Uusi vuosi, uusi mahdollisuus

Istun tässä ja ihailen naapurin ilotulitteita. Onko parempaa tapaa lopettaa vuosi kuin bloggaamalla? Viimeisiä viedään, joten täältä tulee tämän vuoden viimeinen kirjoitus!
  Mitä tämä vuosi toi teidän elämään? Minä pääsin eroon yläasteesta, rakastuin Queeniin, tulin hieman hullummaksi, aloitin lukion, tapasin uusia ihania ihmisiä ja lähennyin muutaman vanhan, rakkaan ystävän kanssa, hiippailin kohti Led Zeppeliniä ja olen taas enemmän... no, minä.
  (Kyllä, ylläolevassa lauseessa sanoin "pääsin eroon yläasteesta". On uusi vuosi, ja päätän lopulta sanoa sen: yläasteella, varsinkin viimeisenä vuonna, oli hetkensä. Mutta minulla ei varsinaisesti ole minkäänlaista kaipuuta sinne- ei, kyyneleet EIVÄT nouse silmiini, vaikka puhuisin yläasteen opettajan kanssa. EN ala kaipaamaan niitä päiviä. Ja oikeastaan toivon ettei kukaan muukaan- surullista, jos elämän parhaat vuodet olivat yläasteella. Minulla eivät ainakaan. Enkä aio tulla muistelemaan ah-niin-ihanaa vanhaa kunnon luokkaamme. Älkää nyt käsittäkö väärin, siellä oli hauskoja ihmisiä ja ihan mukavia päiviä, mutta luojan kiitos se on minun osaltani ohi.
  Mutta nyt eksyin aiheesta.)
  Mistä minä halusin puhua, on se, kuinka uskomattoman ylpeä olen teistä kaikista, jotka lukevat tämän. Vuonna 2012 aivan liian moni nuori elämä päättyi epätoivoon, pimeyteen ja tunteeseen, ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Nämä kaikki nuoret olivat liian nuoria ollakseen niin toivottomia- mikä tätä maailmaa vaivaa? Miksi nuoret, kauniit ja älykkäät ihmiset kokevat, että tämä maailma on niin paha, niin julma paikka, ettei kannata jatkaa?
  Mutta sinä siinä, sinä luet tätä, olet siis elossa. Kiitos mielettömästi. Olen valtavan ylpeä, että jatkat vuoteen 2013- vaikka elämä potkii päähän, muistathan aina, että sen ei tarvitse potkia ikuisesti. On niin hienoa, että olet siinä ja luet näitä sanoja. Olet ehkä syvällä mielessäsi, yhtenä pimeänä hetkenä ajatellut luovuttamista- ja olet silti siinä. Olet valtavan vahva ihminen. Arvostan sinua niin valtavan paljon- olet loistava!
  On aivan varmaa, että liian moni tulee lopettamaan elämänsä liian aikaisin myös vuonna 2013- mutta yritetäänhän tehdä tänä vuonna tästä maailmasta parempi paikka elää? Aloitetaan nyt- kaikki yhdessä. Ei se ihmeitä tarvitse- ei vallankumouksia tai mitään muutakaan. Tässä siis uudenvuodenlupaukseni: joka ikinen päivä ensi vuonna tavoitteenani on saada edes yksi ihminen hymyilemään. Tottakai maailman muuttaminen on iso juttu, mutta se ei koostu isoista jutuista- jos jokainen tekee jotain pientä, siitä tulee jotain suurta.
  Ohhoh. Pitäisiköhän repäistä ja viettää hyvä uudenvuodenaatto- hei, enää tunti ja 45 minuuttia ja tämä vuosi on OHI!- ja hemmotella itseäni Queen Rock Montrealin keikka DVD:llä? Taidanpa tehdäkkin.
  Oikein, oikein hyvää uutta vuotta 2013.

I'm wearing my heart like a crown

Queenie iskee- skipatkaa jos ette jaksa hullua fanityttöilyä.
 Sain isältäni joululahjaksi erään DVDn, jota olen himoinnut jo kauan. Joka sai nauramaan, itkemään, ja kuten arvasinkin, inspiroitumaan. Ja tottahan toki tämä DVD oli Freddie Mercurystä kertova dokumentti The Great Pretender.
 Sain juuri viimeiset kyyneleet pyyhittyä poskiltani. En vielä tiedä, pidinkö dokumentista. Pitää varmaan katsoa se uudemman kerran jonain toisena päivänä. Juonta ei oikein meinannut hahmottaa.
  Mutta se on sanottava, että tämä dokkari toi loistavaakin loistavammin esiin Freddien kaksijakoisen persoonan- siis aivan täydellisesti. Sen itsekeskeisen showmanin, ja sitten sen sympaattisen kissafanaatikon. Ihan oikeasti tuntui, kuin olisin jutellut ystäväni kanssa yön pimeinä tunteina- kuin olisin oppinut tuntemaan Farrokh Bulsaran hitusen paremmin.
  Myönnän rehellisesti: Queenin jäsenistä Freddie ei ole suosikkini. Tai on, eräältä kantilta. Kuulun silti Rogerin faneihin, aina hieman enemmän. Ja Brianin twiitit parantavat päivän kuin päivän.
  Mutta jos kuviteltaisiin, että kävisin heidän kanssaan lukiota- he kaikki olisivat 16-vuotiaita idiootteja. Herranen aika, en varmasti pystyisi puhumaan Roger Taylorin kanssa nolaamatta itseäni. Olisin häneen takuuvarmasti umpipihkassa mutta en koskaan saisi mahdollisuutta kävellä hänen ohitseen kompastumatta.
  Brian May olisi se fiksu tyyppi, jonka kaveri haluaisin olla, ja jonka kanssa ehkä juttelisinkin fysiikantunnin jälkeen, mutta ei sen kummempaa kontaktia. Hän olisi hurmaava ja ystävällinen tyyppi, jolla on jo omat kaverinsa ja that's it.
  John Deacon sen sijaan olisi se hiljainen kaveri, joka kulkisi omien hiljaisten kaveriensa kanssa- hän olisi niitä, joihin en vain saa otetta. Hän olisi samassa musiikinryhmässä, viestisimme sanattomasti soittaessamme jotain biisiä, mutta sanattomaksi se jäisi.
  Mutta Freddie, Queenin jäsenistä se, jonka kanssa (KUMMA KYLLÄ!) samaistun parhaiten, olisi se, jonka kanssa räkättäisin kahvitauolla. Sillä mikä minua Freddiessä eniten viehättää, ei ole ääni- vaikka upea sekin on- vaan se puhdas... nonsense, jota hän suorastaan säkenöi. Ja vaikka joku varmasti pitää häntä suurena teeskentelijänä ja itserakkaana paskiaisena, niin onko hän todella? Ei! Olenko minä? En! Kuinkahan monesti päästän suustani sellaisia lausahduksia kuten "Kultaseni, tiedän että todellisuudessa jumaloit minua" tai jotain vastaavaa (hei, syyttäkää puhtaasti Freddietä- hän se nämä fraasit opetti!), mutta en minä oikeasti pidä ketään ihmistä selviönä- ehen! Se on vain suojakuori- tietynlaisen kummallisen huumorin kuori. Enkä minä tarkoita ketään pilkata- en todellakaan! Ainut ihminen, josta näillä lauseilla teen pilaa, on tasan tarkkaan itseni.
  Miksi sitten? Tiedättekö, olen joskus ollut todella naiivi ja typerä ihminen, joten tottakai minua voitiin pilkata miten lystää. Ala-asteellahan toisten naurunalaiseksi tekeminen on huipputrendikästä. Mutta jos sen sijaan tekee aloitteen- itse tekee pilaa itsestään- se vie toiselta terän. Ei ole mitään pointtia pilkata jotain, jos se tekee sen jo itsekkin. Naurettavaksi tekemistä ei voi käyttää aseena ihmistä vastaan, joka käyttää sitä kilpenä.
  Hohhoi. Tästä saa tietysti kuvan, että olen nyyhky sankaritar, joka on luonut itselleen kuoren pahaa ja julmaa maailmaa vastaan. Ei. Se ei ole pointtini. Ei todellakaan. Se on vain varmuuskeino- vähän niinkuin auton turvatyynyt. Ei niitä välttämättä tarvitse, mutta ne ovat välttämättömät. Ja sitäpaitsi, hittolainen, minulla on hauskaa kun hämmennän ihmisiä heittelemällä lauseita kuten 'tervehdys, kullanmurut!' tai 'kuules, kultaseni,olen eri mieltä' sinne tänne. Surullista että hellittelynimet eivät muka kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Nojaa, ehkä en ole suomalainen.
  Ja kiitos Freddien ja Great Pretenderin kaltaisten dokumenttien uskallan olla tämä kummallinen itseni, suojakuorineni ja ilman.
 Tulipas taas kummallista tekstiä. Anteeksi. Alan nyt muokkaamaan blogin ulkoasua- kyllästyin totaalisesti entiseen. En usko että tästä tulee valmista ihan heti mutta nah, katsotaan nyt. Mutta täten julistan REMONTIN ALKANEEKSI.

Sweet little sixteen

Huisit onnittelut tämän maailman yhdelle ihanimmalle ihmiselle eli parhaista parhaalle ja hassuimmalle ystävälleni KAISULLE! Tähän loppui kahden viikon pottuilut ja pennuttelut, harmi vain. Mutta onnea rakas, 16 on juuri mainio ikä- ei ole enää ihan pikkukakara eikä vielä ole aikuisiän ahdistuksia. Onnea siis ja vaikka et biisistä saatika bändistä välitäkkään, The Beatles lähettää kuusitoistavuotisonnittelut Chuck Berryn sanoin!

P.S. tsekkaa Kaisun blogi osoitteessa http://kaaisuu.blogspot.fi/

Aattoilta pitkä on...

Aattoilta saattaa tuntua pitkältä- mutta täältä pesee hieman viihdykettä SgtPepperin joulujukeboxista! Perinteistä ja oudompaa- nojaa, ihan vain minun näköistäni. Suomalaisia en lupaa kovinkaan montaa- eiköhän niitä olla kuultu jo tarpeeksi radion joululaulupakkosoitosta!

Ekaksi uusin rakkauteni Wham!. Tämä laulu on aikaslailla ihana. Ja George Michaelin ääni on melkoisen kiva.

