Istun tässä ja ihailen naapurin ilotulitteita. Onko parempaa tapaa lopettaa vuosi kuin bloggaamalla? Viimeisiä viedään, joten täältä tulee tämän vuoden viimeinen kirjoitus!
Mitä tämä vuosi toi teidän elämään? Minä pääsin eroon yläasteesta, rakastuin Queeniin, tulin hieman hullummaksi, aloitin lukion, tapasin uusia ihania ihmisiä ja lähennyin muutaman vanhan, rakkaan ystävän kanssa, hiippailin kohti Led Zeppeliniä ja olen taas enemmän... no, minä.
(Kyllä, ylläolevassa lauseessa sanoin "pääsin eroon yläasteesta". On uusi vuosi, ja päätän lopulta sanoa sen: yläasteella, varsinkin viimeisenä vuonna, oli hetkensä. Mutta minulla ei varsinaisesti ole minkäänlaista kaipuuta sinne- ei, kyyneleet EIVÄT nouse silmiini, vaikka puhuisin yläasteen opettajan kanssa. EN ala kaipaamaan niitä päiviä. Ja oikeastaan toivon ettei kukaan muukaan- surullista, jos elämän parhaat vuodet olivat yläasteella. Minulla eivät ainakaan. Enkä aio tulla muistelemaan ah-niin-ihanaa vanhaa kunnon luokkaamme. Älkää nyt käsittäkö väärin, siellä oli hauskoja ihmisiä ja ihan mukavia päiviä, mutta luojan kiitos se on minun osaltani ohi.
Mutta nyt eksyin aiheesta.)
Mistä minä halusin puhua, on se, kuinka uskomattoman ylpeä olen teistä kaikista, jotka lukevat tämän. Vuonna 2012 aivan liian moni nuori elämä päättyi epätoivoon, pimeyteen ja tunteeseen, ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Nämä kaikki nuoret olivat liian nuoria ollakseen niin toivottomia- mikä tätä maailmaa vaivaa? Miksi nuoret, kauniit ja älykkäät ihmiset kokevat, että tämä maailma on niin paha, niin julma paikka, ettei kannata jatkaa?
Mutta sinä siinä, sinä luet tätä, olet siis elossa. Kiitos mielettömästi. Olen valtavan ylpeä, että jatkat vuoteen 2013- vaikka elämä potkii päähän, muistathan aina, että sen ei tarvitse potkia ikuisesti. On niin hienoa, että olet siinä ja luet näitä sanoja. Olet ehkä syvällä mielessäsi, yhtenä pimeänä hetkenä ajatellut luovuttamista- ja olet silti siinä. Olet valtavan vahva ihminen. Arvostan sinua niin valtavan paljon- olet loistava!
On aivan varmaa, että liian moni tulee lopettamaan elämänsä liian aikaisin myös vuonna 2013- mutta yritetäänhän tehdä tänä vuonna tästä maailmasta parempi paikka elää? Aloitetaan nyt- kaikki yhdessä. Ei se ihmeitä tarvitse- ei vallankumouksia tai mitään muutakaan. Tässä siis uudenvuodenlupaukseni: joka ikinen päivä ensi vuonna tavoitteenani on saada edes yksi ihminen hymyilemään. Tottakai maailman muuttaminen on iso juttu, mutta se ei koostu isoista jutuista- jos jokainen tekee jotain pientä, siitä tulee jotain suurta.
Ohhoh. Pitäisiköhän repäistä ja viettää hyvä uudenvuodenaatto- hei, enää tunti ja 45 minuuttia ja tämä vuosi on OHI!- ja hemmotella itseäni Queen Rock Montrealin keikka DVD:llä? Taidanpa tehdäkkin.
Oikein, oikein hyvää uutta vuotta 2013.
maanantai 31. joulukuuta 2012
lauantai 29. joulukuuta 2012
I'm wearing my heart like a crown
Queenie iskee- skipatkaa jos ette jaksa hullua fanityttöilyä.
Sain isältäni joululahjaksi erään DVDn, jota olen himoinnut jo kauan. Joka sai nauramaan, itkemään, ja kuten arvasinkin, inspiroitumaan. Ja tottahan toki tämä DVD oli Freddie Mercurystä kertova dokumentti The Great Pretender.
Sain juuri viimeiset kyyneleet pyyhittyä poskiltani. En vielä tiedä, pidinkö dokumentista. Pitää varmaan katsoa se uudemman kerran jonain toisena päivänä. Juonta ei oikein meinannut hahmottaa.
Mutta se on sanottava, että tämä dokkari toi loistavaakin loistavammin esiin Freddien kaksijakoisen persoonan- siis aivan täydellisesti. Sen itsekeskeisen showmanin, ja sitten sen sympaattisen kissafanaatikon. Ihan oikeasti tuntui, kuin olisin jutellut ystäväni kanssa yön pimeinä tunteina- kuin olisin oppinut tuntemaan Farrokh Bulsaran hitusen paremmin.
Myönnän rehellisesti: Queenin jäsenistä Freddie ei ole suosikkini. Tai on, eräältä kantilta. Kuulun silti Rogerin faneihin, aina hieman enemmän. Ja Brianin twiitit parantavat päivän kuin päivän.
Mutta jos kuviteltaisiin, että kävisin heidän kanssaan lukiota- he kaikki olisivat 16-vuotiaita idiootteja. Herranen aika, en varmasti pystyisi puhumaan Roger Taylorin kanssa nolaamatta itseäni. Olisin häneen takuuvarmasti umpipihkassa mutta en koskaan saisi mahdollisuutta kävellä hänen ohitseen kompastumatta.
Brian May olisi se fiksu tyyppi, jonka kaveri haluaisin olla, ja jonka kanssa ehkä juttelisinkin fysiikantunnin jälkeen, mutta ei sen kummempaa kontaktia. Hän olisi hurmaava ja ystävällinen tyyppi, jolla on jo omat kaverinsa ja that's it.
John Deacon sen sijaan olisi se hiljainen kaveri, joka kulkisi omien hiljaisten kaveriensa kanssa- hän olisi niitä, joihin en vain saa otetta. Hän olisi samassa musiikinryhmässä, viestisimme sanattomasti soittaessamme jotain biisiä, mutta sanattomaksi se jäisi.
Mutta Freddie, Queenin jäsenistä se, jonka kanssa (KUMMA KYLLÄ!) samaistun parhaiten, olisi se, jonka kanssa räkättäisin kahvitauolla. Sillä mikä minua Freddiessä eniten viehättää, ei ole ääni- vaikka upea sekin on- vaan se puhdas... nonsense, jota hän suorastaan säkenöi. Ja vaikka joku varmasti pitää häntä suurena teeskentelijänä ja itserakkaana paskiaisena, niin onko hän todella? Ei! Olenko minä? En! Kuinkahan monesti päästän suustani sellaisia lausahduksia kuten "Kultaseni, tiedän että todellisuudessa jumaloit minua" tai jotain vastaavaa (hei, syyttäkää puhtaasti Freddietä- hän se nämä fraasit opetti!), mutta en minä oikeasti pidä ketään ihmistä selviönä- ehen! Se on vain suojakuori- tietynlaisen kummallisen huumorin kuori. Enkä minä tarkoita ketään pilkata- en todellakaan! Ainut ihminen, josta näillä lauseilla teen pilaa, on tasan tarkkaan itseni.
