It makes me breakdown

Hei taas.

Tänään veti hieman vakavaksi. Puhuin tänään maailma ihanimman ihmisen kanssa, ja oli kyllä pysäyttävää kuulla toisen huolia. Joten ajattelin nyt hieman pohdiskella tätä maailmaa.

  Näet ihmisen. Ihminen, joka päivästä toiseen nousee ylös sängystään. Joka kampaa hiuksensa. Joka juoksee bussipysäkille. Joka hymyilee aina tervehtiessään. Joka on aina ajoissa, aina paikalla, aina asiallinen.

  Tämä on se, mitä hänestä näet. Mutta entä, jos tietäisit mitä tuon pinnan alla todellisuudessa on? Joka aamu, tuo ihminen miettii, miksi hän nousee, onko siihen syytä. Hän kampaa hiuksensa, vaikkei todellisuudessa ymmärrä, miksi välittää, eihän ketään kuitenkaan kiinnosta. Hän juoksee pysäkille, vaikka hänestä jokainen hengenvetokin on vaikeaa, ja hänen tekisi mieli vain kaatua maahan ja jäädä siihen. Hän hymyilee, mutta kun käännät kasvosi, hymy katoaa ja hän nielaisee jälleen kerran sanat, jotka melkein pyrkivät ulos.

  On yllättävää, kuinka paljon me ihmiset todellisuudessa piilotamme muilta- tai sanotaan näin päin, kuinka vähän me näytämme muille. Oikeastaan, et voi sanoa tuntevasi ihmistä todella hyvin jos et ole nähnyt hänen itkevän itseään uneen, puhunut hänelle "syvien tuntien aikaan "(n. klo 3-5 aamuyöstä), kuullut hänen hyräilevän leipää tehdessään ja nähnyt hänen tuskailevan vaatekriisin kourissa. Et oikeastaan edes silloin. 

   Mutta jokainen, joka sanoo, ettei tarvitse muita ihmisiä elämäänsä, joko valehtelee tai on syvästi ongelmissa. Sanotaan, että elämässä on pakko tulla töyssyjä. Ettei elämää voi elää pumpuliin käärittynä. Että jos elämä ei jätä mustelmia ja arpia, ei ole elänyt todellista elämää. 

  Tämä on totta. Mutta kuinka moni potee katkennutta kättä yksin? Kuinka moni antaa sen vain olla, ilman että joku muu auttaa tai edes kipsaa sen? Niinpä niin. Ei se toimi niin. Elämä satuttaa, mutta silloin ihmiset ympärillä ovat niitä, jotka toimivat iskunvaimentimina, nostavat taas pystyyn ja tukevat, kunnes pääset taas omille jaloillesi.
  Ja tiedättekö mikä on maailman typerin lause? Se on: "Sinä olet vahva, sinä pärjäät yksin". Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa? Vahvimmat meistä, kaikista itsevarmimmat ja sosiaalisimmat, kaikki luhistuvat joskus. Vai kuka muka väittää, ettei ikinä tulisi kotiin, istuisi pöydän ääreen ja antaisi turhautumisen valua yli kyynelinä? Tai ettei koskaan tekisi mieli vain huutaa kunnes mikään ei tunnu miltään? Koska se, että on vahva, ei tarkoita, että olisi särkymätön. Ja niitä kolhuja tulee jokaiseen, halusi sitä tai ei, ennemmin tai myöhemmin. Mutta niitä ei pidä hautoa. Ne pitää päästää ulos. Puhuminen on varmaan yksi paras keino. Minä itse puran tunteitani kirjoittamalla: siinä saa asiat oikeaan mittakaavaan. Joku lähtee hikilenkille. Joku paiskoo astioita. Mutta että jäädä istumaan hiljaa, työntää tunteet syrjään jonnekkin, mistä niitä ei näe? Mitä tapahtuu, jos aina vain tunget kaappiin tavaraa, etkä ikinä tyhjennä sitä? Se vyöryy. Niin tapahtuu myös tunteille.
  Puhu. Älä jää yksin. Sinulla on ääni, sinä olet upea ihminen, joka ei ansaitse sitä romahdusta. Sinä olet ainutlaatuinen: sinuja on vain yksi kappale. Pidä siitä harvinaisuudesta hyvää huolta!
Loppuun vielä mielestäni sanoitukseltaan tähän tekstiin aika hyvin sopiva, pirtsakka biisi: Keep Passing The Open Windows.