Ja tässä tämän joulun ykköseni- Band Aidin Do They Know It's Christmas?. Meitsi tykkää! Tästäkin itseassa löytyy tuo Wham!in ihastus GM.

Ja Beatlemaanikoille nannaa- joulutervehdys on pakollinen, eikö niin?

Ja koska Beatles sai äänensä kuuluviin, niin saa myös tasa-arvon nimissä Queen.

Nojaa, ehkä jotain suomalaista. Oma lempparini.

Kaikille Mean Girlsin katsoneille omistan seuraavan biisin.

Ohhoh. Jouluvalmistelu huhuilevat vielä. Tämä on viimeinen. Käyttäydyn todella ennalta-arvaamattomasti ja valitsen setin viimeiseksi sen tärkeimmän ja rakkaimman- tietystikkin.

Hyvää jouluaattoa, rakkaat lukijani. Toivottavasti nautitte tästä illasta ja saatte oikein lämpimät villasukat lahjaksi!

Tule joulu kultainen!

Paketit on pakattu, piparit koristeltu, porkkanalaatikko valmiina, kinkunkorvike eli sienimureke tekeillään, kuusi tuotu sisään ja pirtti pesty puhtoinen- joulu saa tulla! Tämä on se aika vuodesta, jota rakastan kaikista eniten- olo on niin jouluinen ja hyvä lämmin hellä.
  Huomasin Facebookia selatessani, kuinka monet valittivat ettei joulumieltä ole. Tässä ohje hyvään joulumieleen:

1. Hymyile. Hymyile perheellesi, vastaantulijoille, peilikuvallesi- mille vain.
2. Laula joululaulu- inhokkisi, lempparisi, joku tuttu tai tuikituntematon.
3. Osta pakettinarua, jotain ihanaa, jouluista ja kiiltävää. Ei sinun mitään paketteja ole pakko hankkia, mutta sen nauhan auki rullaaminen tuo ainakin minulle täydellisen joulufiiliksen.
4. Kirjaudu ulos Facesta- ihan oikeasti, se joulumieli tuskin nousee muiden angstipostauksia lukiessa.
5. Kirjaudu johonkin sosiaaliseen mediaan ja saa joku tuntematon hymyilemään.
6. Käy kävelyllä tuolla ihanan raikkaassa pakkasilmassa.
7. Juo glögiä.
8. Koristele pipari mahdollisimman hulluksi.
9. Sytytä kynttilä ja töki steariinia sormillasi.
10. Avarra mielesi ja ole taas pikkulapsi, edes vähäksi aikaa.

Huh huh. Kello on kuutta minuuttia vaille puoliyö- ehkä pitäisi riisua tonttulakki ja hiippailla nukkumaan. Huomenna on edessä pitkä mutta ihana päivä!
  Onko tässä postauksessa mitään järkeä? No ei, mutta tällä hetkellä, katsottuani Rare Exportsin ei ole minussakaan! Huomenna vielä jouluaattopostaus- lyhyt, mutta musiikilla varustettu!

I'm a shooting star leaping through the sky

Ensimmäinen Queen-kappale, joka johti äärimmäiseen hulluuteen, oli biisi nimeltä Don't Stop Me Now, ja yhä se on järjettömän upea. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran sen kuullessani en millään pystynyt pysymään aloillani, vaan tanssijalka alkaa välittömästi vipattaa. Ja koska olette niin mainioita lukijoita, ansaitsette ehdottomasti saada kuulla sen!

Anteeksi.

Viimeinkin, sopivasti näin joululoman kunniaksi sain leikattua vloggauksen jonkinlaiseen kuosiin- anteeksi, että se töksähtelee (video piti tunkea tuohon kymmeneen minuuttiin), ääni on huono ja taustahuminaa riittää (web-kamera on kaveri) ja ohjeeni ovat epäselvät. Kysykää, jos jotain kysyttävää on- vastaan mieluusti!

Eli siis jouluisia tunnelmia: Mitä yhteistä on pakettikorteilla ja pyykkipojilla? Jälkimmäisistä voi tehdä ensinmainittuja! 

Rock á la carte: Guaranteed to blow you mind- anytime!

Tämän kerran rock á la cartessa tarjoillaan edellistä (Queen II) suoraviivaisempaa ja selkeämpää rockia, kuitenkin maustettuna parilla puhtaalla outoudella- yksi suosikeistani. Olkaa niin hyvä, tässä illan menu:
Sheer Heart Attack-Queen (1974)
1. Brighton Rock

2. Killer Queen

3. Tenement Funster

4. Flick of the Wrist

5. Lily of the Valley

6. Now I'm Here

7. In the Lap of the Gods

8. Stone Cold Crazy

9. Dear Friends

10. Misfire

11. Bring Back That Leroy Brown

12. She Makes Me

13. In the Lap of the Gods... revisited

1.Brighton Rock (Brian May)

Loistavan menun yksi loistavimmista anneista on heti ensimmäisenä. En edes tiedä mistä tämän erinomaisuuksien luettelemisen aloitan: olisiko se laulajan upea kyky harppoa täysin kivuttomasti oktaavista toiseen, vai eeppinen kitarasoolo, vai kappaleen tarina, vai harmoniat, vai... nojaa, eiköhän tullut selväksi että menun ensimmäinen vaihtoehto on todellinen nautinto. 

2. Killer Queen (Freddie Mercury)

Mon Dieu, miten fiiniä. Menun hohtavin kruununjalokivi- tarina hieman kyseenalaista elämää viettävästä yläluokkaisesta mademoisellesta- kuten maestro Freddie sanoikin, "Se on sellainen knalli ja mustat sukkanauhat- kappale". Mutta miten tarttuva ja taidokas kappale se onkaan. Tykkään ja kympillä.

3. Tenement Funster (Roger Taylor)

Ylistystä hyville kitaroille, kulmakunnan tytöille ja vanhalle kunnon rockille. Yhtyeen hulivilin yksi ehkä parhaista tuotoksista. Jo ihan yksinkertaisesti se toista säkeistöä edeltävä pieni "mmh" on jotenkin lumoava. Tämä on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Harmi että se on jäänyt häpeällisen vähälle huomiolle.

4. Flick of the Wrist (Freddie Mercury)

Huh. Kovempaan makuun mitä oivallisin. "Work my fingers/ to my bones/ I scream with pain/ I still make no impression". Tämä oli yksi niistä kappaleista, jotka minut Sheer Heart Attackiin koukuttivat. Syvät rumpufillit- ja niitä on paljon!- valittavan ja repivän suloinen kitara, tummasävyinen basso ja kristallinkirkkaat vokalistiosuudet. Ihana. Ah.

5. Lily of the Valley (Freddie Mercury)
Siisti punos edellisen menun kappaleeseen Seven Seas of Rhye. "Messenger of seven seas has flown/to tell the king of Rhye he's lost his thorn/".Mukavan herkkä välipala.

6. Now I'm Here (Brian May)
Suositus: nautitaan kuulokkeilla. Alku on aika... jännä kokemus, kun laulu kaikuu ympäri pään. Loistava, ihana jne. Hieman epäperinteikkäämpi rakkauslaulu, jonka kivat sanat löytää täältä.

7. In the Lap of the Gods (Freddie Mercury)
Tässä vaiheessa, ekalla kuuntelukerralla, varmaan yksi jos toinenkin nykäisee täysille säädetyt kuulokkeet pois sangen pikaisesti- Rogerin kiljunta on aika mahtavaa. Itse asiassa menun sisäkansissa lukeekin: Roger Taylor: kiljunta. Varsin mahtipontinen ja mainio kappale. Mutta kyllä se kiljunta on tässä se hot spot. Minun mielestäni.

8. Stone Cold Crazy (John Deacon, Brian May, Freddie Mercury, Roger Taylor)
Viuuh! Trash metalin esiastetta- jaiks mikä tempo! Huh huh. Vauhdikkaaseen makuun. Kunnon sekametelisoppaa- mutta järkyttävän viihdyttävää sellaista. Juontaa juurensa 60-luvun loppuun: tämän biisin maestro Freddie Mercury kirjoitti jo aikaisemman bändinsä Wreckagen aikoihin.

9. Dear Friends (Brian May)
Ei suolainen vaan suloinen välipala Brian Maylta. "Go to sleep and dream again/soon your hopes will rise and then/from all this gloom/life can start anew/and there'll be no crying soon" on lause, joka löytyy sänkyni yläpuolelle kiinnitetystä paperilappusesta. Tykkään, vaikka lyhyeksihän tämä nautinto jää.

10. Misfire (John Deacon)
Deakyn debyyttibiisi. Alkusuutuntuma on purkkapop, mutta kun kuuntelee sanat, eivät ne enää niin herttaiset olekaan. "Your gun is loaded/and pointing my way/ there's only one bullet/ so don't delay/ got to time it right/ fire me through the night". Mistähän herttainen basisti on näin synkän inspiksen saanut?

11.  Bring Back That Leroy Brown (Freddie Mercury)
Vaudevilleä parhaimmillaan! Nojaa. Tämä on ehkä vähiten lempparini näistä kappaleista- aluksi pidin siitä kovasti, mutta nyt maku on hieman väljähtynyt. Hauskahan se silti on. Pitää menussa hieman kevyempääkin purtavaa olla, vai mitä?

12. She Makes Me (Stormtrooper in Stilettos) (Brian May)
Huh. Brianin tarjoilema ja ihanasti laulama, hypnoottinen ja lumoava, mukavan kaoottisen lopetuksen sisältävä loppuhuipennukseen nousu. Mukaan heitetty hyppysellinen täydellistä harmonialaulua ja mainiot sanat. Bravo. Magnificent.

13. In the Lap of the Gods...revisited (Freddie Mercury)
Mukavaa maailmanlopuntunnelmaa ja mahtava loppuhuipennus. Ja jälleen kerran, kun sanoituksellisesti hyvin rikkaasta yhtyeestä puhutaan, sanat ovat jotain loistavaa. "It's so easy/but I can't do it/ So risky/but I gotta chance it/ So funny/there's nothing to laugh about/ My money/ that's all you want to talk about". Aah. Lopun vihoviimeinen huippu jää sopivasti kaikumaan ja jättää pääkopan hieman tyhjään tilaan, jonka voi täyttää vain.. no, koko menun uudelleen kuuntelu!

