You can't start a fire without a spark

Hellou! Viime postauksesta on jo aikaa, eikä sitä ennenkään tullut kirjoitettua liian tiuhaan, eikä läheskään aina asiaa. No, tällä kertaa minulla on jotain edes hieman mielenkiintoista hihassani- tai no, miten sen nyt ottaa. Mielenkiintoista ja mielenkiintoista, määrittele itse.
  Tein eilen illalla jotain, mitä en vuosi sitten olisi kuvitellutkaan tekeväni. Jotain, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Jotain todella spessua.
  Olin Turussa.
  No, eihän siinä mitään ihmeellistä olisi, mutta entäs se, mitä siellä itse asiassa tein: sain todistaa taas yhden legendaarisen muusikon huippua esiintymistä, ja tottahan te olette lehtiä sen verran lukeneet että tiedätte kyseessä olevan itse Pomo- Bruce Springsteen.
  Bruce on muusikko, jota olen kuunnellut koko kuusitoista-ja puolivuotisen elämäni ajan. Jokaisella automatkalla kesämökille. Hyvin, hyvin monena lauantai-iltana. Erittäin monessa eri tilanteessa.
  Hassua tässä on se, että suhtautumiseni Bruceen on viidentoista vuoden ajan ollut jyrkkä EI. Miksi? En edes tiedä. Jokin Brucen äänessä ei ole ikinä oikein iskenyt, siinä on aina liikaa äijämeininkiä. Ja varmaan siinä on ollut mukana myös jonkinasteinen perinteikäs teinikapina- isäni on nimittäin Brucen hypersuuri fani, joten tottakai minun on pitänyt pistää hanttiin puhtaalle aivopesulle.
  Ja nyt sitten löysin itseni HK-areenan taittopenkiltä, hakkaamassa käsiäni yhteen ja ajattelemassa voi Luoja  miten ihminen on voinut olla typerä.
  Koska idioottimaistahan se on sanoa, että Bruce olisi jotenkin huono tai lahjaton- se olisi vale. Springsteen on nero ja loistava kitaristi, sitä ei kannata edes yrittää kiistää. Musiikista ei ole pakko pitää, kunhan ei vain tee itsestään narria huutelemalla asiattomia kommentteja (kuten allekirjoittanut häpeällisesti myöntää tehneensä ja pyytää koko ihmiskunnalta anteeksi).
  Hauskaahan siellä oli, ja kattoa hipova fiilis veti vertoja viime kesän loistavalle John Fogertyn keikalle. Musiikki oli loistavaa stadionrockia, joka tuntui mahanpohjassa asti ja sai tanssijalan vipattamaan. Koko yleisö hyppi ja tanssi ja hurrasi, joten eihän siinä auttanut muu kuin mennä porukan mukana. Ja tämähän se on  rock-konserttien huuma- se tunnelma.
  Mutta siis. Loppujen lopuksi intohimoisimman dissaajankin on lopulta myönnettävä tappio: Bruce on hyvä jätkä. Itseasiassa kiinnostuin niin paljon että nappasin isäni kirjahyllystä vastikää ilmestyneen elämäkerran, ja suunnittelen sen läpikahlaamista heti kun saan kirjoitettua novellianalyysin äidinkielen tunnille. Tässä oli mies, joka tulee ikuisesti kuulumaan elämäni soundtrackille, pidinpä siitä tai en.
  Ja hulluinta tässä on se, että oikeastaan ajatus ei tunnu mitenkään hirvittävältä, vaan ihan mukavalta...
  Mutta nyt jätän teidän nauttimaan parista keikan hetkestä ja painun itse katsomaan Doctor Whota. Hyvää jatkoa, ja annan etukäteisvaroituksen: voi olla, että Brucesta kuullaan tässä blogissa uudemmankin kerran.