Not only my guitar gently weeps.

Tiedän, että olen myöhässä. Mutta koska eiliseni oli hirveän kiireinen, päätin lykätä tätä tärkeää asiaa yhdellä päivällä- ei se loppujen lopuksi merkitystään menetä.
  Rakkaat Beatlemaanikot ja musiikinystävät, tervetuloa viettämään surullista hetkeä, ja sytytetään (virtuaali tosin) kynttilä rakkaan ihmisen muistoksi- George Harrison, nyt poissa 11 vuotta, ja muisto elää yhä.

Omalla tavallaan George on ollut Beatlesin jäsenistä se, johon samaistun kaikista helpoiten. Olen ujo, puhun jos haluan puhua ja olen hiljaa jos siltä tuntuu, mutta silti osaan olla sekopää niin tarvittaessa. Kaikin puolin, minusta Georgessa on jotain, joka vetoaa ihmisen sydämeen- ei ihailemaan ja jumaloimaan, vaan rakastamaan kuten ystävää. Ennemmin tai myöhemmin sitä huomaa rakastuneensa Georgen kappaleisiin, persoonaan ja... elämänasenteeseen, pitäisikö sanoa.

  Sillä enemmän kuin mitään muuta, olen oppinut Georgelta elämänarvostusta. Täällä ollaan vain kerran- sitä kertaa ei kannata tuhlata mihin tahansa. Muutenkin yleisesti arvostaminen, on se asia, mikä Georgessa tekee vaikutuksen- hän arvosti muita ihmisiä, itseään ja kuten jo sanoin, elämää. Taivas, tämä maailma tarvitsisi Georgea juuri nyt. Hänen kaltaistaan opastajaa läpi näiden ankeiden aikojen.

  Mutta ei tietenkään pidä unohtaa sitäkään seikkaa, mistä hänet parhaiten tunnetaan: uskomaton kitaristi, uskomaton säveltäjä ja myös laulaja. Pakkohan sitä on ihailla. Vaikka Georgen sooloura ei nyt niin mahtavaa ollutkaan, on sitä kyllä aliarvostettukkin- ihan vain senkin puolesta, että herra on loistava kitaristi. Yksi esikuvistani. Ja esimerkiksi kaikki aivan taatusti tuntevat Somethingin alkusävelet- jos et, niin voi voi. Mene ja kuuntele äläkä näytä kasvojasi ennen kuin olet paikannut tämän puutteen yleissivistyksessäsi. Ja Here Comes The Sun- kaikkihan tämänkin tuntevat, eikö vain?

  Täydellisyys on aika kyseenalainen käsite, mutta George on sitä lähempänä kuin useammat ihmiset kautta aikoen.

  George on minulle hieman- okei, todella- vaikea aihe kirjoittaa. En löydä koskaan oikeita sanoja, niitä ei tule tarpeeksi enkä tiedä mitä edes haluan sanoa. Sillä joskus tunteet ovat vain.. no, tunteita, niitä ei voi purkaa sanoiksi. 

  Joten mitä jos annetaan musiikin puhua taas puolestaan. R.I.P. George Harrison, tosin vain maallisesti- henki, musiikki ja teot ovat kuolemattomia.

  Tässäpäs pari Georgen sävellystä, niin Beatles-kaudelta kuin soolouraltakin.

 

What will be my destination?

Kuuntelin jälleen vaihteeksi The Crossia, ja törmäsin ihanaan kappaleeseen nimeltä Final Destination. Olen tämän bändin suhteen hieman keltanokka, enkä ole vielä törmännyt yhteenkään heidän biisiinsä, joka todella kolahtaisi alitajuntaan ja sydämeen.
  Kuitenkin tänään se tapahtui. Kuuntelin yllä mainittua kappaletta, kun täysin yllättäen pysähdyin kuuntelemaan sen sanoja- jotka ovat oikeasti hurmaavat, kun niihin keskittyy.
  Mutta jälleen kerran hämmennyin, ja tulin hieman ahdistuneeksi. Vaikka kappale onkin rakkauslaulu, sen nimi, ja tarttuva kertosäe this could be my destination herättivät jälleen sen saman vanhan kunnon epävarmuuden, josta olen jo useampaankin kertaan kirjoittanut- mikä minun päämääräni on? Mistä minä voisin edes tietää?
  Yleensä ottaen olen aika itsevarma ja hieman turhankin rämäpäinen tyyppi, ja saattaisin kokeilla hullumpiakin juttuja vain koska niistä saattaa tulla jotain. Mutta tämä on asia, jossa tuntuu, kuin olisin veitsen terällä, horjumassa ja yrittämässä tasapainotella parhaani mukaan. Tämä on ainut asia, josta oikeastaan todella ahdistun.
  Mutta toisaalta, onko tulevaisuus koskaan selvä? Mistä sen tietää, mitä seuraavan oven takana on- vaikka luulisi tietävänsä mitä siellä on, se saattaakin olla jotain aivan muuta. "Elämä on kuin suklaarasia- koskaan ei tiedä mitä saa" sanotaan lempielokuvassani Forrest Gumpissa. En ole koskaan kuullut mitään yhtä älykästä.
  Mitä minä sitten haluan? Sepä se, en tiedä. Toisaalta haluaisin vain turvallisen, rutiininomaisen elämän, jossa olisi mukava työ, oma koti ja oma perhe. Toisaalta sitten haluaisin kokea, todella kokeilla jotain erikoista ja ei väliä, vaikka elämä välillä riepottelisikin. Ja minua hieman pelottaa se, että todellisuudessa haluan jälkimmäistä enemmän- haluan kokea, nähdä ja tuntea. Mutta voiko siten olla onnellinen? Onko se todella miellyttävää elämää?
  Sillä enemmän kuin mitään muuta, haluan vain olla onnellinen. Tavalla tai toisella. Tietysti, kukapa ei haluaisi.Tuskin kukaan ajattelee "Haluan elää elämäni siten, että olen hyvin murheellinen". Oho, olipas kuiva juttu. No kuitenkin. Mutta haluaisin saada jonkinlaista... varmuutta. Ja kun toisaalta haluan elää hieman epävarmaa elämää, voit uskoa, kuinka sekava olo näistä tunteista tulee.
  Miksi kirjoitan tätä tekstiä? Koska tiedän, että muutkaan eivät tiedä. Että muillakin on epävarma olo tulevaisuudesta. Joten haluaisin heidän tietävän, etteivät he ole yksin- ei ole mitenkään epänormaalia olla sekaisin kaikista valinnoista joita pitää tehdä. Yläastetta päättävät joutuvat piakkoin valitsemaan jatkokoulutuspaikan. Varmaan joku pohtii, onko se unelmakoulu sittenkään se oikea. Tässä minun neuvoni: kokeile. Et koskaan tiedä, mitä tulevaisuus on, mutta kokeile. Sillä minusta on mukavampi katua ja valita uusi tie, avata uusi ovi, kuin se, että kahdenkymmenen vuoden päästä huokaan: "Olisinpa silloin vain uskaltanut kokeilla". Sillä muistathan, every morning brings a new day.
  Loppuun vielä creditit The Crossille tämän kirjoituksen inspaamisesta. Olkaa hyvä, The Cross ja Final Destination.