Kokonaisuudessaan mitä miellyttävin sekoitus hysteeriaa, huumoria ja puhdasta nerokkuutta. Huumoria löytyy muuten paitsi kappaleista, niin myös kansilehtisestä: Freddie Mercuryn kohalla lukee "vocal extravaganzas (vokalistisia fantasioita); Brian Mayn ansioihin on lisätty "genuine George Formby ukulele-banjo"  (todellinen George Formby-ukulele-banjo) ja sitten tietysti se vakiovitsi, "ei syntetisaattoreita".
Tämä menu on päässyt myös kirjaan 1001 Albums You Must Hear Before You Die, ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Ja kuten tuo musiikkilehtien aatelinen, Rolling Stone, kirjoittikin, "If it's hard to love, it's hard not to admire: This band is skilled, after all, and it dares" (Vapaa käännös: "Jos sitä onkin vaikea rakastaa, sitä on vaikea olla ihailematta: joka tapaukessa tällä yhtyeellä on kykyjä, ja se uskaltaa"). Amen. 

Maailman vahvin huume

Va-au.
En ole mikään Leonard Cohenin suurin fani. Annoin viime syyskesällä hänelle mahdollisuuden livekonsertissa Helsingissä, mutta kun en pidä hänen tyylistään niin en vain pidä.
Mutta kun täysin sattuman kautta satuin lukemaan hänen runonsa, kokoelmasta Rakkauden orjat (The Energy of The Slaves), olin todella yllättynyt- ja nyt jo kunnioittava.
Tämän runon nimeä en tiedä jos sillä sellainen on, mutta tämä seuraava pätkä on minusta upea:
I didn't kill myself
when things went wrong
I didn't turn
to drugs or teaching
I tried to sleep
but when I couldn't sleep
I learned to write
I learned to write
what might be read 
on nights like this
by one like me.
Suomeksi (kääntänyt Jarkko Laine) tuo kuuluu:
En tappanut itseäni/ kun asiat menivät pieleen/ En turvautunut/ huumeisiin en opettamiseen/ Yritin nukkua/ mutta kun en saanut unta/ opin kirjoittamaan/opin kirjoittamaan/ sellaista mitä voisi lukea/ tällaisina öinä/ joku minun kaltaiseni.
  Tämä jäi kaikumaan syvälle pääkoppaan. Tämä taisi nimittäin tapahtua minullekkin jossain vaiheessa, silloin joskus, monta vuotta sitten, kun en vielä ollut löytänyt omaa itseäni. Monet päivät menivät ilman mitään muistoja, en ajatellut, en tuntenut, hädin tuskin olin. Mutta en lähtenyt päihdekoukkuun, en alkanut satuttamaan itseäni, vaan aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaan epävarmuudestani. Kirjoitin, kuinka en tiennyt missä minun pitäisi olla, etten tiennyt minne kuulun, etten tiennyt kuka edes olen. Ne olivat hiljaisia avunhuutoja- itselleni. Pyysin itseäni huomaamaan avuttomuuteni ja olemattomuuteni- ja tiedättekö mitä? Onneksi myös huomasin ne.
  Jatkoin kirjoittamista. Kirjoitin yhä enemmän, päivittäin, monta kertaa päivässä. Kirjoitin ajatuksia, tuntemuksia ja tapahtumia. Ja pikkuhiljaa tajusin, ettei kukaan muu muuta tätä tilannetta: minun itseni on alettava siihen muutokseen.
 Sitten tuli tämä blogi. Halusin jakaa elämääni, ongelmiani ja haaveitani muille, joilla olisi samanlainen ajatustapa. Ja tämä blogi on nyt kahden vuoden aikana kasvanut aikas isoksi- siis tekstimäärältään. Yksi asia, mistä olen ylpeä, on se, että olen jaksanut pitää tätä blogia. Ja teidän riemuksenne jatkan edelleen!
  Kirjoittaminen on aika hirvittävän voimakas juttu, vai mitä? Se on jotain, mitä voin suositella. Anna tunteiden tulla kynän kautta. Niistä saattaa ihan oikeasti saada jonkinlaisia vastauksia- omalta itseltään, kun niitä ajatuksia ei vain pyöritä kerta toisensa jälkeen päässä, vaan ne ovat paikoillaan paperilla ja niitä voi käsitellä eteenpäin.
  Ja onhan se kirjoittaminen vahvaa huumettakin. En kai minä osaisi enää olla päivääkään kirjoittamatta!
  Huh. Saipas yksi runo paljon aikaan. Hyvää joulukuun jatkoa kaikille, videopostausta tulee ihan lähipäivinä kunhan saan muut hommat alta pois!

"But I still believe in peace, love and understanding"

Voi ei. Maailman pahin päivä, taas jälleen kerran.
32 vuotta sitten, monen maailmasta poistui yksi pala. Esikuva, rohkaisija, innoittaja. Rest In Peace, John Lennon.
  Muistan yhä se päivän, kun sain kuulla Johnin kuolleen. Ei, se ei tietenkään ollut 8. joulukuuta 1980. Se oli kolme vuotta sitten syksyllä, kahdeksannen luokan ensimmäisellä musiikintunnilla, jolla aiheena oli The Beatles. Opettaja sitten aivan varomattomasti informoi luokkaa, ja sanoi "niin, kaksi yhtyeen jäsenistä onkin jo kuollut". Tyrmistyin. Ei kai sentään?
  Illalla tarkistin asian netistä. Samana iltana kuulin ensimmäisen kerran Imaginen. Sinä iltana rakastuin totaalisesti tähän englantilaiseen muusikkoon, ja siitä lähtien John on ollut suurimpia innoittajiani. En oikein tiedä, mitä olisin ilman häntä. Varmaan aivan kunnollinen ihminen- tosin tylsempi, paljon tylsempi. Tavallinen. Massaa.
  Vasta näin jälkeenpäin huomaa todellisuudessaan, kuinka hurjan suuri vaikutus yhdellä pienellä ihmisellä voi olla- ajatteles, jos sinut muistettaisiin vielä 32 vuotta kuolemasi jälkeen.
  Mutta onko John Lennon kuollut? Ei minun mielestäni. Fyysinen ruumis on ehkä poistunut, ehkä en tule näkemään Johnia lavalla, mutta mitä sitten? Jos tuhannet ja tuhannet ihmiset muistavat miehen nimen, jos hänen musiikkiaan yhä kuunnellaan suunnattomalla intohimolla, voiko todella sanoa että John Lennon on poissa? Ei, ei minusta. Tämä on taas näitä hulluja juttuja mutta you know.
  Viime aikoina, oikeastaan jo vuoden ajan, John on toiminut innoittajanani myös kirjoittamisessa- muutenkin kuin blogin suhteen. Eniten minuun kolahti Johnin lausahdus "Reality leaves a lot to the imagination", todellisuus jättää paljon mielikuvituksen varaan. Sen luettuani varovaisesti uskaltauduin kirjoittamaan ajatuksiani paperille, yhä pitempiä ja pitempiä kirjoituksia ja sitten jo aivan tarinoita. En kirjoita niitä muiden nähtäväksi tai mitään, mutta saan suunnattomasti iloa siitä, kun näen tarinani mustana valkoisella. Joten kiitos John, siitäkin.
  Kauhistus. En minä enään mitään osaa Johnista kirjoittaa. Tämä on jo kolmas vuosi, kun vuodatan kyyneliä tänä päivänä, ja yhä vain jaksan kunnioittaa Johnia entistäkin enemmän. Kuvaamataidossa piti tehdä "Valta ja Vaikuttaminen" niminen työ. Aiheeksi valitsin minuun eniten vaikuttaneen henkilön- John Lennonin. Tietysti.
  Koska kiitos Johnin, nyt huoneessani on läjä Beatles-levyjä, julisteita, kirjoja, nyt yritän sormet verillä opetella kitaransoittoa ja nyt uskon, että olipa elämäntilanteeni mikä tahansa, voin nousta siitä ylöspäin. John on vaikuttanut minuun valtavasti näinä kolmena vuotena. Ja jokaisesta päivästä olen onnellinen.
  Lopetan tämän tekstin nyt, sillä kello on ties miten paljon ja punaiset silmäni menevät uhkaavasti ristiin. Kiitos, Johnny, kaikesta.

Scaramouche, scaramouche will you do the Fandango?

Joskus vain tulee huomattua asioita, ja nyt huomasin, että olen laiminlyönyt tehtävääni totaalisesti. Luulin tosin tehneeni tämän jo aikapäiviä sitten- mutta tajusin että se on jäänyt. Ihme kyllä, en ole pakottanut teitä kestämään ylistystäni ja lähestulkoon palvontaani yhtä kaikkien aikojen upeinta biisiä kohtaan: tuota suurta, upeaa ja fantastista Bohemian Rhapsodyä. Rakas Belieber-ystäväni, antaisitko tälle yhtyeelle vielä yhden mahdollisuuden ja kuuntelisit sen upeimman biisin?

