Vuosipäivistä huipuin

"Wooltonin kylän markkinoilla minä hänet tapasin. Minä olin lihava koulupoika, ja kun hän nojasi olkapäähäni oivalsin että on oli humalassa. Olimme silloin kolmentoista, mutta hänen pulisongeistaan huolimatta meistä tuli teini-iän kaverit"

- Paul McCartney, John Lennon Panee omiaan-kirjan alkuteksti 

Koska aurinko on paistanut aivan liikaa, koska mitään kammottavaa ei ole tapahtunut Suomenmaassa, niin mitäpä jos rikottaisiin tätä seesteisyyden idylliä ja oltaisiin pikkuhetki aivan puhtaasti sentimentaalisia?
  56 vuotta. Woolton. Kaksi poikaa. Maailmanhistoria.
  Muistaako kukaan, minkä tapahtuman vuosipäivä tänään on? Mitä tapahtui tismalleen 56 vuotta sitten tänä päivänä Liverpoolin Wooltonissa kesäjuhlissa? Aivan. Jälleen on kulunut yksi vuosi lisää siitä, kun kaksi valtavaa, vaikutusvaltaista ja legendaarista miestä- tai, poikiahan he siihen aikaan olivat- paiskasivat kättä ja tervehtivät toisiaan.

Hitsi, miten vaikea aihe tämä on. Vuosi sitten kirjoitin aiheesta aika pitkän tekstin, joten tuntuu kuin kaikki olisi jo kirjoitettu- ja silti olisi niin paljon sanottavaa, joten pakko yrittää.

  Lennon/McCartney. Mikä loistava parivaljakko. Voisin puhua musiikista, voisin jauhaa ylistystä tämän duon yhteistyön hedelmille, mutta en halua tehdä sitä. En halua myöskään toistaa itseäni ja ihastella sitä asiaa, miten kaksi maailman herraa ovat joskus olleet ihan vain teinejä, vailla suuntaa ja vailla varmuutta. 

  Sen sijaan haluan ylistää asiaa, mikä nykyään on aivan yhtä tärkeää kuin mitä se oli 56 vuotta sitten.

  Ystävyys.

  Mikä sai kaksi miestä ymmärtämään toisiaan niin, että he tiesivät mitä toiselle pitää sanoa? Mikä sai kaksi miestä innostumaan musiikista niin valtavasti? Mikä sai kaksi miestä kulkemaan läpi pahuksenmoisen hulluuden, muutosten ja vuosien? Ystävyys. Olen joskus kuullut jotain huuhaata siitä, kuinka koko suhde oli pelkkää laskelmointia, kylmää järkeä ja bisnestä.

  Jostakin syystä (ehkä olen romantikko, ehkä en) en usko tähän. Kukaan, ei kukaan jaksa läpi Beatlesin suosion kaltaista hullunmylläkkää, ellei mukana ole joku, joka kokee tismalleen saman, mutta omaa voimia sanoa "Jatketaan. Me pystytään siihen". Miten kävi Beatlesin hajottua? Kummankaan-kenenkään Beatlesin jäsenistä- suosio ei enää noussut samalle tasolle.

  Voisiko tähän olla syynä pelkästään se, ettei Johnilla ja Paulilla ollut toistensa järkeä huutamassa vastaan huonoille ja hataroille ideoille? Se on todennäköisesti osittain totta, mutta minä uskon että syynä oli myös se, ettei heillä ollut enää ihmistä, joka ymmärtäisi toisen elämää sataprosenttisesti. Molemmilla oli rakastava vaimo ja perhettä, mutta se ei ole sama asia kuin omata ystävä, joka on todella nähnyt ja kokenut kaiken sen, mistä oma historia koostuu. 

   Olen sanonut tämän monesti ja tulen sanomaan tämän uudelleen: minun mielestäni kaikista maailman ihmissuhteista ystävyys on kaikista kauneinta. Rakkaussuhteen romuttuvat, perheet riitaantuvat- mutta kun onnistuu löytämään tosiystävän, sen ihmisen, joka ymmärtää jokaisen sanan ja ajatuksen, se ei tule koskaan kariutumaan. Ehkä ystävät erkanevat eivätkä enää puhu, mutta se ystävyys säilyy sydämessä.
  Vaikka toinen tekisi toisesta vihalaulun jossa haukkuu häntä koko maailman kuullen.
  Lennon/McCartney opetti meille, miten tyhjästä voi nyhjäistä vaikka mitä. Pojat opettivat meille, että rajat ovat rikottavissa. Duo opetti meille, että jos uskot ja yrität, voit saavuttaa mitä tahansa.
  Mutta mikä tärkeintä, John ja Paul opettivat, ettet voi tehdä näistä mitään yksin.
  Mitäpä tässä enää lisäämään. Taivaan kiitos nämä klopit tapasivat toisensa, ja antoivat koko maailmalle uuden elämän. Hyvää vuosipäivää, Lennon /McCartney!