden varassa). Mutta toivottavasti pian yhtyettä saadaan kuulla laajemminkin suomalaisilla radioaalloilla- Palma Violets on todellakin yksi tämän vuoden ehdottomasti tämän vuoden mielenkiintoisimpia ja potentiaalisimpia tulokkaita.
  Youtubeenkin yhtye on tunkeutunut vasta ihan parin kuukauden sisällä, ja onneksi onkin, sillä muuten tämä postaus olisi jäänyt aika ontoksi. Kokonaisuudessaan 180 koostuu 11 kappaleista ja albumin sisältä on seuraava:
Best of Friends
Step Up for the Cool Cats
All the Garden Birds
Rattlesnake Highway
Chicken Dippers
Last of the Summer Wine
Tom the Drum
Johnny Bagga' Donuts
We Found Love
Three Stars
14
Kaikkia en nyt ala tässä erikseen esitelmöimään mutta pari on pakko poimia ja linkata, ja aloitetaan ekasinkusta nimeltä Best of Friends.
 Kappaleessa on minusta aika mielenkiintoinen sanoma: "I wanna be your best friend/ I don't want you to be my girl" joka on aika päinvastainen kuin useimmissa listoille nousseissa biiseissä. Koska nykymaailma on niin romantiikkakeskeistä ja ihmissuhteilla mässäilevää, minusta on mukavaa kuulla kerrankin kappale joka kertoo puhtaasti kaveripohjalle perustuvasta suhteesta ja siitä, että se on todellakin kaikki mitä laulaja haluaa. Minä tykkään, entä sinä?
  Toinen poiminta on Chicken Dippers, syystä jota en tiedä. Jotenkin vain tykkään kappaleen rytmistä ja muutenkin- jokin siinä kolahtaa.
Viimeisenä illan hidas biisi- Three Stars, jossa on mukavan rauhallinen meininki.


Suosittelen Palma Violetsia ehdottomasti. Käykää myös tsekkaamassa bändin nettisivut- sieltä lisää tietoa!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

I am definitely a mad man with a box!

Hellou! Koeviikko on jälleen takana ja elämä jatkuu. Ihmeellistä, jälleen kerran. Vietin rauhallista lauantai-iltaa irtokarkkipussin kanssa, kun iski halu blogata yhdestä minulle tärkeästä asiasta. Mutta ei, kyseessä ei ole musiikki, ei koulu, ei edes luonnonsuojelu, yleinen valitus tai mikään muukaan aikaisemmin blogissani pyörineistä aiheista.
  Ei, tällä kertaa puhun TV-sarjoista, ja tarkemmin sanottuna niinkin oh-niin-mainstreamista TV-sarjasta kuin Doctor Who.
  Viime keväänä liekkiin puhjennut intohimoni kyseistä sarjaa kohtaan ei ole tosiaan tainnut vilahdella tässä blogissa kovin montaa kertaa, mutta ainakin parhaimmat kaverini ovat (krhm) ehkä huomanneet kyseistä oireilua. Minulla tuli kesällä pitkän pitkä tauko Doctor Whon vahtaamisessa, koska vietin sangen vähän aikaa kotona istuen ja nyt sitten Suomen TV:ssä ei sarja enää pyörikkään. Tässä vastaan tuli (taivaan kiitos) ihanainen Netflix, joka takaa jälleen laatuaikaa ehkä maailman parhaan sarjan parissa. Tosin valitettavaa mutta totta, ei, en ole tutustunut vanhoihin ja alkuperäisiin tuotantokausiin, vaan olen tyytynyt niihen viiteen "uusien sarjojen" ensimmäiseen kauteen. Mutta luja aikomus on katsoa koko sarja, vielä jonain päivänä!
  Mutta se siitä. Miksi oikeasti halusin kirjoittaa Doctor Whosta on se, että haluan päästä ylistämään sarjan mahtavaa filosofiaa JONNEKKIN ja kuten aina, tämä blogi saa olla venttiilini faniongelmissa (kavereilta loppui jo kärsivällisyys, pahoin pelkään). Tämä on siis palopuheeni: miksi sinun tulisi katsoa Doctor Whota.
  Ihan alkuun, täytyy sanoa, että jos minulle olisi vuosi sitten väitetty että retkahdan yhtään mihinkään sarjaan näin pahasti, olisin nauranut ja raikuvasti. "Ei minulla ole sellaiseen aikaa" ja "Pliis, sarjojen vahtaaminen on ajan tuhlausta ja sitä paitsi, mitä järkeä niissä edes on?"
  Auts.
  No, sattuman jos toisenkin kautta löysin itseni googlettamasta David Tennantin ja Catherine Taten haastatteluja. Mutta se ei liity tähän oikeastaan mitenkään.
  Mutta siis. Tiedättekö, miksi rakastan tätä sarjaa aivan mielettömästi? Syy ei ole sen uskomattomat seikkailutarinat, komeat näyttelijät tai erikoistehosteet. Ei, syy on paljon suurempi, enkä ole ainut ihminen joka on juuri tästä syystä retkahtanut Doctor Whohon.
  Minusta on aivan mahtavaa, miten tässä sarjassa suhtaudutaan olentoihin, jotka poikkeavat jotenkin yleisestä. Laji, seksuaalisuus, aate- minusta on aivan mahtavaa miten välinpitämättömästä erilaisuuteen suhtaudutaan. Jokainen on sellainen kuin on, ja se on ok. Parasta on myös se, että suvaitsevaisuutta ei alleviivata tai sarja ei yritä olla pyhimysmäinen ylistäessään ihmisten tasa-arvoa- sitä pidetään vain itsestäänselvyytenä. Juuri se suhtautumistapa, jota tässä maailmassa kaivattaisiin. Se, että erilaisuutta ei pidettäisi isona juttuna, vaan se vain.. olisi olemassa.
  Tämän lisäksi Doctor Whossa on loistavaa tietysti se aate, että "900 years of time and space and I've never met anyone who wasn't important". Toisin kuin niin monessa muussa sarjassa, joissa keskitytään pahan tuhoamiseen ja turhanpäiväiseen ympäriinsä räiskimiseen, Doctor Whossa korostetaan sitä, että asioilla on aina toinenkin puolensa. Kukaan ei valtaa maailmaa vain ilkeyttään. Jonkun tarinassa sinä ole se pahis. Sarjassahan Tohtori ei ikinä tapa ketään tahallaan- jokainen "pahis" on myös yksilö, jolla on omat tarkoitusperäiset päämääränsä. Siinä on aivan uskomaton näkökulma elämään- kukaan ei ole paha tahallaan, vaan yrittää vain olla uskomansa asian puolella.
  Puuh. Tässäpä olisi taas postausta vähäksi aikaa. Minulla on edellen hautumassa ne pari kauan aikaa sitten lupaamaani bändiesittelyä, minkä lisäksi kohta tulee taas koetilannefilosofiaa ja valaistuminen kesken fysiikkakriisin. Allons-y ja hyvää yötä!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Uskon asia

Hei lukijani! Pitkästä aikaa tulee ihan ajatuspostausta- siis jotain muutakin kuin pelkkää syntymäpäiväonnittelua. Täältä pesee!
  Uskotteko te, että jonain päivänä kaikki vain loppuu? Uskotteko, että sen lopun jälkeen on jotain, jotain mistä me ei vielä tiedetä mitään? Ehkä meillä on siitä aavistus, ehkä meille on kerrottu siitä jotain, mutta emme todella tiedä mitä se on. Uskotteko te, että lopun kiirastulen jälkeen, tuon pelottavan viimeisen tuomion jälkeen on olemassa suuri paratiisi, jokin suuri onni, jota kohti tässä taaperretaan joka päivä? Vai loppuuko kaikki siihen viimeiseen tuomioon?
  Eli pähkinänkuoressa: uskotteko te lukion jälkeiseen elämään?
  YO-kirjoitukset alkavat ihan näihin aikoihin. Samoin koeviikot. Tottahan toki minä ymmärrän että lukion ajatuksena on suorittaa tutkinto, ylioppilastutkinto, mutta silti sisäinen skeptikkoni herää kyseenalaistamaan tätä systeemiä. Miksi, oi miksi koko lukion aikana haalimamme tieto tuntuu tähtäävän vain ja ainoastaan kokeisiin? Onhan varmasti hienoa kirjoittaa laudatureja mutta eikö lukion ideana ole myös olla yleissivistävää ja mielekästä opiskelua, joka antaa hyvät eväät ELÄMÄÄN, ei pelkästään loppukokeisiin?
  Viimeisin asia, mitä suosittelen yhtään kenellekkään, on asenne, että "opiskelen vain niitä mitä kirjoitan". Okei, tottakai jokainen saa asettaa tähtäimensä mihin haluaa, ja pitää olla jokin päämäärä, ja jos joku haluaa ehdottomasti keskittyä vain viiteen tai kuuteen aineeseen, niin kukapa minä olisin sitä kritisoimaan. Mutta että jättää kaiken muun yrittäminen pois? Ettei edes yrittäisi kiinnostua niistä itselle heikommista aineista? Se jos jokin on minusta harkitsematonta.
  Okei, historia ei nappaa kaikille. Mutta ei sitä silti kannata pitää typeränä ja aivan turhana, sillä minusta olisi todella pelottavaa jos ihmiskunta unohtaisi historiansa. Historia on tärkeää. Samoin fysiikka. Samoin kuvaamataito. Samoin joka ikinen oppiaine mitä lukiolla on tarjota!
  Itselläni ainakin olisi valtavan turhautunut olo, jos viettäisin kolme vuotta samassa opinahjossa keskittyen vain niihin aineisiin, mitä aion kirjoittaa. Se olisi aivan järkyttävää tuhlausta- jos ne pakolliset historian-tai ruotsintunnit on joka tapauksessa räpiköitävä läpi, niin eikö niistä kannata ainakin ottaa kaikki hyöty irti? Minkään oppiminen ei oikeasti ole turhaa, ei ikinä. Minä en ole ikinä kuullut kenekään valittavan liiasta tiedosta. Ei se tapa. Luultavasti. Toivottavasti.
  Ja toivottavasti en loukkaa ketään tällä kirjoituksellani. Jokainen joka läpäisee lukion ansaitsee hatunnoston- niin, tai oikeastaan hatun päähänpainamisen- ja on tosi hienoa, jos suhtautuu edes johonkin aineeseen mielenkiinnolla. Mielenkiinto on hyvä juttu. Tämä bloggaus on sitä paitsi suunnattu ihan yhtä lailla itselleni, sillä historian oppikirja odottelee lukijaansa laukussani...
  Näkemiin, rakkaat lukijani. Jaksamisia kaikille, opinahjosta riippumatta. Ja uskotaan, että näiden opiskeluidenkin jälkeen on elämää.
  (Olisipa myös niiden lomassa).
  Lopuksi saatte nautiskella vielä kappaleesta, joka oikeastaan kolahtaakin tähän postaukseen, johtuen ehkä omasta turhautumisestani fysiikan läksyihin jotka eivät nyt vain nappaa. Elämässä on pakko olla muutakin...