Rehellisesti, muistan aika tarkasti ensimmäisen kerran kun kuulin tämän upean ja tajuntaa järisyttävän kappaleen. Syy siihen johti juurensa parin kuukauden päähän, noin toukokuuhun 2011. Eräs nettituttuni kysyi, pidänkö Queenistä, johon vastasin että "öh, en". No, hänen Youtube kanavansa oli täynnä Queeniä, esimerkiksi taustakuvassa poseerasivat nämä neljä herraa. Tämä kummallinen bändin nimi, "Queen" jäi päähäni kummittelemaan. Tiesin heiltä muutaman kappaleen- niiden joukossa yllä olevan BoRhapin.
  Oli syyskuinen ilta. Istuin kotona, muistaakseni yksin. Jostakin syystä päähäni ajautui taas tämä yhtye, ja ihan uteliaisuuttani kirjoitin Youtuben hakusarakkeeseen sanat "Bohemian Rhapsody" ja napsautin sen auki.
  Se oli hyvin... mielenkiintoista. Kummallinen kuoro alkoi laulaa "Is this the real life? Is this just fantasy?". Istuin koko biisin ajan kuin naulittuna, en pystynyt tekemään mitään, ajattelemaan mitään tai edes näkemään mitään- istuin vain silmät kiinni, ja kuuntelin kuinka sulavasti kappale kulki eteenpäin, yhä uudelleen yllättäen ja tuoden uuden osion eteeni.
  Ensimmäinen ajatus, mikä tästä kuuntelukokemuksesta tuli, oli "LISÄÄ!!". Rakastuin kertaheitolla kitarasooloon. Rakastuin taustalauluihin. Rakastuin siihen puhtaaseen hulluuteen, jota tämä mestariteos suorastaan säkenöi.
  Olen kuullut Bohemian Rhapsodyn monta kertaa. Jostakin syystä minulle tulee eriskummallisen outo olo, kun seison täpötäydessä linja-autossa kello 7:15, kuunnellen tätä. En tiedä miksi. Ehkä se on se selkeä järjettömyys, se oma atmosfääri, joka tällä kappaleella on ja josta saan tuulahduksen sitä kuunnellessani. Tunne on sangen merkillinen- niin merkillinen, että pariin otteeseen olen tainnut alkaa nauramaan sille.
 Mutta silti en vieläkään ole kuullut koko kappaletta. Onkohan se edes mahdollista? Sillä aina kun luulen jo tuntevani Bohemian Rhapsodyn, se heittää jotain uutta eteeni. Siinäpä sen taikuus varmaan piileekin- joka kerta, kun sen  kuulee, se tuntuu tuoreelta ja uudelta. Itse asiassa, kun kirjoitan tätä ja kuuntelen kyseistä kappaletta, kylmänväreet kulkevat pitkin selkärankaani- Bohemian Rhapsody on edelleen lumoavan hypnoottinen.

On se kummallista! Taas 50-50. Nojaa, äänisaalis jäi varsin pieneksi, mutta saatiinpas molemmille ääni- hyvä niin, kumpaakaan en toisen yli lähtisi nostamaan.
Tässä maistiaisia molempien soolouralta.

Varovainen kysymys

Hei! Joulukuu- voi hyvänen aika, minne tämä aika menee! Huh huh. Ai miten ihanaa, pian on joulu!
  Ajattelin tehdä tälläisen minimaalisen tiedotuspostauksen, johon liittyy myös kysymys.
  Eli siis. Suunnitelmissa olisi, että kunhan tässä kerkeän, voisin taas tehdä jokavuotiset pakolliset pari joulupostausta- askartelua, leivontaa ynnä muuta mukavaa! Luvassa myös joulubiisejä, niitä vähän kovempia kuin Petteri Punakuono (tosin saattaa sekin jossakin välissä vilahtaa).
  Ja sitten kysymys. Mitä mieltä olisitte, jos tekisin joulun kunniaksi videopostauksen? Ja jos sen tekisin, niin mistä aiheesta? Kysymys/vastausvideo? Vai ihan vain perinteikkäästi musiikki-ihkutusta? Kavissyöntiä? Olisi aivan hirveän ihanaa, jos voisit millään heittää ehdotuksen, jossa kertoisit, mistä sinä haluat minun puhuvan.
  Mitä vain hyvän maun rajoissa olevia ehdotuksia otetaan vastaan. Kiitos hirveästi jos viitsit. Jokainen joka kommentoi saa virtuaalipiparin!

Starbright - this is your night

Eilinen ilta ja tämä päivä ovat kulkeneet kuin pilvissä- Roger-pilvissä. Eilen illalla, pitkän pitkän vanuttamisen ja pohdinnan jälkeen, päätin uhrata kymmenen euroa loistavalle musiikille, ja latasin digiAnttilasta Roger Taylorin Strange Frontier- albumin.

  Tämä. On. Paras. Ostos. Pitkään. Aikaan.

  Huh huh. Ties kuinka monetta kertaa soitan tätä täysiä levysoittimesta (pahoittelut perheenjäsenilleni, jos he tätä lukevat) ja täytyy taas vaihteeksi mainita se sama asia: tätä miestä ei sitten osata arvostaa tarpeeksi. Ei niin millään. Tottahan toki Rogerin rumpalintaidot huomataan, mutta harmittavan usein unohdetaan se seikka, että Roger on fantastinen laulaja, kitaristi ja säveltäjä- eivätkä muuten sanoituksetkaan ole hassummat!

  On niin kummallista, todella kuulla kokonainen albumi Rogeria. Olen tietysti kuunnellut hänen musiikkiaan Youtubesta, mutta se, että se tulee suurista kaiuttimista, hyvälaatuisena ja täyttää koko huoneen, on ihmeellisen ihanaa. Ja tosisaan se, ettei Rogerin laulu rajoitu vain pariin kappaleeseen, vaan kattaa kokonaiset  10 kappaletta- tämä on taivaallista.

  Tahdon nyt kirjoittaa erityisesti yhdestä tuntemattomaksi jääneestä kappaleesta nimeltä Young Love.

Tämä on... erikoinen kappale. Tämä ei ole perinteikäs rakkauslaulu. En edes tiedä, onko tämä rakkauslaulu alkujaankaan. Halusin nostaa tämän tuolta levyltä sen voimaannuttavien sanojen takia. Nämä sanat jotenkin saavat nousemaan hieman ylemmäs, nostamaan pään pystyyn ja puremaan hampaat yhteen. 

With a feeling so sure

With a feeling so real

When you know that it's right

When you know it's for real

You gotta stick to your guns 

Show the world that you just don't care

When they're putting you down

With their knives in your back

When they're spreading it round

When they're on the attack

You gotta stand on your ground 

Show the world that it's no cheap deal

Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Seiso omilla jaloillasi, näytä maailmalle ettet ole muiden käsinukke. Älä anna periksi. Usko siihen, mitä teet. Tämän takia olen toistanut tätä kappaletta jo kohta kymmenen kertaa- kiitos, Roger.

  Ai niin. Loppuun varoitus kaikille ystävilleni: jos näet minulla maanantaina kuulokkeet korvilla, kontaktin luominen voi olla lähes mahdotonta. Luvassa myös hillitöntä hymyilyä ja naurunpuuskia- ihan pian lataan tämän albumin nimittäin kännykkääni. 

Not only my guitar gently weeps.

Tiedän, että olen myöhässä. Mutta koska eiliseni oli hirveän kiireinen, päätin lykätä tätä tärkeää asiaa yhdellä päivällä- ei se loppujen lopuksi merkitystään menetä.
  Rakkaat Beatlemaanikot ja musiikinystävät, tervetuloa viettämään surullista hetkeä, ja sytytetään (virtuaali tosin) kynttilä rakkaan ihmisen muistoksi- George Harrison, nyt poissa 11 vuotta, ja muisto elää yhä.

Omalla tavallaan George on ollut Beatlesin jäsenistä se, johon samaistun kaikista helpoiten. Olen ujo, puhun jos haluan puhua ja olen hiljaa jos siltä tuntuu, mutta silti osaan olla sekopää niin tarvittaessa. Kaikin puolin, minusta Georgessa on jotain, joka vetoaa ihmisen sydämeen- ei ihailemaan ja jumaloimaan, vaan rakastamaan kuten ystävää. Ennemmin tai myöhemmin sitä huomaa rakastuneensa Georgen kappaleisiin, persoonaan ja... elämänasenteeseen, pitäisikö sanoa.

  Sillä enemmän kuin mitään muuta, olen oppinut Georgelta elämänarvostusta. Täällä ollaan vain kerran- sitä kertaa ei kannata tuhlata mihin tahansa. Muutenkin yleisesti arvostaminen, on se asia, mikä Georgessa tekee vaikutuksen- hän arvosti muita ihmisiä, itseään ja kuten jo sanoin, elämää. Taivas, tämä maailma tarvitsisi Georgea juuri nyt. Hänen kaltaistaan opastajaa läpi näiden ankeiden aikojen.

  Mutta ei tietenkään pidä unohtaa sitäkään seikkaa, mistä hänet parhaiten tunnetaan: uskomaton kitaristi, uskomaton säveltäjä ja myös laulaja. Pakkohan sitä on ihailla. Vaikka Georgen sooloura ei nyt niin mahtavaa ollutkaan, on sitä kyllä aliarvostettukkin- ihan vain senkin puolesta, että herra on loistava kitaristi. Yksi esikuvistani. Ja esimerkiksi kaikki aivan taatusti tuntevat Somethingin alkusävelet- jos et, niin voi voi. Mene ja kuuntele äläkä näytä kasvojasi ennen kuin olet paikannut tämän puutteen yleissivistyksessäsi. Ja Here Comes The Sun- kaikkihan tämänkin tuntevat, eikö vain?

  Täydellisyys on aika kyseenalainen käsite, mutta George on sitä lähempänä kuin useammat ihmiset kautta aikoen.

  George on minulle hieman- okei, todella- vaikea aihe kirjoittaa. En löydä koskaan oikeita sanoja, niitä ei tule tarpeeksi enkä tiedä mitä edes haluan sanoa. Sillä joskus tunteet ovat vain.. no, tunteita, niitä ei voi purkaa sanoiksi. 

  Joten mitä jos annetaan musiikin puhua taas puolestaan. R.I.P. George Harrison, tosin vain maallisesti- henki, musiikki ja teot ovat kuolemattomia.

  Tässäpäs pari Georgen sävellystä, niin Beatles-kaudelta kuin soolouraltakin.

 

What will be my destination?