"Maybe it's just a feeling,

 every time we meet

But you hit me right out of the blue

 from all those people out on the streets

And if one time you told me that you loved me - heaven knows

I would feel that I could ski right off the bridge of your pretty nose

This could be my destination

This could be my destination

And if one time you told me that you cared for me

You would renovate my soul

This could be my destination

This could be my destination

Play some guitar now

You could be my

You might be my

You must be my

Final destination

This could be my destination

You must be my destination

Know what I mean

In the day time

In the night time

In the summertime

In the wintertime

About any time

For all time

Say you'll be mine

Say you'll be mine

Say you'll be mine

Till the end of time"

Sleep in peace, old friend, for me you'll never die ♥

Tästä päivästä alkaakin sitten hieman surullisempien vuosipäivien putki. 21 vuotta sitten tästä maailmasta poistui yksi sen suurimmista taitelijoista. Tänään monet vuodattavat kyyneliä, kysyen "miksi". 21 vuotta, ja legenda elää yhä. Legenda, nimeltä Farrokh Bulsara.

Käsite "Freddie Mercury" on aika huiman suuri. Mitä siitä tulee ensimmäisenä mieleen? Aika itseästäänselvästi ääni. Se on yksi suurimmista asioista, miksi ihailen Freddietä. Tarkoitan, että... miten kummassa? Mikäli netistä löytämäni tieto on oikeaa, hänen äänialansa oli 3,5 oktaavia- eli aika valtava. Ja tietysti voisin listata kaikkia täydellisiä piirteitä Freddien laulutyylissä (falsetot, vibratot, häivytykset sun muut hienoudet) mutta täytyykö minun? Eikö riitä, että sanon rakastavani jokaista yksityiskohtaa- se lausehan kattaa ne kaikki.
   Mutta hulluhan pitäisi olla sanoakseen, että Freddien ääni olisi huono. Ei siitä ole pakko pitää, mutta että huono...? Anteeksi, mutta puhumme yhdestä populaarimusiikin taitavimmista ja erikoisimmista artisteista- Freddien ääni nimittäin on puhtaasti ihmeellinen. Kuten sanoin, eivät kaikki pidä siitä, mutta huonoksi sitä ei voisi haukkua. Logiikka käy vastaan.

  Sillä mitä olisi populaarimusiikin historia ilman Freddietä? Äkkiseltään ajateltuna voisi luulla, että höh, yksi laulaja, mitä väliä. Mutta kun ajattelee tarkemmin, tulee mieleen valtava arsenaali kappaleita, joita me kaikki olemme kuunnelleet läpi elämämme- tiedostaen sen eli emme.
  Toinen asia, mikä minut hurmasi, on aivan varmasti elämän asenne. Olen aina ollut hieman murehtija- "Voi ei, miten nyt käy, en minä uskalla, epäonnistun kuitenkin". Freddieltä sen sijaan opin, että ei se ole niin vakavaa. Ja ettei muiden mielipiteistä tarvitse aina välittää- jos he pitävät sinua kummallisena ja paheksuttavana, eikö se ongelma ole enemmän niiden?
  Ja se intohimo. Tee mitä haluat, tee sitä mitä rakastat, äläkä anna ihmisten sanoa ettet onnistu siinä. Sillä jos uskot, että pystyt johonkin, sinä myös onnistut siinä. Mitenkäs se menikään.. "minusta ei tule poptähteä..." ja niin edelleen. Freddie näet uskoi, että saavuttaisi paikkansa huipulta- ja siten myös onnistui.
  21 vuotta sitten loppui tämän rohkean ja uskomattoman mielenkiintoisen miehen maanpäälinen matka. Siinäpä vielä yksi syy ihailla Frediä. Hänen viimeiset elinvuotensa olivat hidasta kitumista, mutta viimeiseen asti Freddie halusi antaa kaikkensa maailmalle- kaiken musiikille. Brian Mayn mukaan Freddie sanoi "Haluan jatkaa musiikin tekemistä kunnes vittu kuolen" ja senhän hän tekikin- viimeisen kappaleensa hän äänitti vain kaksi kuukautta ennen kuolemaansa, saamatta sitä itse asiassa loppuun. Jos olette nähneet "These Are The Days Of Our Lives"in musiikkivideon, ja tiedätte siis missä kunnossa hän oli sen vuoden toukokuussa, ei varmaan jätä epäselväksi hänen terveydentilaansa syksyllä.