torstai 5. syyskuuta 2013

I'm just a singer with a song

Heissanssaa ystäväiseni. Valitettavaa kyllä, en edelleenkään ole saanut postattua kertyviä luonnoksia. Ehkä vielä jonain päivänä todella saatte lukea kaiken mitä olen suunnitellut julkaista.
  Ehkä.
  Kuitenkin tänään on taas merkkipäivä- tai enemmänkin muistopäivä. Tänään on 5. päivä syyskuuta, päivä, jolloin tulee kuluneeksi 67 vuotta erään Sansibarilaisen pojan syntymästä. Poika muutti 17 vuotiaana perheineen Isoon-Britanniaan pakoon Sansibarin vallankumousta.
  Vaikka Lontoo oli varmaan tuohonkin aikaan varsin monenkirjava paikka, herätti eksoottinen kaveri tietysti huomiota. Pian poika oppi suhtautumaan naljailuun vetämällä keikailun överyyksiin asti- peittäen samalla todellisen ujoutensa, joka olisi läsnä koko pojan elämän ajan, ja jonka hän kätkisi yhä voimakkaamman lavapersoonan taakse.
  Pojan varttuessa elämään astuivat taide, musiikki ja pakottava tarve päästä esiintymään. Ajan myötä poika tapasi Smile-yhtyeen jäsenet, ja loppu on historiaa- historiaa, joka kätkeytyy nimen Freddie Mercury- taakse.
 Freddie Mercury jos joku on ihminen, josta harva tietää todellisuudessa juuri mitään. Millainen Freddie todella oli- kuka hän edes oli? Maailmassa on ehkä tätä nykyä vain kourallinen ihminen joka tietää vastauksen näihin kysymyksiin. Siispä tämäkin postaus perustuu biografioista haalittuihin tiedonmurusiin, muutamaan dokumenttiin ja puhtaaseen päättelyyn.
  Ja sen asian takia en voi lähteä kirjoittamaan täydellistä kuvausta legendasta, joten joudutte jälleen tyytymään pelkkään "minun mielestäni"- bloggaukseen. Mutta ehkä se kestetään.
  Vuosi sitten- ja monesti sen jälkeenkin- kirjoitin siitä, kuinka ihailen Freddiessä hänen puhdasta outouttaan ja rohkeutta olla outo. "Now I'm not scared to do what I want to do and I'm not worried if I make a fool of myself. If I fall into a dustbin, which I have done many times, I don't worry about the fact, if I'm having a good time" on sitaatti, jonka bongasin viime kesänä ja joka päätyi suoraan muistikirjaani. Edelleenkin suurin asia mitä olen Queeniltä saanut, on valtava määrä rohkeutta- rohkeutta sanoa mielipiteeni, rohkeutta olla eri mieltä, rohkeutta nauttia omana itsenäni olemisesta.
  Yksi toinenkin asia, synkällä tavalla hieno, on myös se, että Freddien kuolema sai varmasti monen tajuamaan AIDSin olemassaolon ja sen, miten vakavasta asiasta on kyse. Jos jokin tauti saa nujerrettua niin energisen ja innokkaan laulajan kuin Freddie, täytyy tuon taudin olla helvetillisen tuhoisa. Minä ainakin havahduin lukemaan AIDSista vasta Freddieen tutustuttuani- ja tavallaan se tieto, että miten hirveitä tauteja on edelleen olemassa ja miten niille ei oikeastaan voida mitään, itse asiassa innosti minuakin miettimään uravalintaani. Tiedä vaikka joskus AIDS on päihitetty ja tiedä vaikka minulla on näppini pelissä. Ja kaikki kiitos suurelle miehelle suuren nimen takana.
  Jotkut pitävät Freddietä valtavan vastuuttomana ihmisenä ja huonona esimerkkinä, mutta minusta Freddie on loistava esikuva. Eihän hän ole ketään suostutellut irtosuhteiden ja huumeiden sumentamaan maailmaan, vai onko? Ei, se asia, miksi Freddie on ihailtava, on se, että jos päätät olla jotain, sinusta voi tulla mitä tahansa. Jos päätät, että sinusta tulee legenda, kuka sinua voisi estää?
  Mutta nyt on aika lukiolaisen painua unten maille, ja jättää teidät nauttimaan parista Freddien tuntemattomammasta kappaleesta. Haluaisitteko kuulla soolotuotantoa? No, enhän minä sitä kysy. Saatte joka tapauksessa. Tässä muutama Queenin biisi ja sitten sieltä soolouraltakin.
  Hyvää illanjatkoa ja hyvää syntymäpäivää Freddie!

Ensin In My Defence. Tykkään. Tämä ei kyllä taida olla Freddien itsensä tekemä (tai ei ainakaan kokonaan) mutta ah tämä lauluääni.
Sitten toinen rakkauslaulua. Love Me Like There's No Tomorrow

Mutta jottei mentäisi aivan imelyyksiin, hypätään takaisin 70-luvulle, Queeniin ja pariin Freddien upeimpaan vokaaliosuuteen. The Night Comes Down
Queenin kappaleista yksi eriskummallisimmista eli Mustapha. On okei olla outo!

Ja illan viimeinen, kaunis ja hyväntuulinen lopetuskappale. Taidan tehdä vielä aikamatkan takaisin Freddien sooloiluun, Mr. Bad Guy- albumille, jolta nappaan kappaleen nimeltä- kyllä, ihanaa- I was Born To Love You MUTTA tämä on se versio, joka julkaistiin Queenin Greats Hits III:lla. Tämän myötä, kauniita unia ihanat lukijani. Ensi kertaan!

 

maanantai 19. elokuuta 2013

Deaky day!

Ja niin! Jälleen aika yhdelle muistamiselle- taisin jo sanoa että kirjoitan muutakin kuin synttäripostauksia mutta eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun juksaan. No, kuitenkin, tänään juhlapäivää viettää eräs aivan superihana muusikko nimeltään John Deacon! 62 vuotta lasissa!
  John Deacon, iso sielu pienen nimen takana. Valitettavasti John on suurelle maailmalle aika tuntematon tyyppi- se Queenin basisti, jos sitäkään. Se on sääli, ihan vain maailman takia- koska ainakin useimpien elämäkertojen mukaan John on todella ujo ihminen, se tuskin häntä itseään niin paljon haittaa. Mutta minkä taiteilija maailma Johnissa menettääkään!
 Silti, ehkä ujous on juuri Johnin upein puoli ja se, mikä saa minut nostamaan hattua tälle loistavalle basistille- on äärettömän rohkaisevaa ja kunnioitettavaa, että ujo ja omassa yksityisyydessään viihtyvä henkilö voi saavuttaa jotakin noin suurta- olla osana musiikkimaailman valloituksessa. On siistiä huomata, ettei välttämättä tarvitse olla rääväsuinen ja äänekäs saavuttaakseen jotain- hiljaisella taitavuudella voi saavuttaa paljon enemmän.
  Mistäs me Johnin muistamme? Harva tietää miten monen suurhitin takaa löytyy nimi John Deacon. I Want to Break Free, Another One Bites The Dust, You're My Best Friend- vain muutaman suurimman nimetäkseni. Lisäksi Johnin nimistä löytyy monen monta tuntemattomammaksi jäänyttä mutta silti aivan loistavaa biisiä- monen monta biisiä, jotka kannattaa tarkistaa.
  Mutta edelleenkin, ennen kaikkeahan John oli ja on edelleenkin basisti, ja pahuksen kova sellainen. Monen Queenin kappaleen bassoraita on aivan tolkuttoman monimutkainen, yllättävä ja aina mielenkiintoinen. Lisäksi, kuten isäni sanoi, Johnilla on se jokaisen hyvän basistin ehdoton lahja: osata soittaa instrumenttia niin että se näyttää lähestulkoon pitkästyttävän helpolta, vaikka todellisuudessa taustalla on täydellinen keskittyminen soittamiseen.
  Vai mitä?
    Mutta mutta. Kello tikuttaa kohti nukkumaanmenoaikaa, joten jätän nämä löpinät sikseen ja päästän teidätkin jatkamaan elämäänne- mutta sitä ennen pari Deakybiisiä, tottakai! Tässä pari omaa suosikkiani (ja joo ei, ei niitä tavallisimpia).
  Hyvää syntymäpäivää John, sinä upea, ihana mies. Paljon onnea!
Ihan ensin, aivan valtavan ihana Spread Your Wings.

Toiseksi You and I, joka on edellisen tapaan tappoihana. Music is flowing in the darkness.. sopii hyvin tähän hetkeen.

Huomaan vasta nyt, että kaikki suosikkini Johnilta ovat enemmän tai vähemmän balladeja- mutta haittaako se? Ei kai, koska laatu on näin ihanaa. In Only Seven Days, olkaa hyvä.
Viimeisenä vielä sateiseen syyssäähän Rain Must Fall.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Chocolate Sunday

Pitkästä aikaa ajattelin antaa teille pureskeltavaa- ihan siis kirjaimellisesti. Sain pari kuukautta sitten brasilialaiselta meilikaveriltani brigadeiron ohjeen, ja nyt ajattelin jakaa tämän taivaallisen herkun teidänkin kanssanne.
  Brigadeiro on siis brasilialainen suklaaleipomus, joka koostuu niin yksinkertaisista aineista kuin kondensoidusta maidosta eli tiivistemaidosta, voista ja kaakaojauheesta. Tiedän, tiedän. Mitä ihmettä on kondensoitu maito? 
  Oma kondensoidun maidon metsästykseni on tarina sekin. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta, joten päätin googlettaa sen, ja löysin keskustelupalstan jolla kummasteltiin kyseistä ainesosaa. Joku keskustelijoista osasi neuvoa että sitä saa Prisman hyllystä, joten fiksuna päätin sitten odottaa että pääsisin isompaan Prismaan. Matka vei Joensuuhun asti, josta rahtasin kaksi tölkkiä tätä mannaa kotiin lähes 500 kilometrin päähän.
  No, sitten viikonloppuna läksin ostamaan jotain paikallisesta, aivan tavallisesta S-marketista, ja arvaatte varmaankin että kookosmaidon vieressä kökötti sievästi rivi peltitölkkejä kondensoitua maitoa. 
  Älkää ikinä uskoko keskustelupalstoihin. Eli siis kondensoitua maitoa saa tavallisesta ruokakaupasta, sieltä kookosmaidon ja muun sellaisen vierestä. Useampaakin laatua. Itse käytin seuraavaa:
Kuva Googlesta
Mutta siis takaisin brigadeiroon. Brigadeiron valmistaminen on yksinkertaista, mutta se vaatii aikaa, sillä seosta kuumennetaan reipas puolisen tuntia, minkä lisäksi sen pitää jäähtyä ja jähmettyä ja sen jälkeen vielä muovailu. Mutta on työ on taatusti sen arvoista, sillä nämä vievät kielen mennessään!
Brigadeiro (n. 20 kpl koosta riippuen)
1 tölkki kondensoitua maitoa
1 rkl voita
3 rkl kaakaojauhetta (siis leivontaan tarkoitettua)

