“Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.”

Otsikko on yhden ihailemani ihmisen suusta, ja se on ollut yksi lempisitaateistani jo monien vuosien ajan. Tämän lauseen sanoi eräs herra nimeltä Albert Einstein.
  Minusta tämä on maailman tärkeimpiä asioita: jotta pysyt tasapainossa, jottet romahda, sinun tulee mennä vain eteenpäin. Elämässä ei ole muuta suuntaa; paikalleen jämähtäminen ei ole ratkaisu.
  Eilen minulla oli elämäni ensimäinen psykologian tunti, ja olin hämmentynyt. Opettaja oli sama, joka piti minulle uskontoa viime jaksossa, ja vaikka mitä toivoisin, uskonto ei yksinkertaisesti ole minun juttuni. Kaikki tuntui tylsältä, koko luokkahuone oli tylsä.
  Nyt, tuon saman 'tylsän' opettajan puhe tuntuukin mielenkiintoiselta. Se oli... aika maagista, suoraan sanottuna. Pitkästä, pitkästä aikaa jokin aine ihan oikeasti tuntui innostavalta, inspiroivalta ja mielenkiintoiselta. Tällä hetkellä kello on kymmenen, olen 15 vuotias, on perjantai-ilta ja minä istun tekemässä psykologian oppimispäiväkirjaa!! Niinpä! En koskaan, ikinä ennen ole jaksanut uhrata ajatustakaan läksyille ennen sunnuntai-iltaa, ja nyt teen tätä aivan innoissani!
  Psykologia. yksi maailman kiinnostavimmista asioista. Mitä ilo on? Mitä aivoissani tapahtuu, kun purskahdan itkuun? Miksi, oi miksi juuri minä ihastun aivan liian vanhoihin muusikoihin? Eikö olekkin ihmeellistä! Miksi me olemme yksilöitä? Miksi hän pitää suklaasta ja minä mansikasta? On niin hauskaa, että pitkästä, pitkästä aikaa tunnen olevani jonkin itselleni kuuluvan kanssa tekemisissä- siis koulussa. Tottakai pidän äidinkielestä, mutta... niin. Se on kuitenkin tavallaan kahlittua: en voi kirjoittaa esseetä kuten kirjoitan tätä blogitekstiä. Voi taivas miten rakastan bloggaamista. Ketään ei varmaan kiinnostaisi kuunnella näitä asioita, jos puhuisin niistä, mutta pam!- kun se on kirjoitettua tekstiä, yllättäen siihen saattaa tulla vaikka kommenttejakin!
  Ai niin. Takaisin psykologiaan. Tunnilla opettaja kysyi, että kuinka moni pitää päiväkirjaa. Arvatkaa mitä? Olin ainut. Olin hieman shokeerattu. Tiedän, ettei omasta pienestä elämästä kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta että ei kenenkään koko 24 oppilaan luokassa? Kummallista. Olisipa mielenkiintoista haastatella näiden ihmisten tunteidenkäsittelykeinoja- siis en tarkoita, että väheksyisin muita keinoja, sillä ne varmasti ovat jollekkin muulle täydellisen sopivia, mutta itse en tiedä, miten selviäsin omien aivojeni kanssa jos en joskus tyhjentäisi ongelmiani paperille, näkisi niitä siinä edessäni ja siten laittaisi niitä oikeisiin mittasuhteisiin. Ja mikä sen taas määrittää, että minulle se on henkireikä, mutta jollekkin muulle pahin painajainen?
  Huh huh miten hyppelevää ja sekavaa tekstiä.
  Ihmismieli on varmaan maailman suurin arvoitus- sen takia sen selvittäminen kiinnostaakin minua. Välillä minusta tuntuu, että omistan aivan liikaa päämääriä, jotain, mikä pitää saavuttaa. Mutta toisaalta, mitäpä elämä olisi ilman päämäärää? Aivan kuten otsikko sanoo: suunta eteenpäin. Ja nyt taidan suunnata eteenpäin ja suihkun kautta nukkumaan-hyvää yötä, rakkaat lukijani!