Turkki kuuluu ihmisen päälle?

Pian aurinko alkaa taas porottamaan, päivät lämpenevät ja housunlahkeet lyhenevät. Naistenlehtien sivulla on 50+ vinkkiä rantakuntoon. Tiimarin ikkuna täyttyy värikkäästä muovikrääsästä ja kadulta lakaistaan kivimurskaa pois.
  Eli lyhyesti sanottuna: toukokuu on täällä!
  Yhdestä asiasta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa. Asiasta, joka liittyy nimenomaan ilmojen lämpenemiseen. Asiasta, josta saadaan väännettyä kättä pitkäänkin. Asiasta, johon aivan varmasti jokainen törmännyt. Asiasta, joka tunnetaan nimellä säärikarvat.
  Ensin haluan korjata itseeni kohdistuvan harhaluulon: minulla EI ole mitään silosääriä vastaan. Minun ongelmani eivät ole ihmiset jotka ajelevat tai vahaavat tai mitä ikinä tekevätkään. Minun ongelmani ovat ne ihmiset, joiden mielestä nainen joka ei ajele sääriään, on ongelma.
  Olen harvoin niin huvittunut, kuin kuullessani tietynlaisten ihmisten kauhisteluja ajelemattomista sääristä. Joillekkin ajatus jaloista, jotka kasvavat karvaa, tuntuu olevan maailman hirvittävin asia. Mutta oletteko ikinä yrittäneet kysyä syytä tähän kauhisteluun? Herra ties miten monta kertaa olen yrittänyt tingata vastausta kysymykseen: "Mikä niissä säärikarvoissa on niin kamalaa?"
  Vastaukseksi ei saa kuin pahan mulkaisun. Kamoon ihmiset, minä en oikeasti tiedä! Kertokaa!

Mietitäänpäs nyt järjellä. Miten karvat voivat saada ketään kananlihalle? Tiedettävästi joissakin kulttuureissa kiiltävissä, pitkissä ja sileissä karvoissa ei ole mitään kamalaa. Niitä suitaan ja hoidetaan kemikaaleilla, niihin upotetaan valtavasti aikaa ja rahaa, niitä värjätään ja niitä pidetään jonkinlaisena naiseuden symbolina.

  Tämä mainitsemani kulttuuri tunnetaan myös nimellä länsimainen kulttuuri. Jostakin syystä on okei, oikeastaan melkein must-homma, että päästä kasvaa valtava pehko samaa karvaa, jota sitten hampaat irvessä revitään kehon alaosista irti. 

  Järki?

  Okei, onhan se aika ihku fiilis kun sääret on sileät ja samettisen pehmeät, mutta sitten taas, onko se varmasti sen arvoista? Tunnetut vaihtoehdot: A) levität ihon pinnalle vahaa jonka poissaaminen on aina hieman kyseenalaista tai B) käytät niitä inhottavia kylmävahaliuskoja joiden irtirepäiseminen käy herramunjee niin jumalattoman kipeää tai C) turvaudut vanhaan kunnon höyläilykonstiin, jonka jälkeen pistelevä sänki kasvaa viimeistään kahden päivän jälkeen takaisin.

  Ja tämä sen takia, että saat parin päivän ajaksi silosääret? Miksi kummassa minä en näe tässä logiikan häivääkään?
  Kaikista ärsyttävintä on se, että on melkein oletus että haluan sheivata. Siis, ei ole edes vaihtoehto olla au naturel, tai sitten sitä pidetään ärsyttävänä äärifeminisminä. Anteeeeeeksi, mutta jos en halua tehdä sitä, minä en myöskään tee sitä. Se ei ole minkäänlainen kannanotto, se on vain yksinkertaisesti fiilis että minua ei huvita. Ja lievästi ärsyttävää on huokaisu: "Pitäisi sheivata jalat". VÄÄRIN. Sinun ei PIDÄ sheivata jalkoja. Sinun ei ole MIKÄÄN pakko tehdä sitä. Sen sijaan, sinä voit HALUTA tehdä sen.
  Loppujen lopuksi, senkin ajan/rahan, minkä karvattomien säärien saamiseen tuhlaisin, voisin käyttää vaikkapa kitaransoittoon. Tai venäjän opiskeluun. Tai kuppikakkujen leipomiseen. Tai vaikka Doctor Whon katsomiseen. Sillä niissä on minun mielestäni on aika paljon enemmän mieltä ja pitkäaikaisempi lopputulos kuin siinä, että irvistelen kylpyhuoneessa.
  Okei, ehkä Doctor Whosta ei saa mitään lopputulosta, mutta ainakin paremman mielen. Ainakin joskus.
  Mutta kuten sanoin, antakaa mennä ja sheivatkaa, jos haluatte. Eihän se minun asiani ole pätkän vertaa. Mutta toivoisin, ettei minunkaan säärteni karvaisuusaste kuuluisi pätkän vertaa kenellekkään muulle. Oudointa on kuulla saman ihmisen, joka paasaa kaikkien tasa-arvoisuudesta, seuraavana hetkenä mulkaisevan oudosti karvaisia nilkkoja. Kamoon. Eikö loppujen lopuksi ihmisten ystävällinen kohtelu ole tärkeämpää kuin nypityt koivet? Mitä mieltä te olette?
  Hauskaa ja toivottavasti lämpöisää toukokuun alkua kaikille sääristä riippumatta!