Lisäksi koristeluun esim. tummaa kaakaojauhetta, kookoshiutaleita, nonparelleja tms. 
Massaan voi myös heittää maun mukaan esimerkiksi kuivattuja marjoja tai hedelmiä, chiliä, pähkinärouhetta, keksinmuruja tms.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ohje kuuluu että mittaa ainekset kattilaan ja kuumenna miedolla lämmöllä koko ajan sekoittaen. Ja kun sanon että koko ajan, myös tarkoitan että koko ajan. Tämä on aikalailla samanlaista kuin toffeen tekeminen- hylkää se ja se kostaa sinulle kitkerästi. Brigadeiro ei kuitenkaan pala ehkä aivan niin herkästi joten ei paniikkia!
  Seosta pitää kuumentaa niin kauan, että se muuttuu kiinteämmäksi ja alkaa irrota pohjasta. Edelleen, aika lailla samanlaista kuin toffeen kanssa. Koostumusta voi myös testata vesilasikikalla: pudota pieni nokare massaa lasilliseen kylmää vettä, ja jos massa pysyy yhtenä pallona ja on maistettaessa suht kiinteää, alkaa brigadeiro olla valmista. Itselläni keittoaika oli noin puoli tuntia, induktioliedellä aika on kuulemma paljon lyhyempi, mutta tavallisella kuumennusaika vaihtelee lieden tehosta riippuen.
  Anna valmiin, mukavan kiinteän seoksen jäähtyä kunnolla (ja tässä pitää olla maltillinen sillä kunnolla jähmettynyttä seosta on paljon helpompi muotoilla!) esimerkiksi viileäkaapissa. 
  Ja sitten vain muotoilemaan! Hiero käsiisi pieni nokare voita (ei liikaa, muuten lopputuloksena on hyvin liukasliikkeinen suklaapallero), ota teelusikalla haluamasi kokoinen nokare massaa ja pyörittele käsien välissä pyöreäksi palloksi. Sen jälkeen kierittele pallo kahta lusikkaa apuna käyttäen haluamassasi päällysmateriaalissa.Vain mielikuvitus on rajana! Brasiliassa on olemassa jopa brigadeiro jossa päällyksenä käytetään parmesaaniraastetta, mutta.. tyylinsä kullakin!
  Malta vielä hetki ja laita valmiit brigadeirot hetkeksi jääkaappiin jähmettymään- ja sitten, nauti!
  Nettiä surffaillessani löysin vaikka minkälaisia variaatioita brigadeiron valmistamisesta- massan voi esimerkiksi lusikoida tai pursottaa karamellivuokiin jolloin saa aikaiseksi todella söpöjä makeisia. Hieman löysempää (eli vähemmän aikaa kypsennettyä) brigadeiromassaa voi käyttää esimerkiksi leivosten väliin tai päälle, jäätelön kastikkeeksi, hedelmädippinä.. vaihtoehtoja on vaikka miten paljon.
  Nyt lähden vilkaisemaan omia jähmettyneitä brigadeirojani ja nappaan niistä vielä kuvan. Hyviä kokkailuja!

PS. Olen basisti enkä mikään valokuvaaja joten kuva on tarkoitettu vain havainnollistamaan brigadeiron olemusta. Vasemmalta oikealle: punaisia nonparelleja, mantelijauhetta, kookoshiutaleita ja tummaa kaakaojauhetta. Nyt maistelemaan!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Bloggaajan paluu

Viimeinkin, herra ties miten monen viikon jälkeen, ruudun tälle puolelle rauhoittuu mahtavan kesän viettänyt lukion kakkosluokkalainen! Ette usko miten vaikea on aloittaa taas bloggaamista- en tiedä, mistä aloittaisin!- mutta kun tämän saan kirjoitettua niin uskon että saatte viimeinkin lukea jotain muutakin kuin syntymäpäiväpostauksia tai muuta sellaista.
  Tosiaan. Kesä oli ja meni, siitä jäi käteen valtava määrä uusia tuttavuuksia, muistoja ja opittuja asioita, myös hieman surua ja nuhaa mutta kaiken kaikkeaan, tämä kesä oli aivan huippu. Nyt on kuitenkin aika kaivaa laskin pöytälaatikosta, täyttää kynäpenaali ja ryhtyä opiskelemaan oikein kunnolla. Heti ensimmäiseen jaksoon olin vaarassa saada oikein kunnon tappolukkarin mutta onneksi siitä lähti yksi kurssi pois joten ehdin ehkä jopa elämäänkin tämän pakerruksen lomassa.
  Ei jestas miten kuivaa tekstiä. Koulua koulua koulua. No, se tässä on kyllä ollut parin viime päivän päälimmäisin asia, mutta eiköhän koulunalkushokki mene pian ohi.
  Jälleen kerran kysyn taas (ehkä turhaan koska en ikinä ehdi tai jaksa toteuttaa niitä) mielipiteitänne- mitä haluatte lukea? Mikä ajankohtainen aihe olisi sellainen, josta minun pitäisi kirjoittaa- tai olla kirjoittamatta? Minulla on luonnoksissa parikin kirja-arvostelua kesken joten niitä on tulossa pikapuoliin jahka saan ne viimeisteltyä, ja samoin on pari bändiesittelyä luvassa ja ehkäpä jokunen rock á la carte. Mutta muuta?
   Ensi kertaan, rakkaat lukijani. Syksy saapuu ja sen myötä palaa myös tämän blogin aktiivisuus- pysykää linjoilla!

perjantai 26. heinäkuuta 2013

"Never wanted to be a boy next door, always thought I'd be something more"

Vuosi sitten tänä päivänä kirjoitin postauksen. Silloin aihe oli vielä hämärä enkä tiennyt juuri mitään kirjoittamastani asiasta ja sen takia se postaus taisi jäädä hieman ontoksi. No, en tiedä tämänkään kirjoituksen sisältörikkaudesta, mutta ainakin vuoden aikana olen tutustunut tähän kyseiseen aiheeseen paljon paremmin, ja samalla hullaantunut täysin.
  Eli äärimmäisen hyvää 64. syntymäpäivää, Rogereista upein eli Roger Meddows Taylor!
  Muistaakohan kukaan enää viime vuoden postausta? En silloin tosiaankaan tiennyt Rogerista juuri mitään, mutta silloin jo sydämeni olivat vieneet kaksi asiaa: upea ääni ja soittotaito. "-mainitaan se asia, mikä lopulta vei minulta sydämen: ääni. Se upea, tummansävyinen ja intensiivinen rockia uhkuva ääni. Se, joka iskee suoraan johonkin syvällä jokaisessa meissä asuvaan, johonkin alkukantaiseen. -- Mutta ei pidä unohtaa sitä syytä, miksi tämä mies on historiaan jäänyt: rumpalinahan hänet muistetaan. Se vimma, se täydellinen keskittyminen, joka paistaa Rogerin soitosta, on todella nautittavaa. On ihanaa nähdä ihmisen rakastavan työtään: tässäpä yksi näistä ihmisistä!" kirjoitin tasan vuosi sitten, ja eipä ole mielipide paljon muuttunu.
  Minusta tuntuu, että jokainen meistä rakentaa jonkinlaisen kuvan jokaisesta muusikosta tai muusta kuuluisuuden henkilöstä. Mehän emme voi tietää kaikkea, joten yritämme paikata aukkokohtia mielikuvituksellamme.
  Kerroin kerran äidilleni jotain Rogerista. Hänen kommenttinsa oli: "Lapsellinen". Onko mies lapsellinen, jos hän lukitsee itsensä kaappiin saadakseen kappaleensa Bohemian Rhapsodyn B-puoleksi? Onko mies lapsellinen, jos hän potkaisee kiukuspäissään seinää niin, että joutuu seurauksena sairaalahoitoon? Onko lapsellista heittää kiukkupuuskassa koko rumpusetti lavan poikki niin, että yhtyeen laulaja ehtii alta pois niukin naukin? Ja mitä sanotte siitä, että mies ärtyy musiikkilehteen niin pahasti että lähettää sen lukijapalstalle (alunperin lentokoneen oksennuspussiin rustatun) kirjeen, jossa kirjoittaa esimerkiksi että "Thank you, oh thank you, for the pseudopolitical slant and personal dishonesty that you continue to peddle in your outdated, opinionated, down-home rag". Ja entäs jos bändikaveri kertoo rumpalista että "You'd hear this clunk and it would be, "Oh, Roger's thrown another TV out of the window".
 
Pahus, äitihän oli oikeassa. Mutta onko lapsellisuus rikos? Onko paha asia, jos pystyy innostumaan uusista asioista, suhtautumaan intohimoisesti siihen mitä tekee ja uskoa omaan asiaansa? Kaikissa kirjoissa mitä Queenistä olen lukenut, Rogeria kuvataan äärimmäisen innokkaaksi, energiseksi ja eloisaksi ihmiseksi, joka ryntää asiasta toiseen eikä masennu vastoinkäymisistä.
  Loppujen lopuksi, elämiä on vain yksi, eikä sitä ole järkeä kuluttaa niuhottamiseen. Okei, asiat voi hoitaa järkevästi ja "aikuisesti", mutta pitäähän ihmisessä maustetta olla- ja joskus joihinkin ihmisiin sopii täydellisesti se ekstra-annos pippurisuutta- vai mitä sanotta? Mitäpä olisi Roger Taylor ilman Peter Panin kaltaista riehakkuutta? Sama asia kuin Brian May ilman kiharapehkoa!
   Mutta palataanpa miehen ammattiin eli musiikkiin. Blondi jää lähes 99 kertaa sadasta yhtyeen muiden lauluntekijöiden jalkoihin ja varjoon, ja se on sääli, koska jos vaivautuu etsimään niitä kappaleita joissa lukee tekijän kohdalla että ROGER TAYLOR niin sieltä löytää todellisia helmiä! Vai mitä sanotte loistavasta Tenement Funsterista? Tai vaikkapa ihanaakin ihanemmasta Drowsesta, josta tämän bloggauksen otsikkokin on peräisin? Entäs Modern Times Rock and Roll, Radio Gaga, I'm In Love With My Car, Sheer Heart Attack, Fight From The Inside, One Vision, Fun It, Coming Soon... ja lista jatkuu ja jatkuu. Ja sen lisäksi että sitä on paljon ja että se on hyvää, Rogerin sävellystyö on myös valtavan monipuolista. Tuonkin listan kappaleet vaihtelevat funk-dance-jostain rockballadiin ja heavyrockin kautta puhtaaseen poppiin.
  Eikä unohdeta muutenkaan Rogerin valtavaa roolia Queenissä. Mitä jos poistettaisiin Rogerin uskomattomat falsetot? Tai se varsinkin konserteista tuttu valtava taustalaulu? Ja mitäpä Queen olisi ilman Rogerin sielukasta rumpujensoittoa? Roger on todella valtava taustatekijä- harmaa eminenssi jos kuka! Juuri tämän takia Freddien palvonta on niin harmistuttavaa- kun siellä bändissä olisi muitakin mahtavia persoonia kuten esimerkiksi juurikin Roger!
  Joten eikös voitaisi nostaa hattua Rogerin persoonalle, uralle ja elämälle ja sille ihanalle faktalle, että tältä blondilta rumpalilta on uusi levy tuloillaan syksyllä! Tämä vuosi, jonka olen Queenin fani ollut, on ollut aivan mahtava, eikä vähiten sen takia että elämäni soundtrackille on ilmestynyt erään hieman käheä-äänisen,
sinisilmäisen rumpalin kappaleita ja elämänfilosofiaa.
  Onnea Roger!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Mielipiteenvääntöä