Passion for cats- Freddie oli kissafanaatikko. Hän sanoi: Olisi
ihan mukavaa saada lapsia... mutta mieluummin hankkisin
uuden kissan.

  Olen aina pelännyt kuolemaa. Aina. Mutta kiitos Freddien, olen tajunnut ettei elämää voi käyttää siihen- että pelkää tulevaa- vaan se on vain elettävä, yritettävä saavuttaa päämääriä ja mikä tärkeintä, muistettava nauttia. Elämme vain kerran, ja kun on minun aikani poistua, tahdon, että voin tehdä sen hymyillen, tietäen etten heittänyt elämääni hukkaan ja että saavutin jotain. Freddie ei ole antanut minulle mitään selvää päämäärää- en aio pyrkiä maailman populaarimusiikin huipulle- mutta hän antoi minulle suunnan omaan päämäärääni: eteenpäin. Kun kohtaan vastoinkäymisiä, kun tunnen ettei mikään onnistu eikä minun edes kannata yrittää, muistan kuinka Freddie taisteli tiensä legendaksi, ja nostan leukani pystyyn.
  21 vuotta on pitkä matka. Itse olen olllut mukana vain yhden vuoden. Mutta niin syvä vaikutus tällä elämää suuremmalla muusikolla on: jo nyt kaipaan Freddietä. Kiitos Freddie, kaikesta, olet yksi niistä, jotka muokkasivat elämästäni näin ihanaa. Silmiäni kirvelee kirjoittaa näitä sanoja, mutta toivottavasti olet nyt paremmassa paikassa. Me emme unohda ikinä
  Tähän loppuun ensin pari näytettä Freddien hulppealta uralta, mukaan lukien se viimeisenä äänitetty kappale eli Mother Love (kuten sanoin, tämä ei valmistunut, ja Brianin piti laulaa viimeinen säe- tuo vielä pikkuisen enemmän sydäntä särkevää sävyä). Heitetään vielä itkettämään myös Rogerin tribuutti, ja vaikka vielä se Queeninkin.

      

Win-win

Badambam tsssh! Tasapeli! Kaksi historian kovinta rumpalia- Richard Starkey ja Roger Meddows-Taylor- molemmat saivat saman verran ääniä (Taivaan kiitos niin, en olisi ikinä halunnut nostaa toista toisen yläpuolelle!) Joten onnea, ja tässäpä molemmilta pikkuinen soolouran näyte, molemmat omia suosikkejani näiltä ala-arvostetuilta maestroilta:

    

.. and dream again

Tässäpä perjantai-iltaan pieni rauhoittumispalanen á la Queen.

Ja omistettu sinulle ♥

So dear friends,

your love is gone

Only tears

to dwell upon

I dare not say,

as the wind must blow

so a love is lost

a love is won

Go to sleep

and dream again

Soon your hopes

will rise and then

from all this gloom

life can start anew

and there'll be no crying soon ♥

Kaunista ♥

Tässäpä herkku tiistai-illan ratoksi: Brian Mayn ja Kerry Ellisin esittämänä ehkä maailman surumielisin ja herkin kappale: No One But You (Only The Good Die Young), joka siis on tribuutti tuolle laulajista suurimmalle: Freddie Mercurylle. Kerry Ellis on kyllä upea laulaja- ihanaa!

Rock á la carte: Master Stroke!

Hei taas näissä merkeissä! Tämän kertainen rock á la carte henkii keskiaikaa, nonsenseä, fantasiaa ja suuria kitarasointuja, ja on yksi ehdottomista suosikeistani. Lähentelee sanaa 'täydellinen'. Tässä menu, olkaa niin hyvä!
Queen II- Queen (1974)
1. Procession
2. Father to Son
3.White Queen (As it began)
4. Some Day One day
5. The Loser In The End
6. Ogre battle
7. The Fairy Feller's Master-Stroke
8. Nevermore
9. March of the Black Queen
10. Funny How Love Is
11.Seven Seas of Rhye

1. Procession (Brian May)

Alkupalaksi suositellaan monsieur Mayn instrumentaalikeitosta, jossa oikeuksiinsa pääsevät herkullisen kitarasoolon lisäksi sykettä muistuttava bassorumpu. Virittää sopivasti tulevaan.

2. Father to Son (Brian May)

Hienoisella fantasiakirjallisuusmaisella eeppisyydellä maustettu rullaava rock-kipale. Pidemmän pureskelun jälkeen ehkä jättää tylsän jälkimaun, mutta kokonaisuudessaan varsin mukava ja taidokas kappale.

3.White Queen (As it began) (Brian May)

Edellisestä siirrytään sulavasti tähän menun herkimpään, mutta silti täyteläiseen edustajaan. Hypnoottinen, mustan aukon lailla puoleensa vetävä ja sydämeen käyvä, sisältäen rockahtavan väliosan tai kaksi. Kuten numerossa kaksi, tässäkin on aistittavissa samaa keskiaikaa henkivää eeppisen keitoksen henkeä."How did thee fare/what have thee seen/the mother of the willow green/ I call her name./ And 'neath her window have I stayed/I loved the footsteps that she made/and when she came". Hurmaavaa. Suosittelen.

4. Some Day One day (Brian May)

Voimaannuttava, kaunis ja taitava. Ei menun huippuhetki, mutta miellyttävä valinta kaikinpuolisesti. Suositellaan nautittavaksi harmaina päivinä, kun mikään ei toimi. Saa noina päivinä ihmeitä aikaan mielialassa.