Miksi sitten? Tiedättekö, olen joskus ollut todella naiivi ja typerä ihminen, joten tottakai minua voitiin pilkata miten lystää. Ala-asteellahan toisten naurunalaiseksi tekeminen on huipputrendikästä. Mutta jos sen sijaan tekee aloitteen- itse tekee pilaa itsestään- se vie toiselta terän. Ei ole mitään pointtia pilkata jotain, jos se tekee sen jo itsekkin. Naurettavaksi tekemistä ei voi käyttää aseena ihmistä vastaan, joka käyttää sitä kilpenä.
Hohhoi. Tästä saa tietysti kuvan, että olen nyyhky sankaritar, joka on luonut itselleen kuoren pahaa ja julmaa maailmaa vastaan. Ei. Se ei ole pointtini. Ei todellakaan. Se on vain varmuuskeino- vähän niinkuin auton turvatyynyt. Ei niitä välttämättä tarvitse, mutta ne ovat välttämättömät. Ja sitäpaitsi, hittolainen, minulla on hauskaa kun hämmennän ihmisiä heittelemällä lauseita kuten 'tervehdys, kullanmurut!' tai 'kuules, kultaseni,olen eri mieltä' sinne tänne. Surullista että hellittelynimet eivät muka kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Nojaa, ehkä en ole suomalainen.
Ja kiitos Freddien ja Great Pretenderin kaltaisten dokumenttien uskallan olla tämä kummallinen itseni, suojakuorineni ja ilman.
Tulipas taas kummallista tekstiä. Anteeksi. Alan nyt muokkaamaan blogin ulkoasua- kyllästyin totaalisesti entiseen. En usko että tästä tulee valmista ihan heti mutta nah, katsotaan nyt. Mutta täten julistan REMONTIN ALKANEEKSI.
Sain isältäni joululahjaksi erään DVDn, jota olen himoinnut jo kauan. Joka sai nauramaan, itkemään, ja kuten arvasinkin, inspiroitumaan. Ja tottahan toki tämä DVD oli Freddie Mercurystä kertova dokumentti The Great Pretender.
Sain juuri viimeiset kyyneleet pyyhittyä poskiltani. En vielä tiedä, pidinkö dokumentista. Pitää varmaan katsoa se uudemman kerran jonain toisena päivänä. Juonta ei oikein meinannut hahmottaa.
Mutta se on sanottava, että tämä dokkari toi loistavaakin loistavammin esiin Freddien kaksijakoisen persoonan- siis aivan täydellisesti. Sen itsekeskeisen showmanin, ja sitten sen sympaattisen kissafanaatikon. Ihan oikeasti tuntui, kuin olisin jutellut ystäväni kanssa yön pimeinä tunteina- kuin olisin oppinut tuntemaan Farrokh Bulsaran hitusen paremmin.
Myönnän rehellisesti: Queenin jäsenistä Freddie ei ole suosikkini. Tai on, eräältä kantilta. Kuulun silti Rogerin faneihin, aina hieman enemmän. Ja Brianin twiitit parantavat päivän kuin päivän.
Mutta jos kuviteltaisiin, että kävisin heidän kanssaan lukiota- he kaikki olisivat 16-vuotiaita idiootteja. Herranen aika, en varmasti pystyisi puhumaan Roger Taylorin kanssa nolaamatta itseäni. Olisin häneen takuuvarmasti umpipihkassa mutta en koskaan saisi mahdollisuutta kävellä hänen ohitseen kompastumatta.
Brian May olisi se fiksu tyyppi, jonka kaveri haluaisin olla, ja jonka kanssa ehkä juttelisinkin fysiikantunnin jälkeen, mutta ei sen kummempaa kontaktia. Hän olisi hurmaava ja ystävällinen tyyppi, jolla on jo omat kaverinsa ja that's it.
John Deacon sen sijaan olisi se hiljainen kaveri, joka kulkisi omien hiljaisten kaveriensa kanssa- hän olisi niitä, joihin en vain saa otetta. Hän olisi samassa musiikinryhmässä, viestisimme sanattomasti soittaessamme jotain biisiä, mutta sanattomaksi se jäisi.
Mutta Freddie, Queenin jäsenistä se, jonka kanssa (KUMMA KYLLÄ!) samaistun parhaiten, olisi se, jonka kanssa räkättäisin kahvitauolla. Sillä mikä minua Freddiessä eniten viehättää, ei ole ääni- vaikka upea sekin on- vaan se puhdas... nonsense, jota hän suorastaan säkenöi. Ja vaikka joku varmasti pitää häntä suurena teeskentelijänä ja itserakkaana paskiaisena, niin onko hän todella? Ei! Olenko minä? En! Kuinkahan monesti päästän suustani sellaisia lausahduksia kuten "Kultaseni, tiedän että todellisuudessa jumaloit minua" tai jotain vastaavaa (hei, syyttäkää puhtaasti Freddietä- hän se nämä fraasit opetti!), mutta en minä oikeasti pidä ketään ihmistä selviönä- ehen! Se on vain suojakuori- tietynlaisen kummallisen huumorin kuori. Enkä minä tarkoita ketään pilkata- en todellakaan! Ainut ihminen, josta näillä lauseilla teen pilaa, on tasan tarkkaan itseni.
Miksi sitten? Tiedättekö, olen joskus ollut todella naiivi ja typerä ihminen, joten tottakai minua voitiin pilkata miten lystää. Ala-asteellahan toisten naurunalaiseksi tekeminen on huipputrendikästä. Mutta jos sen sijaan tekee aloitteen- itse tekee pilaa itsestään- se vie toiselta terän. Ei ole mitään pointtia pilkata jotain, jos se tekee sen jo itsekkin. Naurettavaksi tekemistä ei voi käyttää aseena ihmistä vastaan, joka käyttää sitä kilpenä.
Hohhoi. Tästä saa tietysti kuvan, että olen nyyhky sankaritar, joka on luonut itselleen kuoren pahaa ja julmaa maailmaa vastaan. Ei. Se ei ole pointtini. Ei todellakaan. Se on vain varmuuskeino- vähän niinkuin auton turvatyynyt. Ei niitä välttämättä tarvitse, mutta ne ovat välttämättömät. Ja sitäpaitsi, hittolainen, minulla on hauskaa kun hämmennän ihmisiä heittelemällä lauseita kuten 'tervehdys, kullanmurut!' tai 'kuules, kultaseni,olen eri mieltä' sinne tänne. Surullista että hellittelynimet eivät muka kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Nojaa, ehkä en ole suomalainen.
Ja kiitos Freddien ja Great Pretenderin kaltaisten dokumenttien uskallan olla tämä kummallinen itseni, suojakuorineni ja ilman.
Tulipas taas kummallista tekstiä. Anteeksi. Alan nyt muokkaamaan blogin ulkoasua- kyllästyin totaalisesti entiseen. En usko että tästä tulee valmista ihan heti mutta nah, katsotaan nyt. Mutta täten julistan REMONTIN ALKANEEKSI.
perjantai 28. joulukuuta 2012
Sweet little sixteen
Huisit onnittelut tämän maailman yhdelle ihanimmalle ihmiselle eli parhaista parhaalle ja hassuimmalle ystävälleni KAISULLE! Tähän loppui kahden viikon pottuilut ja pennuttelut, harmi vain. Mutta onnea rakas, 16 on juuri mainio ikä- ei ole enää ihan pikkukakara eikä vielä ole aikuisiän ahdistuksia. Onnea siis ja vaikka et biisistä saatika bändistä välitäkkään, The Beatles lähettää kuusitoistavuotisonnittelut Chuck Berryn sanoin!