Päivä tai jokunen taaksepäin Queen-fandomissa nousi monenlaisia mielipiteitä, kun suunnitteilla olevaan Queen-leffaan Freddietä esittämään valittu Sacha Baron Cohen purki sopimuksen Queenin kanssa tulleiden erimielisyyksien takia. Erimielisyydet koskivat muunmuassa elokuvan ikärajoitteita.
  Joidenkin mielestä on naurettavaa, että elokuvasta yritetään tehdä Roger Taylorin ja Brian Mayn mieleistä, eli jotain perheleffan suuntaista, sillä eihän yhtyeen elämä ollut läheskään aina kovin valonkestävää ja.. no, perheleffaan kuuluvaa. Joten miksi turhaan kaunistelemaan? Faktojahan tässä valkokankaalle haetaan eikä mitään sentimentaalista ylistystä.
  Minun mielestäni on naurettavaa, että on syntynyt niin suuri kohu siitä, että tämä elokuva olisi "perheleffa". Mitä jos se olisi jokin k-16 tai vielä korkeampi? Toivooko sitä todella kukaan? Minä en ainakaan jaksaisi kovin kauaa vahdata skandaaleilla ja ihmissuhdesotkuilla mässäilevää kohuleffaa, jonka syvällisin sanoma ei pääsisi edes Body Languagen tasolle.
  Koska haloo, olihan Queen nyt enemmänkin kuin seksiä ja huumeita. Entäs ne "ennen"-ajat? Alun haparointi? Parhaimmat kappaleet? Puhdas musikaalinen nerokkuus? Eikö näille asioille voisi laittaa edes pikkuisen painoa? Uskon ja pelkään, että jos elokuvasta tulisi Sacha Baron Cohenin mielikuvan mukainen, saataisiin aikaiseksi taas yksi uusi kertaus yhtyeestä nimeltä "Freddie Mercury ja ne kolme muuta tyyppiä"- hohhoijjaa. Eikö tätä kamaa olla saatu jo tarpeeksi?
  Olihan Freddiekin herran jestas enemmän kuin irtosuhteita ja homobaareja. Aina en jaksa ymmärtää tämän maailman käsitystä viihteestä- huokaus, onhan elämässä muutakin kuin suhteita. Pitääkö kaikkeen, siis ihan kaikkeen aina olla tunkemassa joka väliin valtavaa parisuhdedraamaa?
  (Tässä välissä pitää sanoa että KYLLÄ, nykyäänkin tehdään upeita leffoja ja tämä on vain kärjistys).
  Toivotaan nyt että tästä leffasta tulisi enemmän kuin pelkkää skandaalinkäryistä saippuaoopperaa. Ehkäpä toivoa on, sillä Roger ja Brian ovat vetämässä hommaa eteenpäin ja ehkäpä heillä riittää tahdonvoimaa olla lipsumatta mässäilyn puolelle.
  Mutta innolla seurataan, mitä tästä kehittyy! Mitä mieltä te olette Cohenin uloskävelystä? Lisää jutusta voi muuten lukea vaikkapa Daily Mailista tai suomalaisittain Iltasanomista

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Brianille

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa juhlistamme erästä ihmeellistä ihmistä, josta me kaikki voitaisiin ottaa tavalla tai toisella esimerkkiä. Hyvää syntymäpäivää, Dr. Brian Harold May!
  Viime vuonna missasisn tämän syntymäpäivän koska Queen-hulluuteni lähti kunnolla vauhtiin vasta jossain heinäkuun 19. ja 26. päivän välillä- vahinko, mutta niitä sattuu.

  Tänään kuitenkin muistan ja kirjoitankin aivan kunnolla ihanasta kiharapäisestä kitaristista. Mitä teille tulee mieleen nimestä Brian May?
  Sääli on, että suuri osa maailmaa ei saa päähänsä mitään kuvaa tämän nimen kuullessaan. Jos joku tämän maailman muusikoista on aliarvostettu, se on ehdottomasti Brian. Hän nimittäin todella on nerokas kitaristi, ja ehkä kaikista epätodennäköisin rocktähti mitä kuvitella saattaa.
  Minua eniten ihastuttaa ja ihmetyttää Brianissa se, että hän opiskeli herra ties miten pitkälle, heitti sitten akateemisen osaamisensa muutamaksikymmeneksi vuodeksi, ja kaiken sen jälkeen kirjoitti loppuun väitöskirjansa ja väitteli itsensä astrofysiikan tohtoriksi. Minusta on hämmentävää, miten jonkun aivot voivat pysyä yhtä terävinä kaiken sen hullunmylläkän jälkeen, minkä läpi Queenkin meni.
 Brian on varmaan monelle rohkaisija ja tavallaan joku, johon rinnastaa itsensä. Hän nimittäin on monesti kertonut olleensa äärimmäisen epävarma nuoruudessaan, ja aloittaneensa kitaransoitonkin sen takia että saisi siitä jonkinlaisen suojakilven. Brian on monelle ujolle ja ahdistuneelle sielulle joku, johon uskoa- jos tuokin rockjumala on joskus ollut aivan yhtä epävarma ja kauhuissaan elämästään kuin minä, eikö minustakin voi tulla loppujen lopuksi jotain? Se on älyttömän rohkaisevaa.
  Silti Brian on kaikkea muuta kuin "rockjumala", varsinkin nykyään hankittuaan twitter-tilinsä. Toisin kuin niin monet oman suuruutensa sokaisemat julkimot, Brian todella keskustelee ja kommunikoit faniensa kanssa arvostaen heitä ihmisinä. Tsekatkaa ihmeessä Brianin twitter osoitteessa https://twitter.com/DrBrianMay.
  Ja tottakai, kuten aina, minä ylistän hänen intohimoaan luontoa ja sen tulevaisuutta kohtaan. Minä arvostan joka ikistä ihmistä, joka välittää ympäristöstään, ja jos joku käy epäkohtien kimppuun niin suurella vimmalla kuin mitä Brian tekee, se on.. wow. Ihmeellistä. Ja todella hatunnoston arvoista.

  Briania on hirveän vaikea kuvailla. Mitä sanoisin ihmisestä, jota en tunne, mutta joka on omassa elämässäni yhtä läheinen kuin paras ystävä? Brian on ihme, todellinen ihme. Ja sangen erikoislaatuinen sellainen. Ja inhimillinen. Ehkä juuri Brianin inhimillisyys on hänen hurmaavin piirteensä- ja se, kuinka hän kuitenkin on pahuksen kova rokkari. Tyyppi, joka suojelee intohimoisesti mäyriä ja kirjoitti aikoinaan kappaleen nimeltä Fat Bottomed Girls. Ja joka hallitsee instrumenttinsa täydellisesti. Ja joka on vain niin ihana.
  Brianista riittäisi kirjoitettavaa vaikka miltä kantilta, mutta toisaalta turhiako tässä hölisemään. Tänään juhlitaan upeaa kitaristia, joka on ikuisesti yksi tämän blogin- ehkäpä koko maailman- suurimmista tähdistä.
  Hyvää syntymäpäivää Brian!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

PEACE AND LOVE AT NOON

Hellou rakkaat lukijat! Tänään juhlitaan rauhaa ja rakkautta, koska tänään on seitsemäs heinäkuuta ja maailman rakastettavimman rumpalin syntymäpäivä! Aivan! 73 vuotta kilahtaa tänään lasiin Richard Starkeylle!
  Voisin kirjoittaa metrikaupalla kaikesta mitä tältä mieheltä olemme oppineet ja mitä hän varmaan toivoisi meidän antavan maailmalle, mutta en tiedä viitsinkö. Sen sijaan taidan antaa miehen itsensä puhua puolestaan-  mitä Ringo Starr toivoisi maailman tekevän syntymäpäivänään?

Peace and love, lukijat. Peace and love, Ringo. Valitettavaa kyllä, tänä päivänä ei ole riittävästi aikaa naputella tuntemuksiani Ringosta- mutta pitääkö niitä alkaa jauhamaan tuhannetta kertaa? Tämä mies on mahtava. Humoristinen, musikaalinen ja elämää täynnä- siinä on jotain, mitä voisimme pitää esikuvanamme!
  Mutta tosiaan, kello tikuttaa kohti kahtatoista. Muistakaas, rakkaat lukijat! Peace and Love iltapäivällä!

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Vuosipäivistä huipuin

"Wooltonin kylän markkinoilla minä hänet tapasin. Minä olin lihava koulupoika, ja kun hän nojasi olkapäähäni oivalsin että on oli humalassa. Olimme silloin kolmentoista, mutta hänen pulisongeistaan huolimatta meistä tuli teini-iän kaverit"
- Paul McCartney, John Lennon Panee omiaan-kirjan alkuteksti 
Koska aurinko on paistanut aivan liikaa, koska mitään kammottavaa ei ole tapahtunut Suomenmaassa, niin mitäpä jos rikottaisiin tätä seesteisyyden idylliä ja oltaisiin pikkuhetki aivan puhtaasti sentimentaalisia?
  56 vuotta. Woolton. Kaksi poikaa. Maailmanhistoria.
  Muistaako kukaan, minkä tapahtuman vuosipäivä tänään on? Mitä tapahtui tismalleen 56 vuotta sitten tänä päivänä Liverpoolin Wooltonissa kesäjuhlissa? Aivan. Jälleen on kulunut yksi vuosi lisää siitä, kun kaksi valtavaa, vaikutusvaltaista ja legendaarista miestä- tai, poikiahan he siihen aikaan olivat- paiskasivat kättä ja tervehtivät toisiaan.
Hitsi, miten vaikea aihe tämä on. Vuosi sitten kirjoitin aiheesta aika pitkän tekstin, joten tuntuu kuin kaikki olisi jo kirjoitettu- ja silti olisi niin paljon sanottavaa, joten pakko yrittää.
  Lennon/McCartney. Mikä loistava parivaljakko. Voisin puhua musiikista, voisin jauhaa ylistystä tämän duon yhteistyön hedelmille, mutta en halua tehdä sitä. En halua myöskään toistaa itseäni ja ihastella sitä asiaa, miten kaksi maailman herraa ovat joskus olleet ihan vain teinejä, vailla suuntaa ja vailla varmuutta. 
  Sen sijaan haluan ylistää asiaa, mikä nykyään on aivan yhtä tärkeää kuin mitä se oli 56 vuotta sitten.
  Ystävyys.
  Mikä sai kaksi miestä ymmärtämään toisiaan niin, että he tiesivät mitä toiselle pitää sanoa? Mikä sai kaksi miestä innostumaan musiikista niin valtavasti? Mikä sai kaksi miestä kulkemaan läpi pahuksenmoisen hulluuden, muutosten ja vuosien? Ystävyys. Olen joskus kuullut jotain huuhaata siitä, kuinka koko suhde oli pelkkää laskelmointia, kylmää järkeä ja bisnestä.
  Jostakin syystä (ehkä olen romantikko, ehkä en) en usko tähän. Kukaan, ei kukaan jaksa läpi Beatlesin suosion kaltaista hullunmylläkkää, ellei mukana ole joku, joka kokee tismalleen saman, mutta omaa voimia sanoa "Jatketaan. Me pystytään siihen". Miten kävi Beatlesin hajottua? Kummankaan-kenenkään Beatlesin jäsenistä- suosio ei enää noussut samalle tasolle.
  Voisiko tähän olla syynä pelkästään se, ettei Johnilla ja Paulilla ollut toistensa järkeä huutamassa vastaan huonoille ja hataroille ideoille? Se on todennäköisesti osittain totta, mutta minä uskon että syynä oli myös se, ettei heillä ollut enää ihmistä, joka ymmärtäisi toisen elämää sataprosenttisesti. Molemmilla oli rakastava vaimo ja perhettä, mutta se ei ole sama asia kuin omata ystävä, joka on todella nähnyt ja kokenut kaiken sen, mistä oma historia koostuu. 