5. The Loser In The End (Roger Taylor)

Syvällä rumpukompilla varustettu, puhtaamman rockin edustaja. Menun Roger-hetki. Parasta tässä on toinen säkeistö "She washed and fed/clothed and cared/for nearly twenty years/ And all she gets/is 'Goodbye Ma'/and the night times for her tears" Huom! Jos olet äiti, jonka lapsi tekee lähtöä maailmalle, en suosittele tätä. Saa aikaan haikeudenkyyneliä (kokemusta on). Mutta ah.

6. Ogre Battle (Freddie Mercury)

Siirrytään kummallisten ja herkullisten luomusten maailmaan. Ogre Battle avaa menun "mustan puolen", ja sukeltaa täysin toiseen ulottuvuuteen. Hard rockia, valtaisia kitarariffejä, merenpohjaa hipovan syvää rummutusta, tykittävä basso, plus fantastinen laulaja ja loistavat harmoniat- heitetäänkö sekaan myös hurmaavan hullut sanoitukset? Ogre Battle lives forever more! (Sivuhuomautus: tässä kappaleessa käytettiin niin valtavaa gongia, että Rogerin oli pinnistettävä kaikki voimansa jotta jaksoi jysäyttää sitä tuhottoman painavalla vasaralla).

7. The Fairy Feller's Master-Stroke (Freddie Mercury)

Tästä tulee mieleen Liisa Ihmemaassa: "If I had a world on my own, everything would be nonsense...". Tästä on turha edes etsiä järjen hiventäkään. Siksi se on niin upea. Täydellinen sukellus täysiin omaan ulottuvuteensa. Tämän erikoisen herkullinen osuus on piano-osuus, sekä, kuten aika usein, loistavat lauluharmoniat- sanoista nyt puhumattakaan. Ei suositella tosikoille eikä kyynikoille. Varoitus! Saattaa sisältää puhdasta hulluutta. Tsekkaa linkkivinkit: maalaus josta tämä kertoo ja sen tekijä Richard Dadd.

8. Nevermore (Freddie Mercury)

Välipalaksi tai naposteltavaksi kevyehkö pianosävelmä- kaunis silti. Sanat puhuvat puolestaan: Nevermore.

9. March of the Black Queen (Freddie Mercury)

(Minun mielestäni) menun pääruoka ja todellinen helmi: miksi, oi miksi, tätä mestariteosta ei tunneta laajemmin. Ensivaikutelma voi olla hieman hämmentävä, mutta pian tämä kaappaa sinut sinne samaan fantasiamaailmaan jonne numero 7. jo houkutteli. Tämä koostuu niin useasta osasta että huh huh. Vaatii taitoa täyttää kappale rockilla, sivellä se balladilla, ripotella päälle eeppisiä kitarasooloja ja rumpukomppeja, maustaa se riehakkaan revittelevällä hard rockilla ja kietaista lopuksi päälle täydellistä nonsenseä (no en keksi parempaakaan nimeä!!!), ja että lopputuloksena on näin täyttävä, maistuva ja loistavan mahtipontinen tuotos. Loistavaa. Suosittelen. Ehdottomasti.

10. Funny How Love Is (Freddie Mercury)

Sitten jälkiruoka! Ah niin 70-lukua. Oikeastaan aika mukava kappale, vaikka saattaa johonkin makuun olla liian tasapaksu ja metelöivä- mitäs siitä. Jälleen kerran, suosittelen. Mutta ei huumorintajuttomille.

11. Seven Seas Of Rhye (Freddie Mercury)

Lopuksi vielä yksi ruokalaji tällä loistokipaleiden ruokalistalla. Eikä tuota pettymystä- tämäkin sisältää kaikki hyvän, ehkä erinomaisenkin kappaleen tuntomerkit. Minä pidän!

Tässäpä riittää pureskeltavaa. Tämänkertainen menu varmaan ei mene pureskelematta alas. Mutta eipähän ole höttöä! Tosiaankin, yksi ehdottomista suosikeistani. Kokonaisuus: parfait!

“Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.”