P.S. tsekkaa Kaisun blogi osoitteessa http://kaaisuu.blogspot.fi/
maanantai 24. joulukuuta 2012
Aattoilta pitkä on...
Aattoilta saattaa tuntua pitkältä- mutta täältä pesee hieman viihdykettä SgtPepperin joulujukeboxista! Perinteistä ja oudompaa- nojaa, ihan vain minun näköistäni. Suomalaisia en lupaa kovinkaan montaa- eiköhän niitä olla kuultu jo tarpeeksi radion joululaulupakkosoitosta!
Ekaksi uusin rakkauteni Wham!. Tämä laulu on aikaslailla ihana. Ja George Michaelin ääni on melkoisen kiva.
Ja tässä tämän joulun ykköseni- Band Aidin Do They Know It's Christmas?. Meitsi tykkää! Tästäkin itseassa löytyy tuo Wham!in ihastus GM.
Ja Beatlemaanikoille nannaa- joulutervehdys on pakollinen, eikö niin?
Ja koska Beatles sai äänensä kuuluviin, niin saa myös tasa-arvon nimissä Queen.
Nojaa, ehkä jotain suomalaista. Oma lempparini.
Kaikille Mean Girlsin katsoneille omistan seuraavan biisin.
Ohhoh. Jouluvalmistelu huhuilevat vielä. Tämä on viimeinen. Käyttäydyn todella ennalta-arvaamattomasti ja valitsen setin viimeiseksi sen tärkeimmän ja rakkaimman- tietystikkin.
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Tule joulu kultainen!
Paketit on pakattu, piparit koristeltu, porkkanalaatikko valmiina, kinkunkorvike eli sienimureke tekeillään, kuusi tuotu sisään ja pirtti pesty puhtoinen- joulu saa tulla! Tämä on se aika vuodesta, jota rakastan kaikista eniten- olo on niin jouluinen ja hyvä lämmin hellä.
Huomasin Facebookia selatessani, kuinka monet valittivat ettei joulumieltä ole. Tässä ohje hyvään joulumieleen:
Onko tässä postauksessa mitään järkeä? No ei, mutta tällä hetkellä, katsottuani Rare Exportsin ei ole minussakaan! Huomenna vielä jouluaattopostaus- lyhyt, mutta musiikilla varustettu!
Huomasin Facebookia selatessani, kuinka monet valittivat ettei joulumieltä ole. Tässä ohje hyvään joulumieleen:
- Hymyile. Hymyile perheellesi, vastaantulijoille, peilikuvallesi- mille vain.
- Laula joululaulu- inhokkisi, lempparisi, joku tuttu tai tuikituntematon.
- Osta pakettinarua, jotain ihanaa, jouluista ja kiiltävää. Ei sinun mitään paketteja ole pakko hankkia, mutta sen nauhan auki rullaaminen tuo ainakin minulle täydellisen joulufiiliksen.
- Kirjaudu ulos Facesta- ihan oikeasti, se joulumieli tuskin nousee muiden angstipostauksia lukiessa.
- Kirjaudu johonkin sosiaaliseen mediaan ja saa joku tuntematon hymyilemään.
- Käy kävelyllä tuolla ihanan raikkaassa pakkasilmassa.
- Juo glögiä.
- Koristele pipari mahdollisimman hulluksi.
- Sytytä kynttilä ja töki steariinia sormillasi.
- Avarra mielesi ja ole taas pikkulapsi, edes vähäksi aikaa.
Onko tässä postauksessa mitään järkeä? No ei, mutta tällä hetkellä, katsottuani Rare Exportsin ei ole minussakaan! Huomenna vielä jouluaattopostaus- lyhyt, mutta musiikilla varustettu!
perjantai 21. joulukuuta 2012
I'm a shooting star leaping through the sky
Ensimmäinen Queen-kappale, joka johti äärimmäiseen hulluuteen, oli biisi nimeltä Don't Stop Me Now, ja yhä se on järjettömän upea. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran sen kuullessani en millään pystynyt pysymään aloillani, vaan tanssijalka alkaa välittömästi vipattaa. Ja koska olette niin mainioita lukijoita, ansaitsette ehdottomasti saada kuulla sen!
Anteeksi.
Viimeinkin, sopivasti näin joululoman kunniaksi sain leikattua vloggauksen jonkinlaiseen kuosiin- anteeksi, että se töksähtelee (video piti tunkea tuohon kymmeneen minuuttiin), ääni on huono ja taustahuminaa riittää (web-kamera on kaveri) ja ohjeeni ovat epäselvät. Kysykää, jos jotain kysyttävää on- vastaan mieluusti!
Eli siis jouluisia tunnelmia: Mitä yhteistä on pakettikorteilla ja pyykkipojilla? Jälkimmäisistä voi tehdä ensinmainittuja!
lauantai 15. joulukuuta 2012
Rock á la carte: Guaranteed to blow you mind- anytime!
Tämän kerran rock á la cartessa tarjoillaan edellistä (Queen II) suoraviivaisempaa ja selkeämpää rockia, kuitenkin maustettuna parilla puhtaalla outoudella- yksi suosikeistani. Olkaa niin hyvä, tässä illan menu:
Sheer Heart Attack-Queen (1974)
1. Brighton Rock
Sheer Heart Attack-Queen (1974)
1. Brighton Rock
2. Killer Queen
3. Tenement Funster
4. Flick of the Wrist
5. Lily of the Valley
6. Now I'm Here
7. In the Lap of the Gods
8. Stone Cold Crazy
9. Dear Friends
10. Misfire
11. Bring Back That Leroy Brown
12. She Makes Me
13. In the Lap of the Gods... revisited
1.Brighton Rock (Brian May)
Loistavan menun yksi loistavimmista anneista on heti ensimmäisenä. En edes tiedä mistä tämän erinomaisuuksien luettelemisen aloitan: olisiko se laulajan upea kyky harppoa täysin kivuttomasti oktaavista toiseen, vai eeppinen kitarasoolo, vai kappaleen tarina, vai harmoniat, vai... nojaa, eiköhän tullut selväksi että menun ensimmäinen vaihtoehto on todellinen nautinto.
2. Killer Queen (Freddie Mercury)
Mon Dieu, miten fiiniä. Menun hohtavin kruununjalokivi- tarina hieman kyseenalaista elämää viettävästä yläluokkaisesta mademoisellesta- kuten maestro Freddie sanoikin, "Se on sellainen knalli ja mustat sukkanauhat- kappale". Mutta miten tarttuva ja taidokas kappale se onkaan. Tykkään ja kympillä.
3. Tenement Funster (Roger Taylor)
Ylistystä hyville kitaroille, kulmakunnan tytöille ja vanhalle kunnon rockille. Yhtyeen hulivilin yksi ehkä parhaista tuotoksista. Jo ihan yksinkertaisesti se toista säkeistöä edeltävä pieni "mmh" on jotenkin lumoava. Tämä on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Harmi että se on jäänyt häpeällisen vähälle huomiolle.