   Olen sanonut tämän monesti ja tulen sanomaan tämän uudelleen: minun mielestäni kaikista maailman ihmissuhteista ystävyys on kaikista kauneinta. Rakkaussuhteen romuttuvat, perheet riitaantuvat- mutta kun onnistuu löytämään tosiystävän, sen ihmisen, joka ymmärtää jokaisen sanan ja ajatuksen, se ei tule koskaan kariutumaan. Ehkä ystävät erkanevat eivätkä enää puhu, mutta se ystävyys säilyy sydämessä.
  Vaikka toinen tekisi toisesta vihalaulun jossa haukkuu häntä koko maailman kuullen.
  Lennon/McCartney opetti meille, miten tyhjästä voi nyhjäistä vaikka mitä. Pojat opettivat meille, että rajat ovat rikottavissa. Duo opetti meille, että jos uskot ja yrität, voit saavuttaa mitä tahansa.
  Mutta mikä tärkeintä, John ja Paul opettivat, ettet voi tehdä näistä mitään yksin.
  Mitäpä tässä enää lisäämään. Taivaan kiitos nämä klopit tapasivat toisensa, ja antoivat koko maailmalle uuden elämän. Hyvää vuosipäivää, Lennon /McCartney!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Puskaradiosta

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet varsin erikoiset- vietin ne kesätöissä kaupungin puutarhalla, ja tänään oli viimeinen työpäivä. Palkan käyttökohdekin on selviämässä- kohta naapuripitäjän musiikkiliikkeestä lähtee kitara matkaan!
  Mutta se musisoinnista. En ole tainnut marmattaa asiasta, joka on saanut minut viime viikkoina monesti puhisemaan ja kiroamaan kaikkia maailman ihmisiä. Uskotteko, jos sanon, että en tiedä juuri tympeämpää hommaa kuin valtavan pensaan kitkeminen nokkosista tihkusateessa? Tämän vielä sietäisin, mutta kaikista raivostuttavinta on tonkia sieltä oksien seasta ihmisten heittelemiä karkkipapereita, muovikasseja, olutölkkejä ja paljon muuta roinaa.
  Mikä ihme siinä on niin vaikeaa? Vaikka se on pensas, ei se tarkoita että sinne saa tunkea mitä tahansa.
  Olen aikani kuluksi tehnyt roskaaja-analyysiä: on olemassa kolmen päätyypin roskaajaa: välinpitämätön roskaaja, piiloroskaaja ja yrittäjä-roskaaja. Itsekkäimpiä ja onneksi hieman harvinaisempia ovat nämä välinpitämättömät, idgaf-tyypit, jotka kävelevät määrätietoisesti eteenpäin, saavat käteensä jostain roskan ja kylmän viileästi pudottavat sen siihen, missä sattuvat sillä hetkellä olemaan, olettaen, että eiköhän se joku kaupungin työntekijä käy poimimassa sen talteen. Ja auta armias mikä periaate tupakantumppien heittelyssä on- helou, vaikka haluatte saastuttaa omat keuhkonne, niin älkää pliis saastuttako koko ympäristöä.
  Yleisin, ja puutarhapuolen kesäduunarin mielestä ehkä kaikista ärsyttävin tyyppi on piiloroskaaja. Piiloroskaaja tietää periaattessa, että roskaaminen on väärin, mutta tekee sitä silti. Piiloroskaaja välittää kuitenkin hieman ympäristön yleisilmeestä ja siispä vilkaisee ensin olkansa yli, onko kukaan näkemässä, ja tunkee sitten karkkipussinsa lähimmän pensaan uumeniin. Ihan okei joo, pysyyhän näkymä sillä tavoin hieman siistinpänä, mutta arvaa mitä? Joku joutuu silti sukeltamaan sinne pensaaseen sen pussin perässä. Sitä paitsi, ei se maadu vaikka sen tunkisi pusikkoon- tsot tsot!
  Yrittäjät ovat harvemmassa: yrittäjä tietää minne roskat kuuluvat, ja melkein saa roskansa roska-astiaan- mutta eih, huti meni! Käsi ei aivan ylttänyt puistonpenkillä istuessa työntämään limutölkkiä roskikseen joten siihenhän se jää, iloisen (tai kiukkuisen) pikku kesäduunarin poimittavaksi.
  Oli tyyppi mikä hyvänsä, väärin se on. Ja me kaikki tiedetään, että se on väärin. Auton ikkunasta ei saa heittää jäätelöpaperia, mutta silti se heitetään. Tölkin loppusijoituspaikaksi tiedetään pullonpalautusautomaatti, mutta silti se löytyy lähimmästä ruusupensaasta.
  Yksi sana: miksi? Minulla ei ymmärrys riitä- miksi me ihmiset ollaan näin välinpitämättömiä? Tämä on minun mielestä se maailman pahin vitsaus: ei sinänsä tehdä mitään pahaa mutta aiheutetaan pahaa ajattelemattomuuttamme. Ja miten helppoa olisi olla roskaamatta- ei se roskis niin kaukana oikeasti ole.
  Mutta taivaan kiitos, ensi viikolla uusi duunari pääsee minun tilalleni keräämään roskia. Muuten nämä kolme viikkoa olisivat olleet ihan mukavia, ellei aikaa olisi jäänyt näin ärtyneisiin aatteisiin.
  Mutta ehkä tämäkin postaus meni harakoille- ettehän te, rakkaat lukija, ikinä roskaisi!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Hämmentävä A Cappella

Yksi taiteenlaji, joka on minusta aivan uskomattoman hienoa, on a cappella-yhtyeet. Jotkut niistä ovat hirveitä, mutta jos ryhmän dynamiikka on hyvä ja taitoa löytyy, lopputulos voi olla aivan mahtava- kuten tässä. Satuin löytämään aivan sattumalta Queen-sikermän, jonka esittäjäjoukko- Voca People- on sangen eriskummallinen. Mutta tämä toimii!


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluan olla.

Öh.
Oli ehkä suuri virhe hotkaista J.D. Salingerin kirjan Sieppari ruispellossa eräänä kauniina kesäpäivänä aurinkoa ottaen. Tämä kirja nimittäin ei ole mitään hotkaisukelpoista tusinatavaraa, vaan sitä pitää pureskella ja mietiskellä pitkään, ennen kuin siitä saa mitään irti. Ei ihme että tämä on noussut aikamoiseksi klassikoksi. Mainittakoon vielä, että luin kirjan Arto Scheroderuksen käännöksenä, sillä siinä on ilmeisesti aika suuri ero aikaisempaan suomennokseen.
  Sieppari ruispellossa on siis tavallaan välähdys nuoren Holden Caulfieldin pään sisältä. Tarina alkaa keskeltä ja loppuu keskeltä, polveillen kuin teini-ikäisen ajatuksenjuoksu vilkkaimmillaan. Yleensähän pidetään huonona asiana jos tarina lähtee menemään sivuraiteille, mutta koska koko kirja tuntui olevan yhtä teinipojan ajatusten virtaa, jutun lipuminen asian viereen ja vähän kauemmaskin ei haitannut yhtään. Salinger pitää taitavasti tarinan useista harhapoluista huolimatta tiukasti tiiviinä pakettina.
  Holdenista on tahallaan tehty aika stereotyyppinen teini- mitä hienoimmalla idealla tosin. Kyseessä on katkeroitunut, kaikkeen ja kaikkiin halveksivasti ja ylimielisesti suhtautuva oman onnensa seppä, jonka mielestä kaikki ihmiset ja asiat koulukavereista elokuviin ovat falskeja tai korneja. Kirja on mitä loistavin kuvaus jokaisen päässä lievempänä tai vahvempana myllertävästä teiniangstista, joka ei kirouksia ja epävarmuutta kaihda.
  On vaikea kertoa kirjasta mitään paljastamatta liikaa, koska suosittelisin tätä luettavaksi. Toisaalta, tässä kirjassa tapahtumat eivät niinkään ole ensisijaisina, vaan tärkeämpiä ovat niihin johtaneet juuret. Kirjassa ei hirveän suuria tapahdu, mutta sisältöä löytyy silti enemmän kuin keskiverto dekkarista.
  Loistava kirja. Hieman hämmentävä kokemus, joka sai koko ajan odottamaan jotain käänteentekevää, jotain yllättävää ja joka piti koko ajan pienessä jännityksessä. Todellakin kannattaa ottaa tämä lukulistalle, koska Sieppari ruispellossa on nuortenkirjojen klassikko. J.D. Salinger onnistui siinä, missä kovin moni muu kirjailija on epäonnistunut: hän todellakin osasi kirjoittaa kirjan nuoren maailmasta, siitä kaikesta ah niin masentavasta angstista ja turhista huolista, ilman teennäistä ymmärrystä, liioittelua tai epäonnistuneesti peiteltyä huvittuneisuutta. Harvoin löytää näin aidonmakuisen kurkistuksen teinin pääkoppaan. Kirjoitin aiemmin, että Holdenista on tehty stereotyyppinen teini, mutta kuten sanoin, se on tehty onnistuneesti ja siististi ilman teennäisyyttä.
  Kannattaa lukea. Ehdottomasti. 4½/5.
 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Myöhässä mutta mielessä