Otsikko on yhden ihailemani ihmisen suusta, ja se on ollut yksi lempisitaateistani jo monien vuosien ajan. Tämän lauseen sanoi eräs herra nimeltä Albert Einstein.
  Minusta tämä on maailman tärkeimpiä asioita: jotta pysyt tasapainossa, jottet romahda, sinun tulee mennä vain eteenpäin. Elämässä ei ole muuta suuntaa; paikalleen jämähtäminen ei ole ratkaisu.
  Eilen minulla oli elämäni ensimäinen psykologian tunti, ja olin hämmentynyt. Opettaja oli sama, joka piti minulle uskontoa viime jaksossa, ja vaikka mitä toivoisin, uskonto ei yksinkertaisesti ole minun juttuni. Kaikki tuntui tylsältä, koko luokkahuone oli tylsä.
  Nyt, tuon saman 'tylsän' opettajan puhe tuntuukin mielenkiintoiselta. Se oli... aika maagista, suoraan sanottuna. Pitkästä, pitkästä aikaa jokin aine ihan oikeasti tuntui innostavalta, inspiroivalta ja mielenkiintoiselta. Tällä hetkellä kello on kymmenen, olen 15 vuotias, on perjantai-ilta ja minä istun tekemässä psykologian oppimispäiväkirjaa!! Niinpä! En koskaan, ikinä ennen ole jaksanut uhrata ajatustakaan läksyille ennen sunnuntai-iltaa, ja nyt teen tätä aivan innoissani!
  Psykologia. yksi maailman kiinnostavimmista asioista. Mitä ilo on? Mitä aivoissani tapahtuu, kun purskahdan itkuun? Miksi, oi miksi juuri minä ihastun aivan liian vanhoihin muusikoihin? Eikö olekkin ihmeellistä! Miksi me olemme yksilöitä? Miksi hän pitää suklaasta ja minä mansikasta? On niin hauskaa, että pitkästä, pitkästä aikaa tunnen olevani jonkin itselleni kuuluvan kanssa tekemisissä- siis koulussa. Tottakai pidän äidinkielestä, mutta... niin. Se on kuitenkin tavallaan kahlittua: en voi kirjoittaa esseetä kuten kirjoitan tätä blogitekstiä. Voi taivas miten rakastan bloggaamista. Ketään ei varmaan kiinnostaisi kuunnella näitä asioita, jos puhuisin niistä, mutta pam!- kun se on kirjoitettua tekstiä, yllättäen siihen saattaa tulla vaikka kommenttejakin!
  Ai niin. Takaisin psykologiaan. Tunnilla opettaja kysyi, että kuinka moni pitää päiväkirjaa. Arvatkaa mitä? Olin ainut. Olin hieman shokeerattu. Tiedän, ettei omasta pienestä elämästä kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta että ei kenenkään koko 24 oppilaan luokassa? Kummallista. Olisipa mielenkiintoista haastatella näiden ihmisten tunteidenkäsittelykeinoja- siis en tarkoita, että väheksyisin muita keinoja, sillä ne varmasti ovat jollekkin muulle täydellisen sopivia, mutta itse en tiedä, miten selviäsin omien aivojeni kanssa jos en joskus tyhjentäisi ongelmiani paperille, näkisi niitä siinä edessäni ja siten laittaisi niitä oikeisiin mittasuhteisiin. Ja mikä sen taas määrittää, että minulle se on henkireikä, mutta jollekkin muulle pahin painajainen?
  Huh huh miten hyppelevää ja sekavaa tekstiä.
  Ihmismieli on varmaan maailman suurin arvoitus- sen takia sen selvittäminen kiinnostaakin minua. Välillä minusta tuntuu, että omistan aivan liikaa päämääriä, jotain, mikä pitää saavuttaa. Mutta toisaalta, mitäpä elämä olisi ilman päämäärää? Aivan kuten otsikko sanoo: suunta eteenpäin. Ja nyt taidan suunnata eteenpäin ja suihkun kautta nukkumaan-hyvää yötä, rakkaat lukijani!

Jippijaijee ja tervetuloa!! Nyt jo 11 lukijaa- kuinka mahtavaa! Tervetuloa Terhi! ♥

It makes me breakdown

Hei taas.

Tänään veti hieman vakavaksi. Puhuin tänään maailma ihanimman ihmisen kanssa, ja oli kyllä pysäyttävää kuulla toisen huolia. Joten ajattelin nyt hieman pohdiskella tätä maailmaa.

  Näet ihmisen. Ihminen, joka päivästä toiseen nousee ylös sängystään. Joka kampaa hiuksensa. Joka juoksee bussipysäkille. Joka hymyilee aina tervehtiessään. Joka on aina ajoissa, aina paikalla, aina asiallinen.

  Tämä on se, mitä hänestä näet. Mutta entä, jos tietäisit mitä tuon pinnan alla todellisuudessa on? Joka aamu, tuo ihminen miettii, miksi hän nousee, onko siihen syytä. Hän kampaa hiuksensa, vaikkei todellisuudessa ymmärrä, miksi välittää, eihän ketään kuitenkaan kiinnosta. Hän juoksee pysäkille, vaikka hänestä jokainen hengenvetokin on vaikeaa, ja hänen tekisi mieli vain kaatua maahan ja jäädä siihen. Hän hymyilee, mutta kun käännät kasvosi, hymy katoaa ja hän nielaisee jälleen kerran sanat, jotka melkein pyrkivät ulos.

  On yllättävää, kuinka paljon me ihmiset todellisuudessa piilotamme muilta- tai sanotaan näin päin, kuinka vähän me näytämme muille. Oikeastaan, et voi sanoa tuntevasi ihmistä todella hyvin jos et ole nähnyt hänen itkevän itseään uneen, puhunut hänelle "syvien tuntien aikaan "(n. klo 3-5 aamuyöstä), kuullut hänen hyräilevän leipää tehdessään ja nähnyt hänen tuskailevan vaatekriisin kourissa. Et oikeastaan edes silloin. 

   Mutta jokainen, joka sanoo, ettei tarvitse muita ihmisiä elämäänsä, joko valehtelee tai on syvästi ongelmissa. Sanotaan, että elämässä on pakko tulla töyssyjä. Ettei elämää voi elää pumpuliin käärittynä. Että jos elämä ei jätä mustelmia ja arpia, ei ole elänyt todellista elämää. 

  Tämä on totta. Mutta kuinka moni potee katkennutta kättä yksin? Kuinka moni antaa sen vain olla, ilman että joku muu auttaa tai edes kipsaa sen? Niinpä niin. Ei se toimi niin. Elämä satuttaa, mutta silloin ihmiset ympärillä ovat niitä, jotka toimivat iskunvaimentimina, nostavat taas pystyyn ja tukevat, kunnes pääset taas omille jaloillesi.
  Ja tiedättekö mikä on maailman typerin lause? Se on: "Sinä olet vahva, sinä pärjäät yksin". Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa? Vahvimmat meistä, kaikista itsevarmimmat ja sosiaalisimmat, kaikki luhistuvat joskus. Vai kuka muka väittää, ettei ikinä tulisi kotiin, istuisi pöydän ääreen ja antaisi turhautumisen valua yli kyynelinä? Tai ettei koskaan tekisi mieli vain huutaa kunnes mikään ei tunnu miltään? Koska se, että on vahva, ei tarkoita, että olisi särkymätön. Ja niitä kolhuja tulee jokaiseen, halusi sitä tai ei, ennemmin tai myöhemmin. Mutta niitä ei pidä hautoa. Ne pitää päästää ulos. Puhuminen on varmaan yksi paras keino. Minä itse puran tunteitani kirjoittamalla: siinä saa asiat oikeaan mittakaavaan. Joku lähtee hikilenkille. Joku paiskoo astioita. Mutta että jäädä istumaan hiljaa, työntää tunteet syrjään jonnekkin, mistä niitä ei näe? Mitä tapahtuu, jos aina vain tunget kaappiin tavaraa, etkä ikinä tyhjennä sitä? Se vyöryy. Niin tapahtuu myös tunteille.
  Puhu. Älä jää yksin. Sinulla on ääni, sinä olet upea ihminen, joka ei ansaitse sitä romahdusta. Sinä olet ainutlaatuinen: sinuja on vain yksi kappale. Pidä siitä harvinaisuudesta hyvää huolta!
Loppuun vielä mielestäni sanoitukseltaan tähän tekstiin aika hyvin sopiva, pirtsakka biisi: Keep Passing The Open Windows.