Kuuntelin jälleen vaihteeksi The Crossia, ja törmäsin ihanaan kappaleeseen nimeltä Final Destination. Olen tämän bändin suhteen hieman keltanokka, enkä ole vielä törmännyt yhteenkään heidän biisiinsä, joka todella kolahtaisi alitajuntaan ja sydämeen.
  Kuitenkin tänään se tapahtui. Kuuntelin yllä mainittua kappaletta, kun täysin yllättäen pysähdyin kuuntelemaan sen sanoja- jotka ovat oikeasti hurmaavat, kun niihin keskittyy.
  Mutta jälleen kerran hämmennyin, ja tulin hieman ahdistuneeksi. Vaikka kappale onkin rakkauslaulu, sen nimi, ja tarttuva kertosäe this could be my destination herättivät jälleen sen saman vanhan kunnon epävarmuuden, josta olen jo useampaankin kertaan kirjoittanut- mikä minun päämääräni on? Mistä minä voisin edes tietää?
  Yleensä ottaen olen aika itsevarma ja hieman turhankin rämäpäinen tyyppi, ja saattaisin kokeilla hullumpiakin juttuja vain koska niistä saattaa tulla jotain. Mutta tämä on asia, jossa tuntuu, kuin olisin veitsen terällä, horjumassa ja yrittämässä tasapainotella parhaani mukaan. Tämä on ainut asia, josta oikeastaan todella ahdistun.
  Mutta toisaalta, onko tulevaisuus koskaan selvä? Mistä sen tietää, mitä seuraavan oven takana on- vaikka luulisi tietävänsä mitä siellä on, se saattaakin olla jotain aivan muuta. "Elämä on kuin suklaarasia- koskaan ei tiedä mitä saa" sanotaan lempielokuvassani Forrest Gumpissa. En ole koskaan kuullut mitään yhtä älykästä.
  Mitä minä sitten haluan? Sepä se, en tiedä. Toisaalta haluaisin vain turvallisen, rutiininomaisen elämän, jossa olisi mukava työ, oma koti ja oma perhe. Toisaalta sitten haluaisin kokea, todella kokeilla jotain erikoista ja ei väliä, vaikka elämä välillä riepottelisikin. Ja minua hieman pelottaa se, että todellisuudessa haluan jälkimmäistä enemmän- haluan kokea, nähdä ja tuntea. Mutta voiko siten olla onnellinen? Onko se todella miellyttävää elämää?
  Sillä enemmän kuin mitään muuta, haluan vain olla onnellinen. Tavalla tai toisella. Tietysti, kukapa ei haluaisi.Tuskin kukaan ajattelee "Haluan elää elämäni siten, että olen hyvin murheellinen". Oho, olipas kuiva juttu. No kuitenkin. Mutta haluaisin saada jonkinlaista... varmuutta. Ja kun toisaalta haluan elää hieman epävarmaa elämää, voit uskoa, kuinka sekava olo näistä tunteista tulee.
  Miksi kirjoitan tätä tekstiä? Koska tiedän, että muutkaan eivät tiedä. Että muillakin on epävarma olo tulevaisuudesta. Joten haluaisin heidän tietävän, etteivät he ole yksin- ei ole mitenkään epänormaalia olla sekaisin kaikista valinnoista joita pitää tehdä. Yläastetta päättävät joutuvat piakkoin valitsemaan jatkokoulutuspaikan. Varmaan joku pohtii, onko se unelmakoulu sittenkään se oikea. Tässä minun neuvoni: kokeile. Et koskaan tiedä, mitä tulevaisuus on, mutta kokeile. Sillä minusta on mukavampi katua ja valita uusi tie, avata uusi ovi, kuin se, että kahdenkymmenen vuoden päästä huokaan: "Olisinpa silloin vain uskaltanut kokeilla". Sillä muistathan, every morning brings a new day.
  Loppuun vielä creditit The Crossille tämän kirjoituksen inspaamisesta. Olkaa hyvä, The Cross ja Final Destination.

"Maybe it's just a feeling,

 every time we meet

But you hit me right out of the blue

 from all those people out on the streets

And if one time you told me that you loved me - heaven knows

I would feel that I could ski right off the bridge of your pretty nose

This could be my destination

This could be my destination

And if one time you told me that you cared for me

You would renovate my soul

This could be my destination

This could be my destination

Play some guitar now

You could be my

You might be my

You must be my

Final destination

This could be my destination

You must be my destination

Know what I mean

In the day time

In the night time

In the summertime

In the wintertime

About any time

For all time

Say you'll be mine

Say you'll be mine

Say you'll be mine

Till the end of time"

Sleep in peace, old friend, for me you'll never die ♥

Tästä päivästä alkaakin sitten hieman surullisempien vuosipäivien putki. 21 vuotta sitten tästä maailmasta poistui yksi sen suurimmista taitelijoista. Tänään monet vuodattavat kyyneliä, kysyen "miksi". 21 vuotta, ja legenda elää yhä. Legenda, nimeltä Farrokh Bulsara.

Käsite "Freddie Mercury" on aika huiman suuri. Mitä siitä tulee ensimmäisenä mieleen? Aika itseästäänselvästi ääni. Se on yksi suurimmista asioista, miksi ihailen Freddietä. Tarkoitan, että... miten kummassa? Mikäli netistä löytämäni tieto on oikeaa, hänen äänialansa oli 3,5 oktaavia- eli aika valtava. Ja tietysti voisin listata kaikkia täydellisiä piirteitä Freddien laulutyylissä (falsetot, vibratot, häivytykset sun muut hienoudet) mutta täytyykö minun? Eikö riitä, että sanon rakastavani jokaista yksityiskohtaa- se lausehan kattaa ne kaikki.
   Mutta hulluhan pitäisi olla sanoakseen, että Freddien ääni olisi huono. Ei siitä ole pakko pitää, mutta että huono...? Anteeksi, mutta puhumme yhdestä populaarimusiikin taitavimmista ja erikoisimmista artisteista- Freddien ääni nimittäin on puhtaasti ihmeellinen. Kuten sanoin, eivät kaikki pidä siitä, mutta huonoksi sitä ei voisi haukkua. Logiikka käy vastaan.

  Sillä mitä olisi populaarimusiikin historia ilman Freddietä? Äkkiseltään ajateltuna voisi luulla, että höh, yksi laulaja, mitä väliä. Mutta kun ajattelee tarkemmin, tulee mieleen valtava arsenaali kappaleita, joita me kaikki olemme kuunnelleet läpi elämämme- tiedostaen sen eli emme.
  Toinen asia, mikä minut hurmasi, on aivan varmasti elämän asenne. Olen aina ollut hieman murehtija- "Voi ei, miten nyt käy, en minä uskalla, epäonnistun kuitenkin". Freddieltä sen sijaan opin, että ei se ole niin vakavaa. Ja ettei muiden mielipiteistä tarvitse aina välittää- jos he pitävät sinua kummallisena ja paheksuttavana, eikö se ongelma ole enemmän niiden?
  Ja se intohimo. Tee mitä haluat, tee sitä mitä rakastat, äläkä anna ihmisten sanoa ettet onnistu siinä. Sillä jos uskot, että pystyt johonkin, sinä myös onnistut siinä. Mitenkäs se menikään.. "minusta ei tule poptähteä..." ja niin edelleen. Freddie näet uskoi, että saavuttaisi paikkansa huipulta- ja siten myös onnistui.
  21 vuotta sitten loppui tämän rohkean ja uskomattoman mielenkiintoisen miehen maanpäälinen matka. Siinäpä vielä yksi syy ihailla Frediä. Hänen viimeiset elinvuotensa olivat hidasta kitumista, mutta viimeiseen asti Freddie halusi antaa kaikkensa maailmalle- kaiken musiikille. Brian Mayn mukaan Freddie sanoi "Haluan jatkaa musiikin tekemistä kunnes vittu kuolen" ja senhän hän tekikin- viimeisen kappaleensa hän äänitti vain kaksi kuukautta ennen kuolemaansa, saamatta sitä itse asiassa loppuun. Jos olette nähneet "These Are The Days Of Our Lives"in musiikkivideon, ja tiedätte siis missä kunnossa hän oli sen vuoden toukokuussa, ei varmaan jätä epäselväksi hänen terveydentilaansa syksyllä.

Passion for cats- Freddie oli kissafanaatikko. Hän sanoi: Olisi
ihan mukavaa saada lapsia... mutta mieluummin hankkisin
uuden kissan.

  Olen aina pelännyt kuolemaa. Aina. Mutta kiitos Freddien, olen tajunnut ettei elämää voi käyttää siihen- että pelkää tulevaa- vaan se on vain elettävä, yritettävä saavuttaa päämääriä ja mikä tärkeintä, muistettava nauttia. Elämme vain kerran, ja kun on minun aikani poistua, tahdon, että voin tehdä sen hymyillen, tietäen etten heittänyt elämääni hukkaan ja että saavutin jotain. Freddie ei ole antanut minulle mitään selvää päämäärää- en aio pyrkiä maailman populaarimusiikin huipulle- mutta hän antoi minulle suunnan omaan päämäärääni: eteenpäin. Kun kohtaan vastoinkäymisiä, kun tunnen ettei mikään onnistu eikä minun edes kannata yrittää, muistan kuinka Freddie taisteli tiensä legendaksi, ja nostan leukani pystyyn.
  21 vuotta on pitkä matka. Itse olen olllut mukana vain yhden vuoden. Mutta niin syvä vaikutus tällä elämää suuremmalla muusikolla on: jo nyt kaipaan Freddietä. Kiitos Freddie, kaikesta, olet yksi niistä, jotka muokkasivat elämästäni näin ihanaa. Silmiäni kirvelee kirjoittaa näitä sanoja, mutta toivottavasti olet nyt paremmassa paikassa. Me emme unohda ikinä
  Tähän loppuun ensin pari näytettä Freddien hulppealta uralta, mukaan lukien se viimeisenä äänitetty kappale eli Mother Love (kuten sanoin, tämä ei valmistunut, ja Brianin piti laulaa viimeinen säe- tuo vielä pikkuisen enemmän sydäntä särkevää sävyä). Heitetään vielä itkettämään myös Rogerin tribuutti, ja vaikka vielä se Queeninkin.

      

Win-win

Badambam tsssh! Tasapeli! Kaksi historian kovinta rumpalia- Richard Starkey ja Roger Meddows-Taylor- molemmat saivat saman verran ääniä (Taivaan kiitos niin, en olisi ikinä halunnut nostaa toista toisen yläpuolelle!) Joten onnea, ja tässäpä molemmilta pikkuinen soolouran näyte, molemmat omia suosikkejani näiltä ala-arvostetuilta maestroilta:

    

.. and dream again

Tässäpä perjantai-iltaan pieni rauhoittumispalanen á la Queen.

Ja omistettu sinulle ♥

So dear friends,

your love is gone

Only tears

to dwell upon

I dare not say,

as the wind must blow

so a love is lost

a love is won

Go to sleep

and dream again

Soon your hopes

will rise and then

from all this gloom

life can start anew

and there'll be no crying soon ♥

Kaunista ♥

Tässäpä herkku tiistai-illan ratoksi: Brian Mayn ja Kerry Ellisin esittämänä ehkä maailman surumielisin ja herkin kappale: No One But You (Only The Good Die Young), joka siis on tribuutti tuolle laulajista suurimmalle: Freddie Mercurylle. Kerry Ellis on kyllä upea laulaja- ihanaa!