4. Flick of the Wrist (Freddie Mercury)
Huh. Kovempaan makuun mitä oivallisin. "Work my fingers/ to my bones/ I scream with pain/ I still make no impression". Tämä oli yksi niistä kappaleista, jotka minut Sheer Heart Attackiin koukuttivat. Syvät rumpufillit- ja niitä on paljon!- valittavan ja repivän suloinen kitara, tummasävyinen basso ja kristallinkirkkaat vokalistiosuudet. Ihana. Ah.
5. Lily of the Valley (Freddie Mercury)
Siisti punos edellisen menun kappaleeseen Seven Seas of Rhye. "Messenger of seven seas has flown/to tell the king of Rhye he's lost his thorn/".Mukavan herkkä välipala.
6. Now I'm Here (Brian May)
Suositus: nautitaan kuulokkeilla. Alku on aika... jännä kokemus, kun laulu kaikuu ympäri pään. Loistava, ihana jne. Hieman epäperinteikkäämpi rakkauslaulu, jonka kivat sanat löytää täältä.
7. In the Lap of the Gods (Freddie Mercury)
Tässä vaiheessa, ekalla kuuntelukerralla, varmaan yksi jos toinenkin nykäisee täysille säädetyt kuulokkeet pois sangen pikaisesti- Rogerin kiljunta on aika mahtavaa. Itse asiassa menun sisäkansissa lukeekin: Roger Taylor: kiljunta. Varsin mahtipontinen ja mainio kappale. Mutta kyllä se kiljunta on tässä se hot spot. Minun mielestäni.
8. Stone Cold Crazy (John Deacon, Brian May, Freddie Mercury, Roger Taylor)
Viuuh! Trash metalin esiastetta- jaiks mikä tempo! Huh huh. Vauhdikkaaseen makuun. Kunnon sekametelisoppaa- mutta järkyttävän viihdyttävää sellaista. Juontaa juurensa 60-luvun loppuun: tämän biisin maestro Freddie Mercury kirjoitti jo aikaisemman bändinsä Wreckagen aikoihin.
9. Dear Friends (Brian May)
Ei suolainen vaan suloinen välipala Brian Maylta. "Go to sleep and dream again/soon your hopes will rise and then/from all this gloom/life can start anew/and there'll be no crying soon" on lause, joka löytyy sänkyni yläpuolelle kiinnitetystä paperilappusesta. Tykkään, vaikka lyhyeksihän tämä nautinto jää.
10. Misfire (John Deacon)
Deakyn debyyttibiisi. Alkusuutuntuma on purkkapop, mutta kun kuuntelee sanat, eivät ne enää niin herttaiset olekaan. "Your gun is loaded/and pointing my way/ there's only one bullet/ so don't delay/ got to time it right/ fire me through the night". Mistähän herttainen basisti on näin synkän inspiksen saanut?
11. Bring Back That Leroy Brown (Freddie Mercury)
Vaudevilleä parhaimmillaan! Nojaa. Tämä on ehkä vähiten lempparini näistä kappaleista- aluksi pidin siitä kovasti, mutta nyt maku on hieman väljähtynyt. Hauskahan se silti on. Pitää menussa hieman kevyempääkin purtavaa olla, vai mitä?
12. She Makes Me (Stormtrooper in Stilettos) (Brian May)
Huh. Brianin tarjoilema ja ihanasti laulama, hypnoottinen ja lumoava, mukavan kaoottisen lopetuksen sisältävä loppuhuipennukseen nousu. Mukaan heitetty hyppysellinen täydellistä harmonialaulua ja mainiot sanat. Bravo. Magnificent.
13. In the Lap of the Gods...revisited (Freddie Mercury)
Mukavaa maailmanlopuntunnelmaa ja mahtava loppuhuipennus. Ja jälleen kerran, kun sanoituksellisesti hyvin rikkaasta yhtyeestä puhutaan, sanat ovat jotain loistavaa. "It's so easy/but I can't do it/ So risky/but I gotta chance it/ So funny/there's nothing to laugh about/ My money/ that's all you want to talk about". Aah. Lopun vihoviimeinen huippu jää sopivasti kaikumaan ja jättää pääkopan hieman tyhjään tilaan, jonka voi täyttää vain.. no, koko menun uudelleen kuuntelu!
Kokonaisuudessaan mitä miellyttävin sekoitus hysteeriaa, huumoria ja puhdasta nerokkuutta. Huumoria löytyy muuten paitsi kappaleista, niin myös kansilehtisestä: Freddie Mercuryn kohalla lukee "vocal extravaganzas (vokalistisia fantasioita); Brian Mayn ansioihin on lisätty "genuine George Formby ukulele-banjo" (todellinen George Formby-ukulele-banjo) ja sitten tietysti se vakiovitsi, "ei syntetisaattoreita".
Tämä menu on päässyt myös kirjaan 1001 Albums You Must Hear Before You Die, ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Ja kuten tuo musiikkilehtien aatelinen, Rolling Stone, kirjoittikin, "If it's hard to love, it's hard not to admire: This band is skilled, after all, and it dares" (Vapaa käännös: "Jos sitä onkin vaikea rakastaa, sitä on vaikea olla ihailematta: joka tapaukessa tällä yhtyeellä on kykyjä, ja se uskaltaa"). Amen.
5. Lily of the Valley (Freddie Mercury)
Siisti punos edellisen menun kappaleeseen Seven Seas of Rhye. "Messenger of seven seas has flown/to tell the king of Rhye he's lost his thorn/".Mukavan herkkä välipala.
6. Now I'm Here (Brian May)
Suositus: nautitaan kuulokkeilla. Alku on aika... jännä kokemus, kun laulu kaikuu ympäri pään. Loistava, ihana jne. Hieman epäperinteikkäämpi rakkauslaulu, jonka kivat sanat löytää täältä.
7. In the Lap of the Gods (Freddie Mercury)
Tässä vaiheessa, ekalla kuuntelukerralla, varmaan yksi jos toinenkin nykäisee täysille säädetyt kuulokkeet pois sangen pikaisesti- Rogerin kiljunta on aika mahtavaa. Itse asiassa menun sisäkansissa lukeekin: Roger Taylor: kiljunta. Varsin mahtipontinen ja mainio kappale. Mutta kyllä se kiljunta on tässä se hot spot. Minun mielestäni.
8. Stone Cold Crazy (John Deacon, Brian May, Freddie Mercury, Roger Taylor)
Viuuh! Trash metalin esiastetta- jaiks mikä tempo! Huh huh. Vauhdikkaaseen makuun. Kunnon sekametelisoppaa- mutta järkyttävän viihdyttävää sellaista. Juontaa juurensa 60-luvun loppuun: tämän biisin maestro Freddie Mercury kirjoitti jo aikaisemman bändinsä Wreckagen aikoihin.
9. Dear Friends (Brian May)
Ei suolainen vaan suloinen välipala Brian Maylta. "Go to sleep and dream again/soon your hopes will rise and then/from all this gloom/life can start anew/and there'll be no crying soon" on lause, joka löytyy sänkyni yläpuolelle kiinnitetystä paperilappusesta. Tykkään, vaikka lyhyeksihän tämä nautinto jää.