En voi sanoa muuta kuin että AIVAN.
Tässäpä kirjoitus, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä:
http://www.mendaily.com/brian-may-the-guy-who-really-got-it-made/

"The career of Brian May is a long, varied and successful one. He is one of those rare people who succeed on several levels simply because they are dedicated to whatever they are doing and surely set a positive example for all of us."

Taas jonkinmoisessa Brianpöllyssä, en tiedä syytä itsekkään. Mutta tuo mies nyt vain-! Tässä on täydellinen esikuva. Se, että kulkee läpi aika hitonmoisen hullunmylläkän kuuluisuudessa, ja silti pitää järjen kristallinkirkkaana- uskomatonta. Ja tiedättekö mikä muu on vielä upeaa? Tämä sitaatti:

Miksikö hölisen Brianista koko ajan? Koska minun mielestäni hän on niin aliarvostettu, ja haluan tuoda hänelle julkisuutta. Koska tässä on ihminen joka totisesti ansaitsee sen. Ja toisaalta sitten: rakas, me kaikki olemme epävarmoja. Meillä kaikilla on omat heikot kohtamme. Eihän sellaista olekkaan kuin täydellisen itsevarma ihminen. Brian May oli epävarma monesta asiasta, kuten näette: hiuksistaan, nenästään, pituudestaan, eikä hän kyennyt kommunikoimaan tyttöjen kanssa. Ja silti hän on tänä päivänä uskomattoman lahjakas ja loistava muusikko. Joten älä luovuta. Kukapa tietää, ehkä juuri sinusta saamme kuulla seuraavaksi.

Mutta ei jestas, nyt on oikeasti aika lukea siihen kokeeseen...

 Hyvää jatkoa ja tsemppiä syksyyn rakkaat!

TUULETUKSIA

EI ENÄÄ IKINÄ KUVAAMATAITOA!!!!!!!!!!!!!
Tänään sain elämäni vihoviimeisen kuviksentyöni tehtyä. Ei sillä, kuvis on ihan mukava aine ja opettaja oli hyvä, mutta kun eih, ei ole minun vahvuuksiani. Taivaan kiitos, se on OHI!
Okei Pauliina away, uskonnon koe edessä huomenna, jaiks! ->

Projekti: take a bad one and make it better

Jesh! Vielä hieman lisää vapaa-ajan aktiviteettia löytyi!
  Monen mutkan kautta päädyin tutkiskelemaan komeromme sisuksia, ja oh la la mikä kaunotar sieltä löytyi!

Eikö HÄN olekkin kaunis? Isän 70-luvun puolivälillä hankkima Arian puoliakustinen kitara, hieman kovia kokenut sellainen. Yksi kieli on poikki, muut samaa tietä menossa, lakkaus lohkeillut, toinen mikki puoliksi irti ja talla reistaa. Myös kaula on kovia kokenut: isä kuljetti kitaraa armeijassa mukanaan, ja tunnetusti armeijaan saa ottaa vain mikä laukkuun mahtuu. Miten mahdutat kitaran matkakassiin? No, ihan yksinkertaista: kaula irti-auts!!

 

Mutta tätä nyt ajateltiin siis isän kanssa alkaa korjailemaan. Perjantaina lähdetään ostamaan ne uudet kielet. Saapas nähdä, mitä siitä tulee..Ehkäpä saatte jopa kuulla enemmänkin, jos aikaa jää bloggaamiselle. Pysykää kuulolla!

Minä olen rakastunut.

  Rock on upeaa musiikkia. Sairaan upeaa. Harva asia on yhtä mahtava kuin valtava kitarasoolo ja rullaava rumpukomppi. Glam rock, hard rock, pop rock, psykedeelinen rock, progressiivinen rock, unohtamatta vanhaa kunnon rock and rollia. Rock  vie totaalisesti jalat mennessään. Ja tulen aina olemaan rockin ystävä.

  Mutta tiedättekö mikä muu on upeaa? RAGTIME. Kyllä! Ragtime on aina ollut mieleeni, mutta viimepäivinä olen niiin rakastunut tähän tyylisuuntaan ja varsinkin yhteen sen mestareista, Scott Jopliniin. Mitä? Kyllä, olen selvänä ja täysin järkevänä!
  Oikeastaan periaatteessa voisin kuunnella mitä vain, mikä on huolella tehty ja jossa kokonaisuus on järkevä, iskevä ja taidokas. Ja koska olen luontainen perfektionisti, tarkoitan todellakin huolella tehtyä. Siksi varmaan minuun eivät iske mitkään nykyajan tietokonesössötykset ja liukuhihnabiisit. Aivan tosissani valitsen Gangnam Stylen sijaan seuraavan kappaleen: 

Kuten jo sanoin, olen totaallisen rakastunut Scott Joplinin sävellyksiin- The Entertainer on ehkä niistä tunnetuin, suomeksi Viihdetaiteilija. Mutta ahh- nuo kevyet pianonsävelet on jotain taivaallista.