Huomasitteko? 18. päivä kesäkuuta tuli ja meni, eikä tähän blogiin ilmestynyt minkäänlaista hehkutusta! Onko kuume ohi? Onko innostus loppunut? A love that should have lasted years?
  No, valitettavaa kyllä, ainoa syy ihkutuksen puutteeseen on liian hektinen aikataulu, joka eilen kuumeni entisestään kun kesätyöpäivän jälkeen juhlistimme rakkaan ystävän läksijäisiä, kun hänen vaihto-oppilasvuotensa on pian ohi. Eli valehtelematta en ehtinyt viettää paljoakaan aikaa tietokoneen ääressä.
  Se siitä. Se henkilö, jonka juhlistamista täällä olisi voinut olettaa, on tietystikkin se itsestään selvä herrasmies, joka on varmaan tämän blogin useimmiten käytetty tagi.
  Aivan, taas kerran. Paljon onnea, sir Paul McCartney!
  Hassua kyllä, tällä kertaa en tiedä mitä sanoisin. Mistä aloittaisin? Elämässä viimeisen vuoden aikana tapahtunut niin paljon ja siihen on tullut niin paljon enemmän sisältöä, että happi ei vain riitä suurisilmäisen basistin ylettömään hehkutukseen. On pitkä aika siitä, kun kaikki mitä pieneen päähäni mahtui oli Beatles! ja Paullll!
  Mutta huijaustahan olisi väittää, etteikö tällaisia hetkiä tulisi silloin tällöin. Saattaa olla pitkä aika, kun kuvittelen olevani fiksuuntunut ja aikuistunut ja muuta roskaa, mutta sitten satun kuulemaan jonkun Paulin sävellyksen ja taas vaivun ajattelemaan että hitsi, tämä jätkä on uskomaton. Se uskomattomuus iskee aivan valtavalla voimalla, ja kummallisinta on, miten tuoreina ja raikkaina Paulin biisit säilyvät vaikka niistä osaisi jo sanat ja rumpukompit ulkoa. Aina ne säväyttävät. Aina ne saavat jalan vipattamaan. Aina ne saavat yhtä onnellisiksi.
  Kerta toisensa jälkeen löydän "uuden" bändin, löydän taas uuden hahmon jolta saan aina jotain lisää elämääni, mutta loppujen lopuksi, yksikään ei ole rakentanut minua yhtä syvältä käsin kuin Paul McCartney. Yksi tuttuni sanoi kerran inhoavansa tähtien palvontaa- en tiedä ymmärsikö hän, mitä sen takana voi olla? Koska ainakin minun ihailuni ei johdu pelkästä ulkonäöstä tai taidosta soittaa tai laulaa tai kuuluisuudesta. Tottakai arvostan ennen kaikkea Paulin multilahjakkuutta ja puhdasta nerokkuutta, mutta ei se ole silti kaikki. Se asia, mikä saa minut yhä vain kuuntelemaan Band On The Runia tai Ramia, on se, miten kiitollinen olen noille albumeille ja miten paljon ne kuuluvat siihen, mitä minä nyt olen ja mitä haluan elämältäni. Olisinko tämä sama tyyppi, jos en olisi kuullut Here Todaytä? Olisiko elämäni yhtä rikasta, jos en olisi kokenut kaikkea sitä riemua, surua ja kaikkia niitä ahaa-elämyksiä, joita Maccan musiikki tulvii?
  Vastaushan on, että ei olisi. Me- kaikki me, enemmän tai vähemmän- olemme kiitollisuudenvelassa Paulille, koska kiitos hänen, musiikkimaailma on muokkautunut nykymuottiinsa. Ehkä vaikutus on monen mutkan takana, mutta silti taustalla.
  Paulille tuli eilen lasiin 71 vuotta- kunnioitettava ikä herralta, etten sanoisi! Eilen The Bloody Beetroots julkaisi uuden biisin, jossa mukana ovat Youth ja Paul McCartney. Mielipiteitä? Itselläni on ainakin totuttelemista enkä tiedä, nouseeko tämä veto kovin korkealle listallani, mutta kuunnelkaa ja sanokaa mitä tykkäätte! Vielä kerran, hyvää syntymäpäivää, Paul!
 

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Hot or NOT NOT

Howdy howdy musiikkiystäväiseni! Minä haluaisin kysyä teiltä mielipiteitä eräästä aika tulenarasta keskustelunaiheesta:
  Mitä te pidätte sanotaanko suurien, jo ikoneiksi nousseiden muusikoiden yhteistyöstä nuoremman polven kanssa?
  Okei. Ensin sanotaan, että onhan tämä tyhmä kysymys, sillä aihe on niin laaja. Nuoria muusikoita on hyviä ja hyvin huonoja, ja samoin näitä vanhoja konkareita. Mutta eivätkö jotkut yhdistelmät vain tunnu jotenkin mahdottomilta? Niinkuin esimerkiksi Paul McCartney ja Justin Bieber.
  Niin, tai sitten tämä hieman hämmentävä ajatus: Brian May ja... Psy?
Jotenkin vain... jotenkin tuntuu että.. miksi? Sanotaanko näin, että en ole mikään hirveän suuri Psyn fani- okei, koko jannu ällöttää minua aika paljon- mutta toisaalta, pitäisi osata olla avarakatseinen. Enkä minä edes  tieten tahtoen ole näin ahdasmielinen, mutta.. jotenkin.. on niin vaikea kuvitella että mies, joka kirjoitti aikoinaan lauluja ihmisten välisestä yhteisymmärryksestä ja omasta henkilökohtaisesta ahdingosta (shh, kukaan ei mainitse Fat Bottomed Girlsiä), tekisi musiikkia miehen kanssa, joka osaa laulaa englanniksi suunnilleen pelkästään lauseet heeeeeey, sexy lady! ja motherfucking gentleman.
Ehkä minä vain olen vanhanaikainen. Ehkä minä olen vain ahdasmielinen.
Mutta mitä te tykkäätte ajatuksesta? 

lauantai 8. kesäkuuta 2013

The secret self we should never have lost

Ensimmäinen kesäisen lukuhaasteeni kirja on käsitelty, ja se oli jo aikaisemmin aloitettu Mark Hodkinsonin sangen mielenkiintoinen biografia nimeltä Queen- The Early Years.
"Newspapers and magazines provide habitual bulletins of this extravagance and recklessness: he's sleeping with her, he's smashed up that hotel, she's snubbed so-and-so, he's sleeping with him. We know this life too well. The 'before' life is far more fascinating. This is where we find the desperation and dedication, the indignity and indecision" 
   Mikä tästä kirjasta tosiaan tekeekin niin mielenkiintoisen, on sen uskomattoman tarkka kuvaus bändin jäsenten lapsuudesta, nuoruudesta ja yhtyeen alkutaipaleesta. Olen pienen elämäni aikana lukenut jo aika läjän elämäkertoja, enkä vielä kertaakaan ole löytänyt toista joka pureutusi näin syvälle aiheeseen.
Enkä toista, joka töppäisi näin surullisesti: kirjassa yhtyeen laulaja on Freddie Mercury alias Farookh Bulsara. Okei, se on pieneltä vaikuttava moka, yksi oo liikaa ja yksi ärrä liian vähän, mutta toisaalta, eikö elämäkerturin pitäisi tuntea aiheensa niin hyvin ettei kirjoita nimeä väärin?  Eikä kirja sitä paitsi kerro kaikkea. Elämäkerta mainostaa olevansa täynnä anekdootteja ja vähemmän tunnettuja kertomuksia- olihan siellä niitäkin, mutta monia, monia jäi pois. Toisaalta, eihän vakavamielinen elämäkerta liian hauskaksi saa heittäytyä!
  Mutta pidin kirjasta. Ehkä se oli välillä hieman epäilyttävä enkä tiedä, vetääkö kirjoittaja välillä tarinoihin hieman väriä, mutta pääpiirteittäin se oli varsin nautittava. Mielenkiintoisia olivat runsaat ex-ystävien haastattelut ja kuvaukset noista neljästä miehestä, joista saatte kuulla aivan liian paljon (kai). Erikoisia olivat heidän hyvin erilaiset mielipiteensä jäsenten soittotaidoista- yksi kehui Rogeria ilmiömäiseksi, toinen sanoi ettei hänestä koskaan tullut loistavaa rumpalia. Hieman ikuisena romantikkona olisin kaivannut syvempiä ajatuksia ja kokemuksia Queenin jäsenten näkökulmasta ja ja heidän välisistä suhteistaan, mutta eihän tämä kirja tosin niitä luvannutkaan, sillä haastatteluja ei päänelikon miehiltä juuri herunut, ja kirjan tieto on lähinnä työtovereiden ja ystävien varassa.
  Kirjassa ehkä paras piirre oli sen tasa-arvo, jota olen haikaillut niin monta kertaa. Kerrankin kyseessä oli todellakin Queen-elämäkerta, eikä "Freddie Mercury ja ne kolme muuta tyyppiä". Kirjailija aloitti lapsuusaikojenkin kuvaamisen Johnista jättäen Freddien viimeiseksi. Oletin, että loppujen lopuksi saisimme kuulla kolme kertaa pidemmän selostuksen Zanzibarin ajoista ja rankasta lapsuudesta jonka suurihampainen laulaja sai kokea, mutta vielä mitä! Taisin löytää hengenheimolaisen, joka oli todella kaivautunut syvälle blondin rumpalin elämän alkuaikoihin- Rogerista oli nimittäin melkein kaksi kertaa enemmän tekstiä kuin Freddiestä.
  Mielenkiintoista on myöskin se, että kirja todellakin on elämäkerta- se jättää pois kaikki tarinat, jotka laulujen synnyn takana olisi. Vain Bohemian Rhapsody sai hieman palstatilaa, eikä sekään vakiomäärää eli 20 sivua plus rapiat. Virkistävää sinänsä. Plussaa irtoaa myös harvinaisista kuvista, joita kirjan keskivaiheilla on ihan mukava pläjäys.
  Kirja on myös hyvin mukavalla kielellä kirjoitettua- hyvin kuvailevaa, välillä melkein ylikoristeellisestikin, mutta hyvin hienostuneella maulla.
"They stayed together, grew older, argued occasionally, laughed occasionally, changed with the time, had more hit records, enrapture the world at Live Aid, and then, on November 24, 1991, a loathsome disease caused the death of their singer and main songwriter- someone who had never been just a silhouette of  a man" 
  Kaiken kaikkiaan, aivan mielenkiintoinen opus. Ei niitä, joita ei voi laskea hetkeksikään käsistään, mutta kuitenkin niitä, jotka kaivaa aina illalla pöytälaatikosta, avaa ja naurahtaa muutaman kerran lukiessaan. Henkilökuvaukset Freddiestä, Rogerista, Brianista ja Johnista tässä kirjassa ovat hyväntahtoisella huumorilla väritettyjä, mikä toi kirjaan tietynlaista lämpöä- sävy oli hieman naureskeleva mutta silti rakastava.
  Varsin hyvä kirja siis, täytyy sanoa. 3½/5 tähteä.
  Ensi kerralla vuorossa klassikko eli J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Täydellinen keho.