10. Misfire (John Deacon)
Deakyn debyyttibiisi. Alkusuutuntuma on purkkapop, mutta kun kuuntelee sanat, eivät ne enää niin herttaiset olekaan. "Your gun is loaded/and pointing my way/ there's only one bullet/ so don't delay/ got to time it right/ fire me through the night". Mistähän herttainen basisti on näin synkän inspiksen saanut?
11. Bring Back That Leroy Brown (Freddie Mercury)
Vaudevilleä parhaimmillaan! Nojaa. Tämä on ehkä vähiten lempparini näistä kappaleista- aluksi pidin siitä kovasti, mutta nyt maku on hieman väljähtynyt. Hauskahan se silti on. Pitää menussa hieman kevyempääkin purtavaa olla, vai mitä?
12. She Makes Me (Stormtrooper in Stilettos) (Brian May)
Huh. Brianin tarjoilema ja ihanasti laulama, hypnoottinen ja lumoava, mukavan kaoottisen lopetuksen sisältävä loppuhuipennukseen nousu. Mukaan heitetty hyppysellinen täydellistä harmonialaulua ja mainiot sanat. Bravo. Magnificent.
13. In the Lap of the Gods...revisited (Freddie Mercury)
Mukavaa maailmanlopuntunnelmaa ja mahtava loppuhuipennus. Ja jälleen kerran, kun sanoituksellisesti hyvin rikkaasta yhtyeestä puhutaan, sanat ovat jotain loistavaa. "It's so easy/but I can't do it/ So risky/but I gotta chance it/ So funny/there's nothing to laugh about/ My money/ that's all you want to talk about". Aah. Lopun vihoviimeinen huippu jää sopivasti kaikumaan ja jättää pääkopan hieman tyhjään tilaan, jonka voi täyttää vain.. no, koko menun uudelleen kuuntelu!
Kokonaisuudessaan mitä miellyttävin sekoitus hysteeriaa, huumoria ja puhdasta nerokkuutta. Huumoria löytyy muuten paitsi kappaleista, niin myös kansilehtisestä: Freddie Mercuryn kohalla lukee "vocal extravaganzas (vokalistisia fantasioita); Brian Mayn ansioihin on lisätty "genuine George Formby ukulele-banjo" (todellinen George Formby-ukulele-banjo) ja sitten tietysti se vakiovitsi, "ei syntetisaattoreita".
Tämä menu on päässyt myös kirjaan 1001 Albums You Must Hear Before You Die, ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Ja kuten tuo musiikkilehtien aatelinen, Rolling Stone, kirjoittikin, "If it's hard to love, it's hard not to admire: This band is skilled, after all, and it dares" (Vapaa käännös: "Jos sitä onkin vaikea rakastaa, sitä on vaikea olla ihailematta: joka tapaukessa tällä yhtyeellä on kykyjä, ja se uskaltaa"). Amen.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Maailman vahvin huume
Va-au.
En ole mikään Leonard Cohenin suurin fani. Annoin viime syyskesällä hänelle mahdollisuuden livekonsertissa Helsingissä, mutta kun en pidä hänen tyylistään niin en vain pidä.
Mutta kun täysin sattuman kautta satuin lukemaan hänen runonsa, kokoelmasta Rakkauden orjat (The Energy of The Slaves), olin todella yllättynyt- ja nyt jo kunnioittava.
Tämän runon nimeä en tiedä jos sillä sellainen on, mutta tämä seuraava pätkä on minusta upea:
I didn't kill myself
when things went wrong
I didn't turn
to drugs or teaching
I tried to sleep
but when I couldn't sleep
I learned to write
I learned to write
what might be read
on nights like this
by one like me.
Suomeksi (kääntänyt Jarkko Laine) tuo kuuluu:
En tappanut itseäni/ kun asiat menivät pieleen/ En turvautunut/ huumeisiin en opettamiseen/ Yritin nukkua/ mutta kun en saanut unta/ opin kirjoittamaan/opin kirjoittamaan/ sellaista mitä voisi lukea/ tällaisina öinä/ joku minun kaltaiseni.
Tämä jäi kaikumaan syvälle pääkoppaan. Tämä taisi nimittäin tapahtua minullekkin jossain vaiheessa, silloin joskus, monta vuotta sitten, kun en vielä ollut löytänyt omaa itseäni. Monet päivät menivät ilman mitään muistoja, en ajatellut, en tuntenut, hädin tuskin olin. Mutta en lähtenyt päihdekoukkuun, en alkanut satuttamaan itseäni, vaan aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaan epävarmuudestani. Kirjoitin, kuinka en tiennyt missä minun pitäisi olla, etten tiennyt minne kuulun, etten tiennyt kuka edes olen. Ne olivat hiljaisia avunhuutoja- itselleni. Pyysin itseäni huomaamaan avuttomuuteni ja olemattomuuteni- ja tiedättekö mitä? Onneksi myös huomasin ne.
Jatkoin kirjoittamista. Kirjoitin yhä enemmän, päivittäin, monta kertaa päivässä. Kirjoitin ajatuksia, tuntemuksia ja tapahtumia. Ja pikkuhiljaa tajusin, ettei kukaan muu muuta tätä tilannetta: minun itseni on alettava siihen muutokseen.
Sitten tuli tämä blogi. Halusin jakaa elämääni, ongelmiani ja haaveitani muille, joilla olisi samanlainen ajatustapa. Ja tämä blogi on nyt kahden vuoden aikana kasvanut aikas isoksi- siis tekstimäärältään. Yksi asia, mistä olen ylpeä, on se, että olen jaksanut pitää tätä blogia. Ja teidän riemuksenne jatkan edelleen!
Kirjoittaminen on aika hirvittävän voimakas juttu, vai mitä? Se on jotain, mitä voin suositella. Anna tunteiden tulla kynän kautta. Niistä saattaa ihan oikeasti saada jonkinlaisia vastauksia- omalta itseltään, kun niitä ajatuksia ei vain pyöritä kerta toisensa jälkeen päässä, vaan ne ovat paikoillaan paperilla ja niitä voi käsitellä eteenpäin.
Ja onhan se kirjoittaminen vahvaa huumettakin. En kai minä osaisi enää olla päivääkään kirjoittamatta!
Huh. Saipas yksi runo paljon aikaan. Hyvää joulukuun jatkoa kaikille, videopostausta tulee ihan lähipäivinä kunhan saan muut hommat alta pois!
En ole mikään Leonard Cohenin suurin fani. Annoin viime syyskesällä hänelle mahdollisuuden livekonsertissa Helsingissä, mutta kun en pidä hänen tyylistään niin en vain pidä.
Mutta kun täysin sattuman kautta satuin lukemaan hänen runonsa, kokoelmasta Rakkauden orjat (The Energy of The Slaves), olin todella yllättynyt- ja nyt jo kunnioittava.
Tämän runon nimeä en tiedä jos sillä sellainen on, mutta tämä seuraava pätkä on minusta upea:
I didn't kill myself
when things went wrong
I didn't turn
to drugs or teaching
I tried to sleep
but when I couldn't sleep
I learned to write
I learned to write
what might be read
on nights like this
by one like me.