Okei, menipäs taas. Tämä linja tuskin jatkuu: älä huoli, äläkä lakkaa lukemasta. Ensi bloggaus tulee olemaan taas normaalimpaa.

I never could see where the life was leading me- to THIS!

Vautsi.
Tajusin tuossa äsken, että noin vuosi sitten, aikalailla tarkalleen, kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni yhden maailman upeimmista kappaleista. Tai olin varmasti kuullut sen aiemminkin, mutta tällä kertaa todella kuuntelin sen. Kappale teki minuun heti lähtemättömän vaikutuksen, joka johti ensin kiinnostukseen, sitten perinpohjaiseen tiedonjanoon, siitä ihailemiseen ja siitä rakastumiseen. Noin vuosi sitten kuulin ensimmäisen kerran lauseet "Is this the real life? Is this just fantasy?", ja siitä lähti yhteinen matkani neljän taitavaa taitavamman muusikon seurassa. Matka, joka on jatkunut, ja joka tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin elän. Matka Freddien, Brianin, Rogerin ja Johnin seurassa: matkani Queenienä.

  Viime maaliskuussa Queen esiintyi ensimmäistä kertaa blogissani. Ja tuolloin oli jo aika selvää, että tämä ihastus johtaisi täysipäiväiseen fanittamiseen.

"--Ja tiedättekö, en rehellisesti sanottuna ole ollut näin innoissani mistään sitten Beatlesin! Tämä on ihanaa! Niin paljon uutta kuunneltavaa, niin paljon uutta luettavaa, niin paljon fanittamista! Tämä on upeaa, ihanaa ja erittäin hauskaa!"

Ylläoleva on juuri siitä bloggauksesta, jossa julkistan "suhteemme" (nojaa, en keksi parempaakaan sanaa). Se on aika outoa: joitakin bändejä vain kuuntelee, mutta joihinkin suhtautuu paljon intohimoisemmin. Mikähän sen aiheuttaa?
  No, eteenpäin. Ensivaikutelma, jonka Queen minulle antoi, oli aika hämmentävä. Ehkä se johtui juuri siitä, että ensituttavuuteni oli Bohemian Rhapsody, mutta onhan Queen aika shokeeraava bändi. Esimerkiksi ensimmäinen kuva, jonka Freddie Mercurystä näin, oli se, jossa hänellä on mustavalkoruudullinen kokopuku ja balettitossut yllään, joten olin hieman.. no, hämmentynyt. En ollut varma, miten reagoida. Onneksi valitsin sen paremman tavan: hullaannuin.
  Aina, kun puhun Beatlesista, mainitsen sen kuinka olin ennen ujo ja epämukava ihminen ja Beatles teki minusta paremman tyypin ja blah blah blah. Mitä Queen on minulle antanut? Voisi luulla, että kiitos Beatlesin, mitään annettavaa ei ole: olen jo saanut kaiken.
  Väärin. Jos jokin koskettaa yhtä syvältä kuin mitä Queen on tehnyt, se ei voi olla muuttamatta. Ja minusta tuntuu, että olen tullut paljon... rohkemmaksi (tai rämäpäisemmäksi, miten sen nyt haluaa sanoa). Kiitos Queenin opin, ettei elämää kannata ottaa liian tosissaan- että pitää elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt koska sitä ei välttämättä ole enää huomenna. Tämähän on hieman ristiriidassa jo blogini otsikonkin kanssa. Sen mukaan aina on uusi mahdollisuus, uusi huominen. Ja nyt väitän ettei sitä huomista ole!
  Ei ne minun mielestäni toisiaan kumoa, lähinnä syventää tarkoitusta: todennäköisesti huominen tulee, sinulla on vielä mahdollisuus, mutta toisaalta sinulla on se mahdollisuus jo tässä, nyt heti, mikset käyttäisi sitä saman tien? Hmm, meneepäs monimutkaiseksi.
  Vuoden sisällä on tapahtunut paljon: olen oppinut "tuntemaan" neljä uutta ihmistä, olen löytänyt satoja uusia loistavia kappaleita, ja elämäni on taas hieman sisältörikkaampaa. Ja mikä parasta, mitään en kadu! Miten paljon naurua ja kyyneliä tähän(kin) vuoteen on sisältynyt. Mutta olenpahan saanut myös uusia päämääriä: minulla on unelmia. Unelma, että jonain päivänä olen huippuhyvä tutkija, joka poistaa koko AIDSin maailmasta. Unelma, että olen joskus hyvä muusikko (tai että jonain päivänä todella HALLITSEN tuon pahuksen basson). Unelma, että löydän oman tieni, jolla voin olla täydellisen onnellinen- tien, jonka soundtrackiin kuuluu ikuisesti yksi rockmusiikin helmistä ja kuninkaallisista: Queen.
Kiitos, Brian, Roger, John ja Freddie. Jatketaan edelleen.
   Lopuksi vielä yksi aivan ihana Queenin biisi (ehei, ei Bohemian Rhapsodyä sillä sen jokainen itseään kunnioittava musiikin ystävä jo tuntee!), jota olen kuunnellut koko tämän illan ja jota rrrrrakastan.

John Deaconin ihanaa käsialaa. Tykkään ja kympillä!