Rock á la carte: Master Stroke!

Hei taas näissä merkeissä! Tämän kertainen rock á la carte henkii keskiaikaa, nonsenseä, fantasiaa ja suuria kitarasointuja, ja on yksi ehdottomista suosikeistani. Lähentelee sanaa 'täydellinen'. Tässä menu, olkaa niin hyvä!
Queen II- Queen (1974)
1. Procession
2. Father to Son
3.White Queen (As it began)
4. Some Day One day
5. The Loser In The End
6. Ogre battle
7. The Fairy Feller's Master-Stroke
8. Nevermore
9. March of the Black Queen
10. Funny How Love Is
11.Seven Seas of Rhye

1. Procession (Brian May)

Alkupalaksi suositellaan monsieur Mayn instrumentaalikeitosta, jossa oikeuksiinsa pääsevät herkullisen kitarasoolon lisäksi sykettä muistuttava bassorumpu. Virittää sopivasti tulevaan.

2. Father to Son (Brian May)

Hienoisella fantasiakirjallisuusmaisella eeppisyydellä maustettu rullaava rock-kipale. Pidemmän pureskelun jälkeen ehkä jättää tylsän jälkimaun, mutta kokonaisuudessaan varsin mukava ja taidokas kappale.

3.White Queen (As it began) (Brian May)

Edellisestä siirrytään sulavasti tähän menun herkimpään, mutta silti täyteläiseen edustajaan. Hypnoottinen, mustan aukon lailla puoleensa vetävä ja sydämeen käyvä, sisältäen rockahtavan väliosan tai kaksi. Kuten numerossa kaksi, tässäkin on aistittavissa samaa keskiaikaa henkivää eeppisen keitoksen henkeä."How did thee fare/what have thee seen/the mother of the willow green/ I call her name./ And 'neath her window have I stayed/I loved the footsteps that she made/and when she came". Hurmaavaa. Suosittelen.

4. Some Day One day (Brian May)

Voimaannuttava, kaunis ja taitava. Ei menun huippuhetki, mutta miellyttävä valinta kaikinpuolisesti. Suositellaan nautittavaksi harmaina päivinä, kun mikään ei toimi. Saa noina päivinä ihmeitä aikaan mielialassa.

5. The Loser In The End (Roger Taylor)

Syvällä rumpukompilla varustettu, puhtaamman rockin edustaja. Menun Roger-hetki. Parasta tässä on toinen säkeistö "She washed and fed/clothed and cared/for nearly twenty years/ And all she gets/is 'Goodbye Ma'/and the night times for her tears" Huom! Jos olet äiti, jonka lapsi tekee lähtöä maailmalle, en suosittele tätä. Saa aikaan haikeudenkyyneliä (kokemusta on). Mutta ah.

6. Ogre Battle (Freddie Mercury)

Siirrytään kummallisten ja herkullisten luomusten maailmaan. Ogre Battle avaa menun "mustan puolen", ja sukeltaa täysin toiseen ulottuvuuteen. Hard rockia, valtaisia kitarariffejä, merenpohjaa hipovan syvää rummutusta, tykittävä basso, plus fantastinen laulaja ja loistavat harmoniat- heitetäänkö sekaan myös hurmaavan hullut sanoitukset? Ogre Battle lives forever more! (Sivuhuomautus: tässä kappaleessa käytettiin niin valtavaa gongia, että Rogerin oli pinnistettävä kaikki voimansa jotta jaksoi jysäyttää sitä tuhottoman painavalla vasaralla).

7. The Fairy Feller's Master-Stroke (Freddie Mercury)

Tästä tulee mieleen Liisa Ihmemaassa: "If I had a world on my own, everything would be nonsense...". Tästä on turha edes etsiä järjen hiventäkään. Siksi se on niin upea. Täydellinen sukellus täysiin omaan ulottuvuteensa. Tämän erikoisen herkullinen osuus on piano-osuus, sekä, kuten aika usein, loistavat lauluharmoniat- sanoista nyt puhumattakaan. Ei suositella tosikoille eikä kyynikoille. Varoitus! Saattaa sisältää puhdasta hulluutta. Tsekkaa linkkivinkit: maalaus josta tämä kertoo ja sen tekijä Richard Dadd.

8. Nevermore (Freddie Mercury)

Välipalaksi tai naposteltavaksi kevyehkö pianosävelmä- kaunis silti. Sanat puhuvat puolestaan: Nevermore.

9. March of the Black Queen (Freddie Mercury)

(Minun mielestäni) menun pääruoka ja todellinen helmi: miksi, oi miksi, tätä mestariteosta ei tunneta laajemmin. Ensivaikutelma voi olla hieman hämmentävä, mutta pian tämä kaappaa sinut sinne samaan fantasiamaailmaan jonne numero 7. jo houkutteli. Tämä koostuu niin useasta osasta että huh huh. Vaatii taitoa täyttää kappale rockilla, sivellä se balladilla, ripotella päälle eeppisiä kitarasooloja ja rumpukomppeja, maustaa se riehakkaan revittelevällä hard rockilla ja kietaista lopuksi päälle täydellistä nonsenseä (no en keksi parempaakaan nimeä!!!), ja että lopputuloksena on näin täyttävä, maistuva ja loistavan mahtipontinen tuotos. Loistavaa. Suosittelen. Ehdottomasti.

10. Funny How Love Is (Freddie Mercury)

Sitten jälkiruoka! Ah niin 70-lukua. Oikeastaan aika mukava kappale, vaikka saattaa johonkin makuun olla liian tasapaksu ja metelöivä- mitäs siitä. Jälleen kerran, suosittelen. Mutta ei huumorintajuttomille.

11. Seven Seas Of Rhye (Freddie Mercury)

Lopuksi vielä yksi ruokalaji tällä loistokipaleiden ruokalistalla. Eikä tuota pettymystä- tämäkin sisältää kaikki hyvän, ehkä erinomaisenkin kappaleen tuntomerkit. Minä pidän!

Tässäpä riittää pureskeltavaa. Tämänkertainen menu varmaan ei mene pureskelematta alas. Mutta eipähän ole höttöä! Tosiaankin, yksi ehdottomista suosikeistani. Kokonaisuus: parfait!

“Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.”

Otsikko on yhden ihailemani ihmisen suusta, ja se on ollut yksi lempisitaateistani jo monien vuosien ajan. Tämän lauseen sanoi eräs herra nimeltä Albert Einstein.
  Minusta tämä on maailman tärkeimpiä asioita: jotta pysyt tasapainossa, jottet romahda, sinun tulee mennä vain eteenpäin. Elämässä ei ole muuta suuntaa; paikalleen jämähtäminen ei ole ratkaisu.
  Eilen minulla oli elämäni ensimäinen psykologian tunti, ja olin hämmentynyt. Opettaja oli sama, joka piti minulle uskontoa viime jaksossa, ja vaikka mitä toivoisin, uskonto ei yksinkertaisesti ole minun juttuni. Kaikki tuntui tylsältä, koko luokkahuone oli tylsä.
  Nyt, tuon saman 'tylsän' opettajan puhe tuntuukin mielenkiintoiselta. Se oli... aika maagista, suoraan sanottuna. Pitkästä, pitkästä aikaa jokin aine ihan oikeasti tuntui innostavalta, inspiroivalta ja mielenkiintoiselta. Tällä hetkellä kello on kymmenen, olen 15 vuotias, on perjantai-ilta ja minä istun tekemässä psykologian oppimispäiväkirjaa!! Niinpä! En koskaan, ikinä ennen ole jaksanut uhrata ajatustakaan läksyille ennen sunnuntai-iltaa, ja nyt teen tätä aivan innoissani!
  Psykologia. yksi maailman kiinnostavimmista asioista. Mitä ilo on? Mitä aivoissani tapahtuu, kun purskahdan itkuun? Miksi, oi miksi juuri minä ihastun aivan liian vanhoihin muusikoihin? Eikö olekkin ihmeellistä! Miksi me olemme yksilöitä? Miksi hän pitää suklaasta ja minä mansikasta? On niin hauskaa, että pitkästä, pitkästä aikaa tunnen olevani jonkin itselleni kuuluvan kanssa tekemisissä- siis koulussa. Tottakai pidän äidinkielestä, mutta... niin. Se on kuitenkin tavallaan kahlittua: en voi kirjoittaa esseetä kuten kirjoitan tätä blogitekstiä. Voi taivas miten rakastan bloggaamista. Ketään ei varmaan kiinnostaisi kuunnella näitä asioita, jos puhuisin niistä, mutta pam!- kun se on kirjoitettua tekstiä, yllättäen siihen saattaa tulla vaikka kommenttejakin!
  Ai niin. Takaisin psykologiaan. Tunnilla opettaja kysyi, että kuinka moni pitää päiväkirjaa. Arvatkaa mitä? Olin ainut. Olin hieman shokeerattu. Tiedän, ettei omasta pienestä elämästä kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta että ei kenenkään koko 24 oppilaan luokassa? Kummallista. Olisipa mielenkiintoista haastatella näiden ihmisten tunteidenkäsittelykeinoja- siis en tarkoita, että väheksyisin muita keinoja, sillä ne varmasti ovat jollekkin muulle täydellisen sopivia, mutta itse en tiedä, miten selviäsin omien aivojeni kanssa jos en joskus tyhjentäisi ongelmiani paperille, näkisi niitä siinä edessäni ja siten laittaisi niitä oikeisiin mittasuhteisiin. Ja mikä sen taas määrittää, että minulle se on henkireikä, mutta jollekkin muulle pahin painajainen?
  Huh huh miten hyppelevää ja sekavaa tekstiä.
  Ihmismieli on varmaan maailman suurin arvoitus- sen takia sen selvittäminen kiinnostaakin minua. Välillä minusta tuntuu, että omistan aivan liikaa päämääriä, jotain, mikä pitää saavuttaa. Mutta toisaalta, mitäpä elämä olisi ilman päämäärää? Aivan kuten otsikko sanoo: suunta eteenpäin. Ja nyt taidan suunnata eteenpäin ja suihkun kautta nukkumaan-hyvää yötä, rakkaat lukijani!

Jippijaijee ja tervetuloa!! Nyt jo 11 lukijaa- kuinka mahtavaa! Tervetuloa Terhi! ♥

It makes me breakdown

Hei taas.

