Se on jokseenkin ajankohtainen olotila. Surullinen siitä, että kesä loppuu. Surullinen siitä, että pitää taas kaivaa koululaukku esiin. Surullinen siitä, etten tunne oikein ketään uudesta luokasta.
Mutta surullinen muutoksesta. Tämä teksti on omistettu aivan erityiselle ihmiselle: parhaalle ystävälleni, lähes pikkusiskolleni.
Olemme olleet samassa luokassa ykköseltä asti. Olemme tunteneet aivan pienestä, en edes muista mistä asti. Todella pienestä. Meitä luultiin pieninä sisaruksiksi, sillä meillä molemmilla oli vaaleat hiukset ja käyttäydyimme kuin siskokset konsanaan. Nykyään olemme siinä suhteessa kasvaneet erilleen, olemme aika lailla kuin yö ja päivä: hän pitää suomalaisesta musiikista, kuten Yöstä, minä en siedä sellaista vaan valitsen 60-70-lukujen rockia. Hän on aina, kotipäivinäkin, huoliteltu, tyylikäs, kaunis ja viimeisen päälle täydellinen: minä hengailen mielelläni liian isossa bändipaidassa ja college-housuissa, hiukset harakanpesänä. Hän on sosiaalinen ja tulee toimeen kenen kanssa tahansa; minä olen pitkään kylmä ennen kuin minut oppii todella tuntemaan.
Mutta hän on se, joka kuuntelee. Joka ymmärtää. Hän on nähnyt suurimmat iloni ja kauheimmat suruni, hän oli se, joka itki koirani kuolemaa ja se, joka ymmärsi riemuani 12.12.2011. Hän on se, joka jaksaa välittää, vaikka omat voimat olisivat loppu. Hän näkee lävitseni, eikä minun koskaan ole tarvinnut esittää mitään hänen seurassaan. Hän tuntee surkean huumorintajuni ja nauraa säälistä.
Kauan sitten sovimme, että olemme ystäviä aina. Välillä se oli heikommalla kantilla, mutta upeinta on se, kuinka nyt olemme ystäviä, vaikka olisimme olleet kolme viikkoa erossa, ilman yhtään puhelua tai tekstiviestiä. Mutta silti voin pyyhältää hänen kotiinsa pitkän matkan jälkeen tietäen, että siellä odottaa kupillinen kahvia ja sympatiaa.
Jos joku kysyisi, mikä on ensimmäinen sana, joka minulle tulee tästä ihmisestä mieleen, se olisi varmaan hyvyys- hän on hyvä ihminen, hyvä ystävä. Muita olisivat tietysti kauneus, mukavuus, hulluus, huumori, taidokkuus, terveellisyys, elämänilo ja voima.
Mikä sitten on surullista? Yhdeksän vuoden yhteinen koulutaival päättyy- on jo itseasiassa päättynyt, hän aloitti amiksen ja kaksoistutkinnon suorittamisen jo torstaina, itse laahustan lukiolle vasta tiistaina. Siinäkin minun pitää todellakin kunnioittaa häntä- kaksoistutkinto ei ole helppo juttu, mutta tämä mimmi ei pelkää haasteita. Ei enää musiikintuntien jälkeistä valitusta. Ei enää huolien jakamista ruokatunnilla. Ei enää hulluttelua välitunneilla. Ei enää myöhästelyä musiikintuntien jälkeisiltä bilsan tunneilta. Kaikki ohi.
Tai ei kaikki. Nuo ovat ehkä ohi, mutta ystävyys säilyy. Toivon, että minäkin olen hänelle ainakin jonkinlaatuinen varoventtiili, jonka kautta purkaa tunteita, hän nimittäin on ollut sitä minulle ja toivon, etten jää velkaa. Kiitos sinulle, rakas ystävä. Olen toivottoman surkea pukemaan tunteitani lausutuiksi sanoiksi, mutta onneksi kirjoittaminen luistaa: rakastan sinua. Olet upea ystävä, upea ihminen. Pysy sellaisena. Sinusta tulee jotain suurta, tiedän sen. Mutta lupaa, että eläkkeellä ollessamme kokoonnumme kahvipöydän ääreen valittamaan nykynuorten outouksista. Vaadin sen.
Kiitos vielä kerran. Et välitä Queenistä, mutta mikäpä kappale olisikaan parempi kuin tämä John Deaconin säveltämä kappale?
Ooh you're the best friend that I ever had
I've been with you such a long time
You're my sunshine and I want you to know
That my feelings are true
I really love you
Oh you're my best friend
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Keep Blogger tidy- hate only when necessary!