Maailman vahvin huume

Va-au.
En ole mikään Leonard Cohenin suurin fani. Annoin viime syyskesällä hänelle mahdollisuuden livekonsertissa Helsingissä, mutta kun en pidä hänen tyylistään niin en vain pidä.
Mutta kun täysin sattuman kautta satuin lukemaan hänen runonsa, kokoelmasta Rakkauden orjat (The Energy of The Slaves), olin todella yllättynyt- ja nyt jo kunnioittava.
Tämän runon nimeä en tiedä jos sillä sellainen on, mutta tämä seuraava pätkä on minusta upea:
I didn't kill myself
when things went wrong
I didn't turn
to drugs or teaching
I tried to sleep
but when I couldn't sleep
I learned to write
I learned to write
what might be read 
on nights like this
by one like me.
Suomeksi (kääntänyt Jarkko Laine) tuo kuuluu:
En tappanut itseäni/ kun asiat menivät pieleen/ En turvautunut/ huumeisiin en opettamiseen/ Yritin nukkua/ mutta kun en saanut unta/ opin kirjoittamaan/opin kirjoittamaan/ sellaista mitä voisi lukea/ tällaisina öinä/ joku minun kaltaiseni.
  Tämä jäi kaikumaan syvälle pääkoppaan. Tämä taisi nimittäin tapahtua minullekkin jossain vaiheessa, silloin joskus, monta vuotta sitten, kun en vielä ollut löytänyt omaa itseäni. Monet päivät menivät ilman mitään muistoja, en ajatellut, en tuntenut, hädin tuskin olin. Mutta en lähtenyt päihdekoukkuun, en alkanut satuttamaan itseäni, vaan aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaan epävarmuudestani. Kirjoitin, kuinka en tiennyt missä minun pitäisi olla, etten tiennyt minne kuulun, etten tiennyt kuka edes olen. Ne olivat hiljaisia avunhuutoja- itselleni. Pyysin itseäni huomaamaan avuttomuuteni ja olemattomuuteni- ja tiedättekö mitä? Onneksi myös huomasin ne.
  Jatkoin kirjoittamista. Kirjoitin yhä enemmän, päivittäin, monta kertaa päivässä. Kirjoitin ajatuksia, tuntemuksia ja tapahtumia. Ja pikkuhiljaa tajusin, ettei kukaan muu muuta tätä tilannetta: minun itseni on alettava siihen muutokseen.
 Sitten tuli tämä blogi. Halusin jakaa elämääni, ongelmiani ja haaveitani muille, joilla olisi samanlainen ajatustapa. Ja tämä blogi on nyt kahden vuoden aikana kasvanut aikas isoksi- siis tekstimäärältään. Yksi asia, mistä olen ylpeä, on se, että olen jaksanut pitää tätä blogia. Ja teidän riemuksenne jatkan edelleen!
  Kirjoittaminen on aika hirvittävän voimakas juttu, vai mitä? Se on jotain, mitä voin suositella. Anna tunteiden tulla kynän kautta. Niistä saattaa ihan oikeasti saada jonkinlaisia vastauksia- omalta itseltään, kun niitä ajatuksia ei vain pyöritä kerta toisensa jälkeen päässä, vaan ne ovat paikoillaan paperilla ja niitä voi käsitellä eteenpäin.
  Ja onhan se kirjoittaminen vahvaa huumettakin. En kai minä osaisi enää olla päivääkään kirjoittamatta!
  Huh. Saipas yksi runo paljon aikaan. Hyvää joulukuun jatkoa kaikille, videopostausta tulee ihan lähipäivinä kunhan saan muut hommat alta pois!