"Laughter ringing in the darkness

People drinking for days gone by

Time don't mean a thing

When you're by my side

Please stay awhile"

But you had to bring me down for a rock'n'roll clone

Illan löytö: valitettavan vähälle huomiolle jäänyt, Radio Ga Gan B-puoli ja loistava rock-biisi nimeltä I Go Crazy. Tämä on näitä tarinalauluja: laulun tyyppi vie tyttöystävänsä tanssimaan heavy-bändin keikalle, mutta huomaakin encoren aikana että tyttö on lähtenyt lätkimään laulajan matkaan- ja bändi on itse asiassa Rolling Stones, kuten sanat sanovat. Did you have to run off with that rolling stone? Kappale on muutenki loistavan hauska ja sanoitukset jälleen kerran huipussaan:
"I took my baby dancing, to see a heavy band

But I never saw my baby 'til the encore

She had the singer by the hand

I didn't wanna cry because I had to be cool

I didn't wanna tell you that you're much too cruel

Did you have to run off with that doggone fool?"
Ainut kohta, josta olen eri mieltä, on kohta jossa laulaja ilmoittaa, ettei halua enää mennä katsomaan Rolling Stonesia eikä-niin juuri!- Queeniä. Vastalause, juuri sitä MINÄ ainakin haluan!!
Mutta LOISTAVA biisi. Sääli, että se hautautui sinne levyllä julkaisemattomin B-puolien lukemattomaan viidakkoon, sillä tämä kappale olisi minusta ansainnut paikkansa The Works-albumilla (älkää murhatko, mutta minusta tämä on hurjan paljon parempi kuin  rockabilly-vetäisy Man On The Prowl).

Huomio! Vasemmalla näette kyselyn: näitä tulee olemaan useita, joissa asetetaan Pepperin lempimuusikkoja vastakkain (anteeksi, nämä saattaa olla julman vaikeitakin), joten klikkailkaas! Aikaa on viikko.

I'll give you rock á la carte

Ja nyt iski inspiraatio alkaa arvostelemaan itseäni parempien ihmisten työn jälkeä: aika arvostella levyjä! Inspis iski kun kuuntelin omaa ekana hankkimaani Queen-levyä, The Gamea, ja täältä pesee ja linkoaa.
Hei, toimin tänä iltana tarjoilijanne. Tässä blogini ensimäinen rock á la carte: menu, olkaa hyvä!
The Game-Queen (1980)
1. Play the Game
2. Dragon Attack
3. Another One Bites the Dust
4. Need Your Loving Tonight

5. Crazy Little Thing Called Love
6. Rock It (Prime Jive)

7. Don't Try Suicide
8. Sail Away Sweet Sister
9. Coming Soon
10. Save Me"

1. Play the Game (Freddie Mercury)

Herkullinen kappale, höystettynä miksaus kikkailulla ja ensimmäisellä syntetisaattorin esiintymisellä Queen-levyllä. Kappaleen vahvuus on ehdottomasti rohkaiseva "This is your life, don't play hard to get, it's a free world"- säe. Ei räjäytä tajuntaa mutta ainakin ampuu sitä paukkupatruunoilla.

2. Dragon Attack (Brian May)

Kovempaan rockin nälkään täydellinen. Sanoitukset ovat nerokkaat, samoin bassoriffi ja muut koukerot. Käy mukavasti selkäytimeen ja ei jätä kylmäksi. Mutta siinäpä se onkin sitten.

3. Another One Bites The Dust (John Deacon)
Sitkeä, ei mene pureskelematta alas. Aluksi saattaa olla hieman hämmentävä eikä välttämättä niin miellyttävä kokemus, mutta älä huoli, kyllä se siitä... hetken päästä se ei lähde päästä pois vaikka mitä yrittäisi. "There's plenty ways that you can hurt a man and bring him to the ground, you can beat him you can cheat him you can treat him bad and leave him when he's down"- mahtava sanatykitys!

4.Need Your Loving Tonight (John Deacon)
Suosittelen välipalaksi. Ei sovi nerokkuuden nälkään. Mutta mukavan kuohkea biisi, esimerkiksi lenkille tai jotain. Mutta ei mullistanut maailmaa ilmestyessään eikä tee sitä nytkään.

5.Crazy Little Thing Called Love (Freddie Mercury)
Jakaa ihmisiä: joko siitä tykkää tai sitten ei. Itse en pitänyt, mutta nyt alkaa tanssijalka vipattamaan tämän soidessa. Parasta on taustalaulut. "Ready Freddie!" tuo aina hymyn tullessaan. Vanhojen hyvien rock and roll biisien ystäville.

6. Rock It (Prime Jive) (Roger Taylor)
Listan rock and roll-panos. Saattaa vaikuttaa mitättömältä ja järjettömältä, mutta varoitus! Liikaa nautittuna aiheuttaa sairaanloista pakkomiellettä kappaleen maestroon- tästä tarjoilijanne Roger-hulluus alkoi.

7. Don't try suicide (Freddie Mercury)
Vältä yliannostusta: menettää silloin makunsa. Näpsäkkä, mutta hieman mauton kokonaisuus. Sopii kokemattomalle maistelijalle. Ei yllätyksiä. Naposteluun.

8. Sail Away Sweet Sister (To The Sister I never had) (Brian May)
Sentimentaalisuuden nälkään. Koskettava, kaunis ja herkkä. Jättää aika surullisen olon, mutta mitäpä tuosta. Edellistä herkullisempi. Yksi menun kauneimmista vaihtoehdoista.

9. Coming Soon (Roger Taylor)
Hilpeä, tarttuva ja ravistava. Ei jätä kylmäksi, eikä tanssijalkakaan jää paikalleen. Mukavan kepoinen, ei tämäkään maailmaa järkytä mutta eihän se ole aina edes tarkoituskaan. Mainiota.

10. Save Me (Brian May)
Menun klassikko: täyteläinen, herkullinen ja ehkä hieman makeahko, muttei liian. Todellakin loppuhuipennus- kukapa ei rakastaisi tälläistä helmeä? Täydellistä. Suosittelen.

Keskiarvo: Ei parhaita valmistajilta, mutta ei huonointakaan. Mukavaa kuunneltavaa, ei ainakaan hirveästi pitäisi ärsyttää, ja varsin mukiin menevää. Aikas hyvä, vai?