Suomeksi (kääntänyt Jarkko Laine) tuo kuuluu:
En tappanut itseäni/ kun asiat menivät pieleen/ En turvautunut/ huumeisiin en opettamiseen/ Yritin nukkua/ mutta kun en saanut unta/ opin kirjoittamaan/opin kirjoittamaan/ sellaista mitä voisi lukea/ tällaisina öinä/ joku minun kaltaiseni.
Tämä jäi kaikumaan syvälle pääkoppaan. Tämä taisi nimittäin tapahtua minullekkin jossain vaiheessa, silloin joskus, monta vuotta sitten, kun en vielä ollut löytänyt omaa itseäni. Monet päivät menivät ilman mitään muistoja, en ajatellut, en tuntenut, hädin tuskin olin. Mutta en lähtenyt päihdekoukkuun, en alkanut satuttamaan itseäni, vaan aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaan epävarmuudestani. Kirjoitin, kuinka en tiennyt missä minun pitäisi olla, etten tiennyt minne kuulun, etten tiennyt kuka edes olen. Ne olivat hiljaisia avunhuutoja- itselleni. Pyysin itseäni huomaamaan avuttomuuteni ja olemattomuuteni- ja tiedättekö mitä? Onneksi myös huomasin ne.
Jatkoin kirjoittamista. Kirjoitin yhä enemmän, päivittäin, monta kertaa päivässä. Kirjoitin ajatuksia, tuntemuksia ja tapahtumia. Ja pikkuhiljaa tajusin, ettei kukaan muu muuta tätä tilannetta: minun itseni on alettava siihen muutokseen.
Sitten tuli tämä blogi. Halusin jakaa elämääni, ongelmiani ja haaveitani muille, joilla olisi samanlainen ajatustapa. Ja tämä blogi on nyt kahden vuoden aikana kasvanut aikas isoksi- siis tekstimäärältään. Yksi asia, mistä olen ylpeä, on se, että olen jaksanut pitää tätä blogia. Ja teidän riemuksenne jatkan edelleen!
Kirjoittaminen on aika hirvittävän voimakas juttu, vai mitä? Se on jotain, mitä voin suositella. Anna tunteiden tulla kynän kautta. Niistä saattaa ihan oikeasti saada jonkinlaisia vastauksia- omalta itseltään, kun niitä ajatuksia ei vain pyöritä kerta toisensa jälkeen päässä, vaan ne ovat paikoillaan paperilla ja niitä voi käsitellä eteenpäin.
Ja onhan se kirjoittaminen vahvaa huumettakin. En kai minä osaisi enää olla päivääkään kirjoittamatta!
Huh. Saipas yksi runo paljon aikaan. Hyvää joulukuun jatkoa kaikille, videopostausta tulee ihan lähipäivinä kunhan saan muut hommat alta pois!
lauantai 8. joulukuuta 2012
"But I still believe in peace, love and understanding"
Voi ei. Maailman pahin päivä, taas jälleen kerran.
32 vuotta sitten, monen maailmasta poistui yksi pala. Esikuva, rohkaisija, innoittaja. Rest In Peace, John Lennon.
Muistan yhä se päivän, kun sain kuulla Johnin kuolleen. Ei, se ei tietenkään ollut 8. joulukuuta 1980. Se oli kolme vuotta sitten syksyllä, kahdeksannen luokan ensimmäisellä musiikintunnilla, jolla aiheena oli The Beatles. Opettaja sitten aivan varomattomasti informoi luokkaa, ja sanoi "niin, kaksi yhtyeen jäsenistä onkin jo kuollut". Tyrmistyin. Ei kai sentään?
Illalla tarkistin asian netistä. Samana iltana kuulin ensimmäisen kerran Imaginen. Sinä iltana rakastuin totaalisesti tähän englantilaiseen muusikkoon, ja siitä lähtien John on ollut suurimpia innoittajiani. En oikein tiedä, mitä olisin ilman häntä. Varmaan aivan kunnollinen ihminen- tosin tylsempi, paljon tylsempi. Tavallinen. Massaa.
Vasta näin jälkeenpäin huomaa todellisuudessaan, kuinka hurjan suuri vaikutus yhdellä pienellä ihmisellä voi olla- ajatteles, jos sinut muistettaisiin vielä 32 vuotta kuolemasi jälkeen.
Mutta onko John Lennon kuollut? Ei minun mielestäni. Fyysinen ruumis on ehkä poistunut, ehkä en tule näkemään Johnia lavalla, mutta mitä sitten? Jos tuhannet ja tuhannet ihmiset muistavat miehen nimen, jos hänen musiikkiaan yhä kuunnellaan suunnattomalla intohimolla, voiko todella sanoa että John Lennon on poissa? Ei, ei minusta. Tämä on taas näitä hulluja juttuja mutta you know.
Viime aikoina, oikeastaan jo vuoden ajan, John on toiminut innoittajanani myös kirjoittamisessa- muutenkin kuin blogin suhteen. Eniten minuun kolahti Johnin lausahdus "Reality leaves a lot to the imagination", todellisuus jättää paljon mielikuvituksen varaan. Sen luettuani varovaisesti uskaltauduin kirjoittamaan ajatuksiani paperille, yhä pitempiä ja pitempiä kirjoituksia ja sitten jo aivan tarinoita. En kirjoita niitä muiden nähtäväksi tai mitään, mutta saan suunnattomasti iloa siitä, kun näen tarinani mustana valkoisella. Joten kiitos John, siitäkin.
Kauhistus. En minä enään mitään osaa Johnista kirjoittaa. Tämä on jo kolmas vuosi, kun vuodatan kyyneliä tänä päivänä, ja yhä vain jaksan kunnioittaa Johnia entistäkin enemmän. Kuvaamataidossa piti tehdä "Valta ja Vaikuttaminen" niminen työ. Aiheeksi valitsin minuun eniten vaikuttaneen henkilön- John Lennonin. Tietysti.
Koska kiitos Johnin, nyt huoneessani on läjä Beatles-levyjä, julisteita, kirjoja, nyt yritän sormet verillä opetella kitaransoittoa ja nyt uskon, että olipa elämäntilanteeni mikä tahansa, voin nousta siitä ylöspäin. John on vaikuttanut minuun valtavasti näinä kolmena vuotena. Ja jokaisesta päivästä olen onnellinen.
Lopetan tämän tekstin nyt, sillä kello on ties miten paljon ja punaiset silmäni menevät uhkaavasti ristiin. Kiitos, Johnny, kaikesta.
32 vuotta sitten, monen maailmasta poistui yksi pala. Esikuva, rohkaisija, innoittaja. Rest In Peace, John Lennon.
Muistan yhä se päivän, kun sain kuulla Johnin kuolleen. Ei, se ei tietenkään ollut 8. joulukuuta 1980. Se oli kolme vuotta sitten syksyllä, kahdeksannen luokan ensimmäisellä musiikintunnilla, jolla aiheena oli The Beatles. Opettaja sitten aivan varomattomasti informoi luokkaa, ja sanoi "niin, kaksi yhtyeen jäsenistä onkin jo kuollut". Tyrmistyin. Ei kai sentään?