Tänään oli hurjan lämmin päivä, joten päätin omistaa pikkuhetken auringonpalvonnalle. Vaihdoin ylleni bikinit, ja satuin vilkaisemaan itseäni peilistä.
  Hohhoijaa. Täytyy sanoa, että mallinmittoihin olisi vielä pitkä matka, jos niihin edes haluaisin. Aknenkin voisi hoitaa pois. Eikä uusi hiustyylikään ole oikein armollinen sunnuntain "antaa-olla" lookille.
  Satuin huomaamaan vasemmassa olkapäässäni palovamman, jonka sain joku aika sitten hiustenkihartimesta. Kiharrin osui ihoon vain hetken ajan, mutta sai aikaan aika pahaa jälkeä. Iho kuoriutui pois, kohtaan ei kärsinyt koskeakkaan ja arpi jää aika pitkäksi aikaa.
  Silti se oli parantunut hyvin siististi, ja aika nopeastikin. Siinä peilin edessä seistessäni huomasin kyynärvarressani olevan punaisen viillon, joka tuli viime torstaina kun siivosimme koulun pihaa orapihlaja-aidan vierestä. Jälki oli nyt jo todella haalea, ja pian se katoaa kokonaan.
  Kun tutkailin näitä arpia (joita oli muuten useampikin, en ole mikään maailman varovaisin olento), tajusin yhden jutun.
  Hitto miten upea kroppa minulla on
  Ajatelkaa nyt! Satutan itseäni, ja ei kestä kuin pari päivää kun ihoni on uusinut itsensä, estänyt tulehduksen ja haava on melkein hävinnyt. Ihmiskeho on aivan ihmeellinen: ajattele, miten se uusii itsensä- luut korjautuvat, haavat paranevat, kaikki elämää haittaavat pienemmät jutut häviävät kuin taikaiskusta!
  Ajattele- niin, ajattele! Mieti, miten upeat ihmisen aivot ovat. Ei ole yhtään hetkeä, jolloin aivosi eivät olisi käynnissä. Voit kuvitella itsellesi kokonaan uuden maailman, jossa vierailla kun olet tylsistynyt. Pystyt päättelemään yhtälöä vilkaisemalla, mikä sen ratkaisu on. Osaa soittaa. Osaat kirjoittaa. Osaat lukea. Osaat kommunikoida toisten olentojen kanssa, joilla on pääkopassaan aivan yhtä uskomaton järjestelmä. Ja eikö ihmisen muisti ole merkillinen asia? Saatat unohtaa jonkin asian, jonkin asian, joka ennen merkitsi niin paljon, ja yhtäkkiä muistatkin sen, ja saat ihanan lämpimän olon- tiedätkö tämän fiiliksen?
  Ja ajattele, miten fantastinen lihas sydän on! Se jaksaa pumpata jokaisen koeviikon ja hiuskriisin läpi, se pumppaa veren mukana happea keuhkoihisi jottet tukehtuisi tunnekuohuun, kun Tohtorin ja Donnan tiet erkanevat, ja se jatkaa pumppaamistaan vaikka sinä itse nukkuisit. Se pumppaa, tajuten kuitenkin levätä joka  pumppauksen välissä sekunnin muutaman kymmenesosan- noin neljä tuntia per vuorokausi.
  Tästä postauksesta saisi valtavan pitkän vain luettelemalla ihmiskehon ihmeitä. Hiusten kasvu, tunteet, kyyneleet, näkeminen, kuulo, hermosto, lihasten toiminta, solut... mieti, miten loistava kokonaisuus se on. Se toimii, se puhuu, se ajattelee ja se tuntee.
  Joten mitä väliä on sillä, vaikka reiteni olisivatkin paksuhkot? Jokainen keho on kaunis- ei, tätä en aio enää sanoa. Koska sillä ei ole mitään väliä minkään suhteen. Upeinta sinussa ei ole ulkonäkö- upeinta sinussa on se, miten monimutkainen olento sinä oikeasti olet, ja miten hieno järjestelmä ihmiskeho on. Ja kaikista upeinta on se, että jokainen ihminen, vaikka olisikin rakennuspalikoiltaan samanlainen, on kuitenkin uniikki, ja se on minusta aivan mahtavaa.
  Ja sen takia astelen huomennakin bikineissäni nauttimaan auringonvalosta, muistaen kuitenkin suojata upean kehoni UV-säteilyltä. Aurinkoista lomanaloitusta kaikille, joilla sellainen on!

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Ohikiitävää

Ensimmäinen vuosi tuossa valkoruskeassa, hieman ankean näköisessä rakennuksessa on nyt virallisesti ohi.
  Mitä tästä vuodesta jäi käteen? Ympyrän yhtälö, kirkkohistoriaa, pläjäys ruotsin prepositioita, alkeellista venäjää ja seisova aaltoliike. Monta asiaa opin, vielä useampi asia on jo unohtunut, mutta sainhan minä vielä tärkeämpiäkin asioita.
  Vuodesta jäi käteen pari uskomattoman ihanaa ystävyyssuhdetta, jotka kestävät tulevasta erosta huolimatta. Tänä vuonna myös opin, että ystäviä eivät ole välttämättä ne, joiden kanssa luulisit ja haluaisit ystävystyä. Joskus mahtavimmat tyypit löytyvät niistä, joiden seuraa aluksi halusit vältellä, ja joskus ne ihmiset, joiden seuraan alussa pyrit, paljastuvatkin joksikin, minkä kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä.
  Tänä vuonna tapasin ihmisiä, jotka eivät omista huumorintajua. Tapasin ihmisiä, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta mutta olivatkin loppujen lopuksi aivan tavallisia. Tapasin ihmisiä, jotka vaikuttivat mitäänsanomattomilta, mutta paljastuivatkin uskomattoman mielenkiintoisiksi. Tänä vuonna monta kaveria ajelehti kauemmas, tavoittamattomiin, mutta myös monta uutta tuli tilalle. Tapasin opettajia, joiden välinpitämättömyys oli sanoinkuvaamatonta. Tapasin opettajia, jotka ovat hienoimpia tapaamiani ihmisiä.
  Jokaisesta tapaamastani ihmisestä olen kuitenkin valtavan kiitollinen. Tämä vuosi ei olisi ollut mitään, jos en olisi tavannut luokkalaisiani, eikä tämä vuosi olisi tuntunut miltään jos en olisi joutunut luopumaan joistakin läheisistä ystävistä.
  Tämä vuosi satutti, tämä vuosi väsytti, tämä vuosi sai välillä purskahtamaan itkuun. Mutta onneksi useampina päivinä tänä vuonna sain nauraa ja olla onnellinen, oppia uutta, tutustua uusiin asioihin ja ihmisiin. Tämä vuosi oli uuden ajan alku- ajan, jolloin opin niin paljon enemmän kuin ikinä ennen, ja enkä vähiten tuntemaan itseäni. Tämä vuosi oli ohi hirveän nopeasti, ja tämä vuosi saa odottamaan tulevaa vuotta hymyissä suin, haasteita janoavana ja innokkaana.
  Kiitos, ensimmäinen lukiovuoteni, ja kaikki, jotka siihen vuoteen kuuluivat. Olette mahtavia.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Kesäsuunnitelmaa

Kohta se on. Enää pari päivää, ja vapaus. Anteeksi, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan- mutta kun puolet elämästä kuluu kokeisiin lukien ja puolet niihin lukemisen välttelyyn, ei aika yksinkertaisesti riitä järkevään bloggaamiseen. Tämäkin postaus on vain parin rivin mittainen, mutta tärkeä, ja toivoisin, että jos sinulla riittää aikaa ja olisi jotain ehdottaa, niin heittäisit kommentilla.
  Eli. Koska minulla on pitkän pitkä kesäloma edessä, ajattelin pitää huolen että tyhjennän lukulistaani ja todella luen kaikki kirjat, jotka olen vain laittanut jonoon. Siispä suunnitelin, että ottaisin tavoitteen lukea yhden kirjan joka viikko ja kirjoittaa sitten siitä arvostelu tähän blogiin. Joten, olisiko teillä mitään kirjaehdotuksia? Listalta löytyy jo ainakin Mika Waltarin Tanssi yli hautojen, John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe,  J. D. Salingerinin Sieppari ruispellossa ja William Goldinginin Kärpästen herra ja näiden lisäksi liuta elämäkertoja, mutta mitä muuta? Lemppari/inhokkikirjasi? Jokin, joka minun ehdottomasti kannattaisi lukea? Tai jokin, mistä haluaisit minun sanovan mielipiteeni? Ylipäätänsä, jos osaat ehdottaa kirjaa, ehdotus on tervetullut. Mikä kirja tahansa. Kiitos, jos vaivaudut!

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Through the sorrow, all through our splendour

Hohhoijjakkaa.
  Kaksi viikkoa. Enää kahden viikon loppurutistus pitäisi jaksaa, ja sitten päästään kirmaamaan kesälaitumelle. Viime päivinä ollaan saatu nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja onnistuin jo todennäköisesti käräyttämään käsivarteni fysiikkaa lukiessani, ja fysiikasta nyt kirjoitankin.
  Ensinnäkin, olen huono siinä. Tai no, määrittele onko 8 huono vai mikä se on. Arvioinnissahan sen nimi on "hyvä" mutta loppujen lopuksi tuntuu että joskus räpiköin kokeet läpi silkalla moukantuurilla ja kokeilulla. Pakkohan siinä on jonkun verran tietoakin olla, mutta aika harvoin laskuni säästyvät punakynältä.
  Silti aion räpiköidän läpi kaikista kursseista. Kirjoittamisen järkevyyttä pitää vielä pohtia, mutta onhan se pahus vie osoitus jonkinlaisesta aivotoiminnasta ja sitkeydestä jos lukion fysiikan pyristelee läpi (vai mitä?).
  Mutta ärsyttävää, suunnattoman ärsyttävää tässä on se, että olen kertaan jos toiseenkin kuullut lauseen: "Miksi ihmeessä sinä fysiikkaa opiskelet? Sehän on kamalaa!".
  Kamalaa. Vai niin. Tämä on minun mielestäni sukupolvemme ongelma: jos jokin on vaikeaa tai haastavaa, se on automaattisesti kamalaa, tylsää tai yksinkertaisesti turhaa. Enkä tässä nyt syytä ketään erityisesti, vaan syylistyn tähän itsekin, mutta se ei ole hyvä juttu. Ei koskaan voi tietää, mitä tulee tarvitsemaa! Minä tein ensi vuodeksi rankan päätöksen ja otin varmaan liikaakin kursseja, mutta tein sen sen takia, että haluan tietää. Minusta on ihanaa, kun tiedän tietäväni jotain.
  Tiedän, ettei minusta tule insinööriä tai ydinfyysikkoa, mutta haluan käydä kaikki fysiikankurssit läpi ihan vain sen varalta, jos joskus joudun vaikka kahvipöydässä keskusteluun jossa voin antaa itsestäni fiksun kuvan jos ymmärrän jotain valon taittumisesta. Koska ei sitä tiedä, mitä voi saavuttaa vaikka ihan pienellä, pikkuruisella tiedonjyvällä- saattaahan olla, että se saattaa olla se asia, joka saa tulevan työnantajan valitsemaan juuri minut!
  Ja mitä elämä olisi, jos välillä ei olisi vaikeaa? Jos elämässä ei ole ylä- ja alamäkiä, minusta se ei ole elämää. Elämä kolhii, elämä palkitsee. Minä rakastan haasteita. Jos en voita niitä, saatan mököttää hyvänkin aikaa ja kieltäytyä kohtaamasta niitä ihan heti uudelleen, mutta loppujen lopuksi hakkaan pääni seinään niin monta kertaa että pääsen läpi. Koska se palkitsee. Se palkitsee, vaikkei sitä aina edes huomaa.
   Ihaninta on kuitenkin se, että tietä yrittäneensä sen sijaan että antaisi olla. Okei, joskus on ihan terveellistä antaa jonkin asian olla ja jatkaa elämää, mutta joskus on hauskempaa taistella ja sitten voittaa, tai jos ei voittaa niin ainakin oppia virheistä.
  Luoja. Miten nipolta minä kuullostan? Kyllä, elämässä on muutakin kuin lukio ja fysiikka, mutta tämähän pätee elämässä yleensäkin. Sitä tylsistyy, jos ei välillä saa ahkeroida naama irveessä.
  Mutta tottakai, kuten jo sanoinkin, joskus on oltava itselleen armollinen ja antaa lupa luovuttamiseen.
  Tsemppiä loppukiriin, rakkaat opiskelevat toverini, kahden viikon päästä se palkitaan! Oikein aurinkoisia kouluvuoden viimeviikkoja ihan jokaiselle!