Tänään veti hieman vakavaksi. Puhuin tänään maailma ihanimman ihmisen kanssa, ja oli kyllä pysäyttävää kuulla toisen huolia. Joten ajattelin nyt hieman pohdiskella tätä maailmaa.

  Näet ihmisen. Ihminen, joka päivästä toiseen nousee ylös sängystään. Joka kampaa hiuksensa. Joka juoksee bussipysäkille. Joka hymyilee aina tervehtiessään. Joka on aina ajoissa, aina paikalla, aina asiallinen.

  Tämä on se, mitä hänestä näet. Mutta entä, jos tietäisit mitä tuon pinnan alla todellisuudessa on? Joka aamu, tuo ihminen miettii, miksi hän nousee, onko siihen syytä. Hän kampaa hiuksensa, vaikkei todellisuudessa ymmärrä, miksi välittää, eihän ketään kuitenkaan kiinnosta. Hän juoksee pysäkille, vaikka hänestä jokainen hengenvetokin on vaikeaa, ja hänen tekisi mieli vain kaatua maahan ja jäädä siihen. Hän hymyilee, mutta kun käännät kasvosi, hymy katoaa ja hän nielaisee jälleen kerran sanat, jotka melkein pyrkivät ulos.

  On yllättävää, kuinka paljon me ihmiset todellisuudessa piilotamme muilta- tai sanotaan näin päin, kuinka vähän me näytämme muille. Oikeastaan, et voi sanoa tuntevasi ihmistä todella hyvin jos et ole nähnyt hänen itkevän itseään uneen, puhunut hänelle "syvien tuntien aikaan "(n. klo 3-5 aamuyöstä), kuullut hänen hyräilevän leipää tehdessään ja nähnyt hänen tuskailevan vaatekriisin kourissa. Et oikeastaan edes silloin. 

   Mutta jokainen, joka sanoo, ettei tarvitse muita ihmisiä elämäänsä, joko valehtelee tai on syvästi ongelmissa. Sanotaan, että elämässä on pakko tulla töyssyjä. Ettei elämää voi elää pumpuliin käärittynä. Että jos elämä ei jätä mustelmia ja arpia, ei ole elänyt todellista elämää. 

  Tämä on totta. Mutta kuinka moni potee katkennutta kättä yksin? Kuinka moni antaa sen vain olla, ilman että joku muu auttaa tai edes kipsaa sen? Niinpä niin. Ei se toimi niin. Elämä satuttaa, mutta silloin ihmiset ympärillä ovat niitä, jotka toimivat iskunvaimentimina, nostavat taas pystyyn ja tukevat, kunnes pääset taas omille jaloillesi.
  Ja tiedättekö mikä on maailman typerin lause? Se on: "Sinä olet vahva, sinä pärjäät yksin". Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa? Vahvimmat meistä, kaikista itsevarmimmat ja sosiaalisimmat, kaikki luhistuvat joskus. Vai kuka muka väittää, ettei ikinä tulisi kotiin, istuisi pöydän ääreen ja antaisi turhautumisen valua yli kyynelinä? Tai ettei koskaan tekisi mieli vain huutaa kunnes mikään ei tunnu miltään? Koska se, että on vahva, ei tarkoita, että olisi särkymätön. Ja niitä kolhuja tulee jokaiseen, halusi sitä tai ei, ennemmin tai myöhemmin. Mutta niitä ei pidä hautoa. Ne pitää päästää ulos. Puhuminen on varmaan yksi paras keino. Minä itse puran tunteitani kirjoittamalla: siinä saa asiat oikeaan mittakaavaan. Joku lähtee hikilenkille. Joku paiskoo astioita. Mutta että jäädä istumaan hiljaa, työntää tunteet syrjään jonnekkin, mistä niitä ei näe? Mitä tapahtuu, jos aina vain tunget kaappiin tavaraa, etkä ikinä tyhjennä sitä? Se vyöryy. Niin tapahtuu myös tunteille.
  Puhu. Älä jää yksin. Sinulla on ääni, sinä olet upea ihminen, joka ei ansaitse sitä romahdusta. Sinä olet ainutlaatuinen: sinuja on vain yksi kappale. Pidä siitä harvinaisuudesta hyvää huolta!
Loppuun vielä mielestäni sanoitukseltaan tähän tekstiin aika hyvin sopiva, pirtsakka biisi: Keep Passing The Open Windows.

En voi sanoa muuta kuin että AIVAN.
Tässäpä kirjoitus, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä:
http://www.mendaily.com/brian-may-the-guy-who-really-got-it-made/

"The career of Brian May is a long, varied and successful one. He is one of those rare people who succeed on several levels simply because they are dedicated to whatever they are doing and surely set a positive example for all of us."

Taas jonkinmoisessa Brianpöllyssä, en tiedä syytä itsekkään. Mutta tuo mies nyt vain-! Tässä on täydellinen esikuva. Se, että kulkee läpi aika hitonmoisen hullunmylläkän kuuluisuudessa, ja silti pitää järjen kristallinkirkkaana- uskomatonta. Ja tiedättekö mikä muu on vielä upeaa? Tämä sitaatti:

Miksikö hölisen Brianista koko ajan? Koska minun mielestäni hän on niin aliarvostettu, ja haluan tuoda hänelle julkisuutta. Koska tässä on ihminen joka totisesti ansaitsee sen. Ja toisaalta sitten: rakas, me kaikki olemme epävarmoja. Meillä kaikilla on omat heikot kohtamme. Eihän sellaista olekkaan kuin täydellisen itsevarma ihminen. Brian May oli epävarma monesta asiasta, kuten näette: hiuksistaan, nenästään, pituudestaan, eikä hän kyennyt kommunikoimaan tyttöjen kanssa. Ja silti hän on tänä päivänä uskomattoman lahjakas ja loistava muusikko. Joten älä luovuta. Kukapa tietää, ehkä juuri sinusta saamme kuulla seuraavaksi.

Mutta ei jestas, nyt on oikeasti aika lukea siihen kokeeseen...

 Hyvää jatkoa ja tsemppiä syksyyn rakkaat!

TUULETUKSIA

EI ENÄÄ IKINÄ KUVAAMATAITOA!!!!!!!!!!!!!
Tänään sain elämäni vihoviimeisen kuviksentyöni tehtyä. Ei sillä, kuvis on ihan mukava aine ja opettaja oli hyvä, mutta kun eih, ei ole minun vahvuuksiani. Taivaan kiitos, se on OHI!
Okei Pauliina away, uskonnon koe edessä huomenna, jaiks! ->

Projekti: take a bad one and make it better

Jesh! Vielä hieman lisää vapaa-ajan aktiviteettia löytyi!
  Monen mutkan kautta päädyin tutkiskelemaan komeromme sisuksia, ja oh la la mikä kaunotar sieltä löytyi!

Eikö HÄN olekkin kaunis? Isän 70-luvun puolivälillä hankkima Arian puoliakustinen kitara, hieman kovia kokenut sellainen. Yksi kieli on poikki, muut samaa tietä menossa, lakkaus lohkeillut, toinen mikki puoliksi irti ja talla reistaa. Myös kaula on kovia kokenut: isä kuljetti kitaraa armeijassa mukanaan, ja tunnetusti armeijaan saa ottaa vain mikä laukkuun mahtuu. Miten mahdutat kitaran matkakassiin? No, ihan yksinkertaista: kaula irti-auts!!

 

Mutta tätä nyt ajateltiin siis isän kanssa alkaa korjailemaan. Perjantaina lähdetään ostamaan ne uudet kielet. Saapas nähdä, mitä siitä tulee..Ehkäpä saatte jopa kuulla enemmänkin, jos aikaa jää bloggaamiselle. Pysykää kuulolla!

Minä olen rakastunut.

  Rock on upeaa musiikkia. Sairaan upeaa. Harva asia on yhtä mahtava kuin valtava kitarasoolo ja rullaava rumpukomppi. Glam rock, hard rock, pop rock, psykedeelinen rock, progressiivinen rock, unohtamatta vanhaa kunnon rock and rollia. Rock  vie totaalisesti jalat mennessään. Ja tulen aina olemaan rockin ystävä.

  Mutta tiedättekö mikä muu on upeaa? RAGTIME. Kyllä! Ragtime on aina ollut mieleeni, mutta viimepäivinä olen niiin rakastunut tähän tyylisuuntaan ja varsinkin yhteen sen mestareista, Scott Jopliniin. Mitä? Kyllä, olen selvänä ja täysin järkevänä!
  Oikeastaan periaatteessa voisin kuunnella mitä vain, mikä on huolella tehty ja jossa kokonaisuus on järkevä, iskevä ja taidokas. Ja koska olen luontainen perfektionisti, tarkoitan todellakin huolella tehtyä. Siksi varmaan minuun eivät iske mitkään nykyajan tietokonesössötykset ja liukuhihnabiisit. Aivan tosissani valitsen Gangnam Stylen sijaan seuraavan kappaleen: 

Kuten jo sanoin, olen totaallisen rakastunut Scott Joplinin sävellyksiin- The Entertainer on ehkä niistä tunnetuin, suomeksi Viihdetaiteilija. Mutta ahh- nuo kevyet pianonsävelet on jotain taivaallista.

Okei, menipäs taas. Tämä linja tuskin jatkuu: älä huoli, äläkä lakkaa lukemasta. Ensi bloggaus tulee olemaan taas normaalimpaa.

I never could see where the life was leading me- to THIS!

Vautsi.
Tajusin tuossa äsken, että noin vuosi sitten, aikalailla tarkalleen, kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni yhden maailman upeimmista kappaleista. Tai olin varmasti kuullut sen aiemminkin, mutta tällä kertaa todella kuuntelin sen. Kappale teki minuun heti lähtemättömän vaikutuksen, joka johti ensin kiinnostukseen, sitten perinpohjaiseen tiedonjanoon, siitä ihailemiseen ja siitä rakastumiseen. Noin vuosi sitten kuulin ensimmäisen kerran lauseet "Is this the real life? Is this just fantasy?", ja siitä lähti yhteinen matkani neljän taitavaa taitavamman muusikon seurassa. Matka, joka on jatkunut, ja joka tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin elän. Matka Freddien, Brianin, Rogerin ja Johnin seurassa: matkani Queenienä.