Illalla tarkistin asian netistä. Samana iltana kuulin ensimmäisen kerran Imaginen. Sinä iltana rakastuin totaalisesti tähän englantilaiseen muusikkoon, ja siitä lähtien John on ollut suurimpia innoittajiani. En oikein tiedä, mitä olisin ilman häntä. Varmaan aivan kunnollinen ihminen- tosin tylsempi, paljon tylsempi. Tavallinen. Massaa.
Vasta näin jälkeenpäin huomaa todellisuudessaan, kuinka hurjan suuri vaikutus yhdellä pienellä ihmisellä voi olla- ajatteles, jos sinut muistettaisiin vielä 32 vuotta kuolemasi jälkeen.
Mutta onko John Lennon kuollut? Ei minun mielestäni. Fyysinen ruumis on ehkä poistunut, ehkä en tule näkemään Johnia lavalla, mutta mitä sitten? Jos tuhannet ja tuhannet ihmiset muistavat miehen nimen, jos hänen musiikkiaan yhä kuunnellaan suunnattomalla intohimolla, voiko todella sanoa että John Lennon on poissa? Ei, ei minusta. Tämä on taas näitä hulluja juttuja mutta you know.
Viime aikoina, oikeastaan jo vuoden ajan, John on toiminut innoittajanani myös kirjoittamisessa- muutenkin kuin blogin suhteen. Eniten minuun kolahti Johnin lausahdus "Reality leaves a lot to the imagination", todellisuus jättää paljon mielikuvituksen varaan. Sen luettuani varovaisesti uskaltauduin kirjoittamaan ajatuksiani paperille, yhä pitempiä ja pitempiä kirjoituksia ja sitten jo aivan tarinoita. En kirjoita niitä muiden nähtäväksi tai mitään, mutta saan suunnattomasti iloa siitä, kun näen tarinani mustana valkoisella. Joten kiitos John, siitäkin.
Kauhistus. En minä enään mitään osaa Johnista kirjoittaa. Tämä on jo kolmas vuosi, kun vuodatan kyyneliä tänä päivänä, ja yhä vain jaksan kunnioittaa Johnia entistäkin enemmän. Kuvaamataidossa piti tehdä "Valta ja Vaikuttaminen" niminen työ. Aiheeksi valitsin minuun eniten vaikuttaneen henkilön- John Lennonin. Tietysti.
Koska kiitos Johnin, nyt huoneessani on läjä Beatles-levyjä, julisteita, kirjoja, nyt yritän sormet verillä opetella kitaransoittoa ja nyt uskon, että olipa elämäntilanteeni mikä tahansa, voin nousta siitä ylöspäin. John on vaikuttanut minuun valtavasti näinä kolmena vuotena. Ja jokaisesta päivästä olen onnellinen.
Lopetan tämän tekstin nyt, sillä kello on ties miten paljon ja punaiset silmäni menevät uhkaavasti ristiin. Kiitos, Johnny, kaikesta.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Scaramouche, scaramouche will you do the Fandango?
Joskus vain tulee huomattua asioita, ja nyt huomasin, että olen laiminlyönyt tehtävääni totaalisesti. Luulin tosin tehneeni tämän jo aikapäiviä sitten- mutta tajusin että se on jäänyt. Ihme kyllä, en ole pakottanut teitä kestämään ylistystäni ja lähestulkoon palvontaani yhtä kaikkien aikojen upeinta biisiä kohtaan: tuota suurta, upeaa ja fantastista Bohemian Rhapsodyä. Rakas Belieber-ystäväni, antaisitko tälle yhtyeelle vielä yhden mahdollisuuden ja kuuntelisit sen upeimman biisin?
Rehellisesti, muistan aika tarkasti ensimmäisen kerran kun kuulin tämän upean ja tajuntaa järisyttävän kappaleen. Syy siihen johti juurensa parin kuukauden päähän, noin toukokuuhun 2011. Eräs nettituttuni kysyi, pidänkö Queenistä, johon vastasin että "öh, en". No, hänen Youtube kanavansa oli täynnä Queeniä, esimerkiksi taustakuvassa poseerasivat nämä neljä herraa. Tämä kummallinen bändin nimi, "Queen" jäi päähäni kummittelemaan. Tiesin heiltä muutaman kappaleen- niiden joukossa yllä olevan BoRhapin.
Oli syyskuinen ilta. Istuin kotona, muistaakseni yksin. Jostakin syystä päähäni ajautui taas tämä yhtye, ja ihan uteliaisuuttani kirjoitin Youtuben hakusarakkeeseen sanat "Bohemian Rhapsody" ja napsautin sen auki.
Se oli hyvin... mielenkiintoista. Kummallinen kuoro alkoi laulaa "Is this the real life? Is this just fantasy?". Istuin koko biisin ajan kuin naulittuna, en pystynyt tekemään mitään, ajattelemaan mitään tai edes näkemään mitään- istuin vain silmät kiinni, ja kuuntelin kuinka sulavasti kappale kulki eteenpäin, yhä uudelleen yllättäen ja tuoden uuden osion eteeni.
Ensimmäinen ajatus, mikä tästä kuuntelukokemuksesta tuli, oli "LISÄÄ!!". Rakastuin kertaheitolla kitarasooloon. Rakastuin taustalauluihin. Rakastuin siihen puhtaaseen hulluuteen, jota tämä mestariteos suorastaan säkenöi.
Olen kuullut Bohemian Rhapsodyn monta kertaa. Jostakin syystä minulle tulee eriskummallisen outo olo, kun seison täpötäydessä linja-autossa kello 7:15, kuunnellen tätä. En tiedä miksi. Ehkä se on se selkeä järjettömyys, se oma atmosfääri, joka tällä kappaleella on ja josta saan tuulahduksen sitä kuunnellessani. Tunne on sangen merkillinen- niin merkillinen, että pariin otteeseen olen tainnut alkaa nauramaan sille.
Mutta silti en vieläkään ole kuullut koko kappaletta. Onkohan se edes mahdollista? Sillä aina kun luulen jo tuntevani Bohemian Rhapsodyn, se heittää jotain uutta eteeni. Siinäpä sen taikuus varmaan piileekin- joka kerta, kun sen kuulee, se tuntuu tuoreelta ja uudelta. Itse asiassa, kun kirjoitan tätä ja kuuntelen kyseistä kappaletta, kylmänväreet kulkevat pitkin selkärankaani- Bohemian Rhapsody on edelleen lumoavan hypnoottinen.
Rehellisesti, muistan aika tarkasti ensimmäisen kerran kun kuulin tämän upean ja tajuntaa järisyttävän kappaleen. Syy siihen johti juurensa parin kuukauden päähän, noin toukokuuhun 2011. Eräs nettituttuni kysyi, pidänkö Queenistä, johon vastasin että "öh, en". No, hänen Youtube kanavansa oli täynnä Queeniä, esimerkiksi taustakuvassa poseerasivat nämä neljä herraa. Tämä kummallinen bändin nimi, "Queen" jäi päähäni kummittelemaan. Tiesin heiltä muutaman kappaleen- niiden joukossa yllä olevan BoRhapin.
Oli syyskuinen ilta. Istuin kotona, muistaakseni yksin. Jostakin syystä päähäni ajautui taas tämä yhtye, ja ihan uteliaisuuttani kirjoitin Youtuben hakusarakkeeseen sanat "Bohemian Rhapsody" ja napsautin sen auki.
