Yöjukeboxin herkkishetki

On varmaan silkkaa puhdasta masokismia kuunnella näin väyneenä tätä kappaletta, varsinkin kun tietää ettei siitä kuivin silmin selviä, mutta haluan jakaa tästä ajatuksia. Joten kiitos, kun napsautit tämän auki. Et kadu ainakaan kappaleen kuuntelua.

Kappale, joka löytyy viimeiseltä Queen-levyltä- tai no jaa, kokoelmalevyltä, mutta silti. Kappaleen ovat kirjoittaneet Brian May, Roger Taylor ja John Deacon- niin, ei Freddietä, sillä kenenkäs muun muistoksi tämä olisikaan tehty?

Tämä on ehkä surullisin kappale, jonka tiedän. Tämä ei ole synkkäsävyinen, kovin hidas tai imeläkään, mutta kappaleen surumielinen ryhdikkyys on jotain niin koskettavaa. Tottahan sanat ovat kauniit, mutta eniten satuttaa se tapa, jolla Brian ja Roger laulavat: voimakkaasti, innolla, mutta taustalta kuultaa suunnaton suru: menettäminen on hirveää.

En häpeä myöntää sitä tosiasiaa, että aina kun kuulen tämän kappaleen, en pysty pidättämään kyyneliä. Ja nyt en puhu mistään parista pisarasta vaan ihan tulvasta. En koskaan osaa vastata tätä koskeviin kysymyksiin.  Enhän minä Freddietä tuntenut, enkä ketään muutakaan Queenin jäsentä- mitä se minua liikuttaa? Miksi ihmeessä minä itken? 

En tiedä. Varmaankin kyse on siitä, että Freddie todellakin on yksi niistä, jotka ovat koskettaneet elämääni ja ajatuksiani hyvin syvältä- syvemmältä kuin useimmat todellisuuden ihmiseni. Ja tiedän, etten ole yksin: Freddien ansiosta moni ihmiselämä on jatkunut, moni on saanut hänen takiaan voimaa jatkaa huomiseen. Ja minun mielestäni se on suunnaton juttu, ja sen takia Freddiekin olisi ansainnut elää pidempään. Kuinka voi olla, että ne suurimmat vaikuttajat, suurimmat vaikuttajat aina menehtyvät aikaisin?

Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ihmisen ole tarkoitus elää ikuisesti, vaan tehdä jotain, joka eläisi. Ja Freddie teki todellakin jotain, mikä elää ikuisesti.

Hohhoi. Taitaa olla aika lopettaa, ettei tämä tietokone kärsi suuremmista suolavesivaurioista.