Hohhoijjakkaa.
Kaksi viikkoa. Enää kahden viikon loppurutistus pitäisi jaksaa, ja sitten päästään kirmaamaan kesälaitumelle. Viime päivinä ollaan saatu nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja onnistuin jo todennäköisesti käräyttämään käsivarteni fysiikkaa lukiessani, ja fysiikasta nyt kirjoitankin.
Ensinnäkin, olen huono siinä. Tai no, määrittele onko 8 huono vai mikä se on. Arvioinnissahan sen nimi on "hyvä" mutta loppujen lopuksi tuntuu että joskus räpiköin kokeet läpi silkalla moukantuurilla ja kokeilulla. Pakkohan siinä on jonkun verran tietoakin olla, mutta aika harvoin laskuni säästyvät punakynältä.
Silti aion räpiköidän läpi kaikista kursseista. Kirjoittamisen järkevyyttä pitää vielä pohtia, mutta onhan se pahus vie osoitus jonkinlaisesta aivotoiminnasta ja sitkeydestä jos lukion fysiikan pyristelee läpi (vai mitä?).
Mutta ärsyttävää, suunnattoman ärsyttävää tässä on se, että olen kertaan jos toiseenkin kuullut lauseen: "Miksi ihmeessä sinä fysiikkaa opiskelet? Sehän on kamalaa!".
Kamalaa. Vai niin. Tämä on minun mielestäni sukupolvemme ongelma: jos jokin on vaikeaa tai haastavaa, se on automaattisesti kamalaa, tylsää tai yksinkertaisesti turhaa. Enkä tässä nyt syytä ketään erityisesti, vaan syylistyn tähän itsekin, mutta se ei ole hyvä juttu. Ei koskaan voi tietää, mitä tulee tarvitsemaa! Minä tein ensi vuodeksi rankan päätöksen ja otin varmaan liikaakin kursseja, mutta tein sen sen takia, että haluan tietää. Minusta on ihanaa, kun tiedän tietäväni jotain.
Tiedän, ettei minusta tule insinööriä tai ydinfyysikkoa, mutta haluan käydä kaikki fysiikankurssit läpi ihan vain sen varalta, jos joskus joudun vaikka kahvipöydässä keskusteluun jossa voin antaa itsestäni fiksun kuvan jos ymmärrän jotain valon taittumisesta. Koska ei sitä tiedä, mitä voi saavuttaa vaikka ihan pienellä, pikkuruisella tiedonjyvällä- saattaahan olla, että se saattaa olla se asia, joka saa tulevan työnantajan valitsemaan juuri minut!
Ja mitä elämä olisi, jos välillä ei olisi vaikeaa? Jos elämässä ei ole ylä- ja alamäkiä, minusta se ei ole elämää. Elämä kolhii, elämä palkitsee. Minä rakastan haasteita. Jos en voita niitä, saatan mököttää hyvänkin aikaa ja kieltäytyä kohtaamasta niitä ihan heti uudelleen, mutta loppujen lopuksi hakkaan pääni seinään niin monta kertaa että pääsen läpi. Koska se palkitsee. Se palkitsee, vaikkei sitä aina edes huomaa.
Ihaninta on kuitenkin se, että tietä yrittäneensä sen sijaan että antaisi olla. Okei, joskus on ihan terveellistä antaa jonkin asian olla ja jatkaa elämää, mutta joskus on hauskempaa taistella ja sitten voittaa, tai jos ei voittaa niin ainakin oppia virheistä.
Luoja. Miten nipolta minä kuullostan? Kyllä, elämässä on muutakin kuin lukio ja fysiikka, mutta tämähän pätee elämässä yleensäkin. Sitä tylsistyy, jos ei välillä saa ahkeroida naama irveessä.
Mutta tottakai, kuten jo sanoinkin, joskus on oltava itselleen armollinen ja antaa lupa luovuttamiseen.
Tsemppiä loppukiriin, rakkaat opiskelevat toverini, kahden viikon päästä se palkitaan! Oikein aurinkoisia kouluvuoden viimeviikkoja ihan jokaiselle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Keep Blogger tidy- hate only when necessary!