Se oli hyvin... mielenkiintoista. Kummallinen kuoro alkoi laulaa "Is this the real life? Is this just fantasy?". Istuin koko biisin ajan kuin naulittuna, en pystynyt tekemään mitään, ajattelemaan mitään tai edes näkemään mitään- istuin vain silmät kiinni, ja kuuntelin kuinka sulavasti kappale kulki eteenpäin, yhä uudelleen yllättäen ja tuoden uuden osion eteeni.
Ensimmäinen ajatus, mikä tästä kuuntelukokemuksesta tuli, oli "LISÄÄ!!". Rakastuin kertaheitolla kitarasooloon. Rakastuin taustalauluihin. Rakastuin siihen puhtaaseen hulluuteen, jota tämä mestariteos suorastaan säkenöi.
Olen kuullut Bohemian Rhapsodyn monta kertaa. Jostakin syystä minulle tulee eriskummallisen outo olo, kun seison täpötäydessä linja-autossa kello 7:15, kuunnellen tätä. En tiedä miksi. Ehkä se on se selkeä järjettömyys, se oma atmosfääri, joka tällä kappaleella on ja josta saan tuulahduksen sitä kuunnellessani. Tunne on sangen merkillinen- niin merkillinen, että pariin otteeseen olen tainnut alkaa nauramaan sille.
Mutta silti en vieläkään ole kuullut koko kappaletta. Onkohan se edes mahdollista? Sillä aina kun luulen jo tuntevani Bohemian Rhapsodyn, se heittää jotain uutta eteeni. Siinäpä sen taikuus varmaan piileekin- joka kerta, kun sen kuulee, se tuntuu tuoreelta ja uudelta. Itse asiassa, kun kirjoitan tätä ja kuuntelen kyseistä kappaletta, kylmänväreet kulkevat pitkin selkärankaani- Bohemian Rhapsody on edelleen lumoavan hypnoottinen.
torstai 6. joulukuuta 2012
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Varovainen kysymys
Hei! Joulukuu- voi hyvänen aika, minne tämä aika menee! Huh huh. Ai miten ihanaa, pian on joulu!
Ajattelin tehdä tälläisen minimaalisen tiedotuspostauksen, johon liittyy myös kysymys.
Eli siis. Suunnitelmissa olisi, että kunhan tässä kerkeän, voisin taas tehdä jokavuotiset pakolliset pari joulupostausta- askartelua, leivontaa ynnä muuta mukavaa! Luvassa myös joulubiisejä, niitä vähän kovempia kuin Petteri Punakuono (tosin saattaa sekin jossakin välissä vilahtaa).
Ja sitten kysymys. Mitä mieltä olisitte, jos tekisin joulun kunniaksi videopostauksen? Ja jos sen tekisin, niin mistä aiheesta? Kysymys/vastausvideo? Vai ihan vain perinteikkäästi musiikki-ihkutusta? Kavissyöntiä? Olisi aivan hirveän ihanaa, jos voisit millään heittää ehdotuksen, jossa kertoisit, mistä sinä haluat minun puhuvan.
Mitä vain hyvän maun rajoissa olevia ehdotuksia otetaan vastaan. Kiitos hirveästi jos viitsit. Jokainen joka kommentoi saa virtuaalipiparin!
Ajattelin tehdä tälläisen minimaalisen tiedotuspostauksen, johon liittyy myös kysymys.
Eli siis. Suunnitelmissa olisi, että kunhan tässä kerkeän, voisin taas tehdä jokavuotiset pakolliset pari joulupostausta- askartelua, leivontaa ynnä muuta mukavaa! Luvassa myös joulubiisejä, niitä vähän kovempia kuin Petteri Punakuono (tosin saattaa sekin jossakin välissä vilahtaa).
Ja sitten kysymys. Mitä mieltä olisitte, jos tekisin joulun kunniaksi videopostauksen? Ja jos sen tekisin, niin mistä aiheesta? Kysymys/vastausvideo? Vai ihan vain perinteikkäästi musiikki-ihkutusta? Kavissyöntiä? Olisi aivan hirveän ihanaa, jos voisit millään heittää ehdotuksen, jossa kertoisit, mistä sinä haluat minun puhuvan.
Mitä vain hyvän maun rajoissa olevia ehdotuksia otetaan vastaan. Kiitos hirveästi jos viitsit. Jokainen joka kommentoi saa virtuaalipiparin!
lauantai 1. joulukuuta 2012
Starbright - this is your night
Eilinen ilta ja tämä päivä ovat kulkeneet kuin pilvissä- Roger-pilvissä. Eilen illalla, pitkän pitkän vanuttamisen ja pohdinnan jälkeen, päätin uhrata kymmenen euroa loistavalle musiikille, ja latasin digiAnttilasta Roger Taylorin Strange Frontier- albumin.
Tämä. On. Paras. Ostos. Pitkään. Aikaan.
Huh huh. Ties kuinka monetta kertaa soitan tätä täysiä levysoittimesta (pahoittelut perheenjäsenilleni, jos he tätä lukevat) ja täytyy taas vaihteeksi mainita se sama asia: tätä miestä ei sitten osata arvostaa tarpeeksi. Ei niin millään. Tottahan toki Rogerin rumpalintaidot huomataan, mutta harmittavan usein unohdetaan se seikka, että Roger on fantastinen laulaja, kitaristi ja säveltäjä- eivätkä muuten sanoituksetkaan ole hassummat!
On niin kummallista, todella kuulla kokonainen albumi Rogeria. Olen tietysti kuunnellut hänen musiikkiaan Youtubesta, mutta se, että se tulee suurista kaiuttimista, hyvälaatuisena ja täyttää koko huoneen, on ihmeellisen ihanaa. Ja tosisaan se, ettei Rogerin laulu rajoitu vain pariin kappaleeseen, vaan kattaa kokonaiset 10 kappaletta- tämä on taivaallista.
Tahdon nyt kirjoittaa erityisesti yhdestä tuntemattomaksi jääneestä kappaleesta nimeltä Young Love.
Tämä on... erikoinen kappale. Tämä ei ole perinteikäs rakkauslaulu. En edes tiedä, onko tämä rakkauslaulu alkujaankaan. Halusin nostaa tämän tuolta levyltä sen voimaannuttavien sanojen takia. Nämä sanat jotenkin saavat nousemaan hieman ylemmäs, nostamaan pään pystyyn ja puremaan hampaat yhteen.
With a feeling so sure
With a feeling so real
When you know that it's right
When you know it's for real
You gotta stick to your guns
Show the world that you just don't care
When they're putting you down
When they're putting you down
With their knives in your back
When they're spreading it round
When they're on the attack
You gotta stand on your ground
Show the world that it's no cheap deal
Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Seiso omilla jaloillasi, näytä maailmalle ettet ole muiden käsinukke. Älä anna periksi. Usko siihen, mitä teet. Tämän takia olen toistanut tätä kappaletta jo kohta kymmenen kertaa- kiitos, Roger.
Ai niin. Loppuun varoitus kaikille ystävilleni: jos näet minulla maanantaina kuulokkeet korvilla, kontaktin luominen voi olla lähes mahdotonta. Luvassa myös hillitöntä hymyilyä ja naurunpuuskia- ihan pian lataan tämän albumin nimittäin kännykkääni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)