  Viime maaliskuussa Queen esiintyi ensimmäistä kertaa blogissani. Ja tuolloin oli jo aika selvää, että tämä ihastus johtaisi täysipäiväiseen fanittamiseen.

"--Ja tiedättekö, en rehellisesti sanottuna ole ollut näin innoissani mistään sitten Beatlesin! Tämä on ihanaa! Niin paljon uutta kuunneltavaa, niin paljon uutta luettavaa, niin paljon fanittamista! Tämä on upeaa, ihanaa ja erittäin hauskaa!"

Ylläoleva on juuri siitä bloggauksesta, jossa julkistan "suhteemme" (nojaa, en keksi parempaakaan sanaa). Se on aika outoa: joitakin bändejä vain kuuntelee, mutta joihinkin suhtautuu paljon intohimoisemmin. Mikähän sen aiheuttaa?
  No, eteenpäin. Ensivaikutelma, jonka Queen minulle antoi, oli aika hämmentävä. Ehkä se johtui juuri siitä, että ensituttavuuteni oli Bohemian Rhapsody, mutta onhan Queen aika shokeeraava bändi. Esimerkiksi ensimmäinen kuva, jonka Freddie Mercurystä näin, oli se, jossa hänellä on mustavalkoruudullinen kokopuku ja balettitossut yllään, joten olin hieman.. no, hämmentynyt. En ollut varma, miten reagoida. Onneksi valitsin sen paremman tavan: hullaannuin.
  Aina, kun puhun Beatlesista, mainitsen sen kuinka olin ennen ujo ja epämukava ihminen ja Beatles teki minusta paremman tyypin ja blah blah blah. Mitä Queen on minulle antanut? Voisi luulla, että kiitos Beatlesin, mitään annettavaa ei ole: olen jo saanut kaiken.
  Väärin. Jos jokin koskettaa yhtä syvältä kuin mitä Queen on tehnyt, se ei voi olla muuttamatta. Ja minusta tuntuu, että olen tullut paljon... rohkemmaksi (tai rämäpäisemmäksi, miten sen nyt haluaa sanoa). Kiitos Queenin opin, ettei elämää kannata ottaa liian tosissaan- että pitää elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt koska sitä ei välttämättä ole enää huomenna. Tämähän on hieman ristiriidassa jo blogini otsikonkin kanssa. Sen mukaan aina on uusi mahdollisuus, uusi huominen. Ja nyt väitän ettei sitä huomista ole!
  Ei ne minun mielestäni toisiaan kumoa, lähinnä syventää tarkoitusta: todennäköisesti huominen tulee, sinulla on vielä mahdollisuus, mutta toisaalta sinulla on se mahdollisuus jo tässä, nyt heti, mikset käyttäisi sitä saman tien? Hmm, meneepäs monimutkaiseksi.
  Vuoden sisällä on tapahtunut paljon: olen oppinut "tuntemaan" neljä uutta ihmistä, olen löytänyt satoja uusia loistavia kappaleita, ja elämäni on taas hieman sisältörikkaampaa. Ja mikä parasta, mitään en kadu! Miten paljon naurua ja kyyneliä tähän(kin) vuoteen on sisältynyt. Mutta olenpahan saanut myös uusia päämääriä: minulla on unelmia. Unelma, että jonain päivänä olen huippuhyvä tutkija, joka poistaa koko AIDSin maailmasta. Unelma, että olen joskus hyvä muusikko (tai että jonain päivänä todella HALLITSEN tuon pahuksen basson). Unelma, että löydän oman tieni, jolla voin olla täydellisen onnellinen- tien, jonka soundtrackiin kuuluu ikuisesti yksi rockmusiikin helmistä ja kuninkaallisista: Queen.
Kiitos, Brian, Roger, John ja Freddie. Jatketaan edelleen.
   Lopuksi vielä yksi aivan ihana Queenin biisi (ehei, ei Bohemian Rhapsodyä sillä sen jokainen itseään kunnioittava musiikin ystävä jo tuntee!), jota olen kuunnellut koko tämän illan ja jota rrrrrakastan.

John Deaconin ihanaa käsialaa. Tykkään ja kympillä!

"Laughter ringing in the darkness

People drinking for days gone by

Time don't mean a thing

When you're by my side

Please stay awhile"

But you had to bring me down for a rock'n'roll clone

Illan löytö: valitettavan vähälle huomiolle jäänyt, Radio Ga Gan B-puoli ja loistava rock-biisi nimeltä I Go Crazy. Tämä on näitä tarinalauluja: laulun tyyppi vie tyttöystävänsä tanssimaan heavy-bändin keikalle, mutta huomaakin encoren aikana että tyttö on lähtenyt lätkimään laulajan matkaan- ja bändi on itse asiassa Rolling Stones, kuten sanat sanovat. Did you have to run off with that rolling stone? Kappale on muutenki loistavan hauska ja sanoitukset jälleen kerran huipussaan:
"I took my baby dancing, to see a heavy band

But I never saw my baby 'til the encore

She had the singer by the hand

I didn't wanna cry because I had to be cool

I didn't wanna tell you that you're much too cruel

Did you have to run off with that doggone fool?"
Ainut kohta, josta olen eri mieltä, on kohta jossa laulaja ilmoittaa, ettei halua enää mennä katsomaan Rolling Stonesia eikä-niin juuri!- Queeniä. Vastalause, juuri sitä MINÄ ainakin haluan!!
Mutta LOISTAVA biisi. Sääli, että se hautautui sinne levyllä julkaisemattomin B-puolien lukemattomaan viidakkoon, sillä tämä kappale olisi minusta ansainnut paikkansa The Works-albumilla (älkää murhatko, mutta minusta tämä on hurjan paljon parempi kuin  rockabilly-vetäisy Man On The Prowl).

Huomio! Vasemmalla näette kyselyn: näitä tulee olemaan useita, joissa asetetaan Pepperin lempimuusikkoja vastakkain (anteeksi, nämä saattaa olla julman vaikeitakin), joten klikkailkaas! Aikaa on viikko.

I'll give you rock á la carte

Ja nyt iski inspiraatio alkaa arvostelemaan itseäni parempien ihmisten työn jälkeä: aika arvostella levyjä! Inspis iski kun kuuntelin omaa ekana hankkimaani Queen-levyä, The Gamea, ja täältä pesee ja linkoaa.
Hei, toimin tänä iltana tarjoilijanne. Tässä blogini ensimäinen rock á la carte: menu, olkaa hyvä!
The Game-Queen (1980)
1. Play the Game
2. Dragon Attack
3. Another One Bites the Dust
4. Need Your Loving Tonight

5. Crazy Little Thing Called Love
6. Rock It (Prime Jive)

7. Don't Try Suicide
8. Sail Away Sweet Sister
9. Coming Soon
10. Save Me"

1. Play the Game (Freddie Mercury)

Herkullinen kappale, höystettynä miksaus kikkailulla ja ensimmäisellä syntetisaattorin esiintymisellä Queen-levyllä. Kappaleen vahvuus on ehdottomasti rohkaiseva "This is your life, don't play hard to get, it's a free world"- säe. Ei räjäytä tajuntaa mutta ainakin ampuu sitä paukkupatruunoilla.

2. Dragon Attack (Brian May)

Kovempaan rockin nälkään täydellinen. Sanoitukset ovat nerokkaat, samoin bassoriffi ja muut koukerot. Käy mukavasti selkäytimeen ja ei jätä kylmäksi. Mutta siinäpä se onkin sitten.

3. Another One Bites The Dust (John Deacon)
Sitkeä, ei mene pureskelematta alas. Aluksi saattaa olla hieman hämmentävä eikä välttämättä niin miellyttävä kokemus, mutta älä huoli, kyllä se siitä... hetken päästä se ei lähde päästä pois vaikka mitä yrittäisi. "There's plenty ways that you can hurt a man and bring him to the ground, you can beat him you can cheat him you can treat him bad and leave him when he's down"- mahtava sanatykitys!

4.Need Your Loving Tonight (John Deacon)
Suosittelen välipalaksi. Ei sovi nerokkuuden nälkään. Mutta mukavan kuohkea biisi, esimerkiksi lenkille tai jotain. Mutta ei mullistanut maailmaa ilmestyessään eikä tee sitä nytkään.

5.Crazy Little Thing Called Love (Freddie Mercury)
Jakaa ihmisiä: joko siitä tykkää tai sitten ei. Itse en pitänyt, mutta nyt alkaa tanssijalka vipattamaan tämän soidessa. Parasta on taustalaulut. "Ready Freddie!" tuo aina hymyn tullessaan. Vanhojen hyvien rock and roll biisien ystäville.

6. Rock It (Prime Jive) (Roger Taylor)
Listan rock and roll-panos. Saattaa vaikuttaa mitättömältä ja järjettömältä, mutta varoitus! Liikaa nautittuna aiheuttaa sairaanloista pakkomiellettä kappaleen maestroon- tästä tarjoilijanne Roger-hulluus alkoi.

7. Don't try suicide (Freddie Mercury)
Vältä yliannostusta: menettää silloin makunsa. Näpsäkkä, mutta hieman mauton kokonaisuus. Sopii kokemattomalle maistelijalle. Ei yllätyksiä. Naposteluun.

8. Sail Away Sweet Sister (To The Sister I never had) (Brian May)
Sentimentaalisuuden nälkään. Koskettava, kaunis ja herkkä. Jättää aika surullisen olon, mutta mitäpä tuosta. Edellistä herkullisempi. Yksi menun kauneimmista vaihtoehdoista.

9. Coming Soon (Roger Taylor)
Hilpeä, tarttuva ja ravistava. Ei jätä kylmäksi, eikä tanssijalkakaan jää paikalleen. Mukavan kepoinen, ei tämäkään maailmaa järkytä mutta eihän se ole aina edes tarkoituskaan. Mainiota.

10. Save Me (Brian May)
Menun klassikko: täyteläinen, herkullinen ja ehkä hieman makeahko, muttei liian. Todellakin loppuhuipennus- kukapa ei rakastaisi tälläistä helmeä? Täydellistä. Suosittelen.

Keskiarvo: Ei parhaita valmistajilta, mutta ei huonointakaan. Mukavaa kuunneltavaa, ei ainakaan hirveästi pitäisi ärsyttää, ja varsin mukiin menevää. Aikas hyvä, vai?