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitee.

Kolme kertaa yritin kirjoittaa pitkän tekstin tämän päivän sankarista, mutta mikään ei ilmaissut tunteita tarpeeksi. Mikään, mitä yritin kirjoittaa, ei kertonut puoliakaan siitä, mitä haluaisin sanoa, koska kaikelle sille rakkaudelle ja kunnioitukselle ja kiitollisuudelle ei ole sanoja.
  Joten, mitäpä muuta sitä sanomaan. Hyvää äitienpäivää, kiitos kaikille äideille, ja varsinkin omalle ihanalle, vahvalle äidilleni.

torstai 9. toukokuuta 2013

You can't start a fire without a spark

Hellou! Viime postauksesta on jo aikaa, eikä sitä ennenkään tullut kirjoitettua liian tiuhaan, eikä läheskään aina asiaa. No, tällä kertaa minulla on jotain edes hieman mielenkiintoista hihassani- tai no, miten sen nyt ottaa. Mielenkiintoista ja mielenkiintoista, määrittele itse.
  Tein eilen illalla jotain, mitä en vuosi sitten olisi kuvitellutkaan tekeväni. Jotain, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Jotain todella spessua.
  Olin Turussa.
  No, eihän siinä mitään ihmeellistä olisi, mutta entäs se, mitä siellä itse asiassa tein: sain todistaa taas yhden legendaarisen muusikon huippua esiintymistä, ja tottahan te olette lehtiä sen verran lukeneet että tiedätte kyseessä olevan itse Pomo- Bruce Springsteen.
  Bruce on muusikko, jota olen kuunnellut koko kuusitoista-ja puolivuotisen elämäni ajan. Jokaisella automatkalla kesämökille. Hyvin, hyvin monena lauantai-iltana. Erittäin monessa eri tilanteessa.
  Hassua tässä on se, että suhtautumiseni Bruceen on viidentoista vuoden ajan ollut jyrkkä EI. Miksi? En edes tiedä. Jokin Brucen äänessä ei ole ikinä oikein iskenyt, siinä on aina liikaa äijämeininkiä. Ja varmaan siinä on ollut mukana myös jonkinasteinen perinteikäs teinikapina- isäni on nimittäin Brucen hypersuuri fani, joten tottakai minun on pitänyt pistää hanttiin puhtaalle aivopesulle.
  Ja nyt sitten löysin itseni HK-areenan taittopenkiltä, hakkaamassa käsiäni yhteen ja ajattelemassa voi Luoja  miten ihminen on voinut olla typerä.
  Koska idioottimaistahan se on sanoa, että Bruce olisi jotenkin huono tai lahjaton- se olisi vale. Springsteen on nero ja loistava kitaristi, sitä ei kannata edes yrittää kiistää. Musiikista ei ole pakko pitää, kunhan ei vain tee itsestään narria huutelemalla asiattomia kommentteja (kuten allekirjoittanut häpeällisesti myöntää tehneensä ja pyytää koko ihmiskunnalta anteeksi).
  Hauskaahan siellä oli, ja kattoa hipova fiilis veti vertoja viime kesän loistavalle John Fogertyn keikalle. Musiikki oli loistavaa stadionrockia, joka tuntui mahanpohjassa asti ja sai tanssijalan vipattamaan. Koko yleisö hyppi ja tanssi ja hurrasi, joten eihän siinä auttanut muu kuin mennä porukan mukana. Ja tämähän se on  rock-konserttien huuma- se tunnelma.
  Mutta siis. Loppujen lopuksi intohimoisimman dissaajankin on lopulta myönnettävä tappio: Bruce on hyvä jätkä. Itseasiassa kiinnostuin niin paljon että nappasin isäni kirjahyllystä vastikää ilmestyneen elämäkerran, ja suunnittelen sen läpikahlaamista heti kun saan kirjoitettua novellianalyysin äidinkielen tunnille. Tässä oli mies, joka tulee ikuisesti kuulumaan elämäni soundtrackille, pidinpä siitä tai en.
  Ja hulluinta tässä on se, että oikeastaan ajatus ei tunnu mitenkään hirvittävältä, vaan ihan mukavalta...
  Mutta nyt jätän teidän nauttimaan parista keikan hetkestä ja painun itse katsomaan Doctor Whota. Hyvää jatkoa, ja annan etukäteisvaroituksen: voi olla, että Brucesta kuullaan tässä blogissa uudemmankin kerran.






perjantai 3. toukokuuta 2013

Turkki kuuluu ihmisen päälle?

Pian aurinko alkaa taas porottamaan, päivät lämpenevät ja housunlahkeet lyhenevät. Naistenlehtien sivulla on 50+ vinkkiä rantakuntoon. Tiimarin ikkuna täyttyy värikkäästä muovikrääsästä ja kadulta lakaistaan kivimurskaa pois.
  Eli lyhyesti sanottuna: toukokuu on täällä!
  Yhdestä asiasta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa. Asiasta, joka liittyy nimenomaan ilmojen lämpenemiseen. Asiasta, josta saadaan väännettyä kättä pitkäänkin. Asiasta, johon aivan varmasti jokainen törmännyt. Asiasta, joka tunnetaan nimellä säärikarvat.
  Ensin haluan korjata itseeni kohdistuvan harhaluulon: minulla EI ole mitään silosääriä vastaan. Minun ongelmani eivät ole ihmiset jotka ajelevat tai vahaavat tai mitä ikinä tekevätkään. Minun ongelmani ovat ne ihmiset, joiden mielestä nainen joka ei ajele sääriään, on ongelma.
  Olen harvoin niin huvittunut, kuin kuullessani tietynlaisten ihmisten kauhisteluja ajelemattomista sääristä. Joillekkin ajatus jaloista, jotka kasvavat karvaa, tuntuu olevan maailman hirvittävin asia. Mutta oletteko ikinä yrittäneet kysyä syytä tähän kauhisteluun? Herra ties miten monta kertaa olen yrittänyt tingata vastausta kysymykseen: "Mikä niissä säärikarvoissa on niin kamalaa?"
  Vastaukseksi ei saa kuin pahan mulkaisun. Kamoon ihmiset, minä en oikeasti tiedä! Kertokaa!
Mietitäänpäs nyt järjellä. Miten karvat voivat saada ketään kananlihalle? Tiedettävästi joissakin kulttuureissa kiiltävissä, pitkissä ja sileissä karvoissa ei ole mitään kamalaa. Niitä suitaan ja hoidetaan kemikaaleilla, niihin upotetaan valtavasti aikaa ja rahaa, niitä värjätään ja niitä pidetään jonkinlaisena naiseuden symbolina.
  Tämä mainitsemani kulttuuri tunnetaan myös nimellä länsimainen kulttuuri. Jostakin syystä on okei, oikeastaan melkein must-homma, että päästä kasvaa valtava pehko samaa karvaa, jota sitten hampaat irvessä revitään kehon alaosista irti. 
  Järki?
  Okei, onhan se aika ihku fiilis kun sääret on sileät ja samettisen pehmeät, mutta sitten taas, onko se varmasti sen arvoista? Tunnetut vaihtoehdot: A) levität ihon pinnalle vahaa jonka poissaaminen on aina hieman kyseenalaista tai B) käytät niitä inhottavia kylmävahaliuskoja joiden irtirepäiseminen käy herramunjee niin jumalattoman kipeää tai C) turvaudut vanhaan kunnon höyläilykonstiin, jonka jälkeen pistelevä sänki kasvaa viimeistään kahden päivän jälkeen takaisin.
  Ja tämä sen takia, että saat parin päivän ajaksi silosääret? Miksi kummassa minä en näe tässä logiikan häivääkään?
  Kaikista ärsyttävintä on se, että on melkein oletus että haluan sheivata. Siis, ei ole edes vaihtoehto olla au naturel, tai sitten sitä pidetään ärsyttävänä äärifeminisminä. Anteeeeeeksi, mutta jos en halua tehdä sitä, minä en myöskään tee sitä. Se ei ole minkäänlainen kannanotto, se on vain yksinkertaisesti fiilis että minua ei huvita. Ja lievästi ärsyttävää on huokaisu: "Pitäisi sheivata jalat". VÄÄRIN. Sinun ei PIDÄ sheivata jalkoja. Sinun ei ole MIKÄÄN pakko tehdä sitä. Sen sijaan, sinä voit HALUTA tehdä sen.
  Loppujen lopuksi, senkin ajan/rahan, minkä karvattomien säärien saamiseen tuhlaisin, voisin käyttää vaikkapa kitaransoittoon. Tai venäjän opiskeluun. Tai kuppikakkujen leipomiseen. Tai vaikka Doctor Whon katsomiseen. Sillä niissä on minun mielestäni on aika paljon enemmän mieltä ja pitkäaikaisempi lopputulos kuin siinä, että irvistelen kylpyhuoneessa.
  Okei, ehkä Doctor Whosta ei saa mitään lopputulosta, mutta ainakin paremman mielen. Ainakin joskus.
  Mutta kuten sanoin, antakaa mennä ja sheivatkaa, jos haluatte. Eihän se minun asiani ole pätkän vertaa. Mutta toivoisin, ettei minunkaan säärteni karvaisuusaste kuuluisi pätkän vertaa kenellekkään muulle. Oudointa on kuulla saman ihmisen, joka paasaa kaikkien tasa-arvoisuudesta, seuraavana hetkenä mulkaisevan oudosti karvaisia nilkkoja. Kamoon. Eikö loppujen lopuksi ihmisten ystävällinen kohtelu ole tärkeämpää kuin nypityt koivet? Mitä mieltä te olette?
  Hauskaa ja toivottavasti lämpöisää toukokuun alkua kaikille sääristä riippumatta!