Tyttöenergiaa..?

Hellou! Tänään taas saatte kuulla marmatustani mausettuna hitusella feminismiä. Nauttikaa, olkaa hyvä!
  Viime tiistaina pääsimme musiikintunneilla kuuntelemaan yläasteen bändiä (niin, nyt siellä on jopa bändi- ei vaan meidän aikana!), sillä yläasteella järjestettiin jonkinsorttinen "Kaamoksen katkaisu tapahtuma" tai jotain sellaista. Soittajat olivat varsin mainioita, rumpali varsinkin ansaitsee aivan erityismaininnan.
  Mutta mutta. Jostain kumman syystä kaikki lavalla käyneet muusikot olivat poikia. Missä ovat kaikki naispuoliset muusikot? Kyllä kai tästäkin tuppukylästä edes JOKUNEN tyttö löytyy, jonka soittotaito ei rajoitu pelkkään pianoon.
  Hetki pieni. Älkää missään nimessä luulko, etten arvostaisi pianisteja- tiedän, että taitavan pianonsoiton takana on satoja ja taas satoja harjoittelutunteja. Tämän tietää allekirjoittanut varsin hyvin seitsemän vuoden pianon soiton jälkeen, ja jokainen, joka pianoa soittaa, ansaitsee henkilökohtaisen kumarruksen minulta *kumartaa*.
  Mutta... jotenkin tuntuu, että pianosta on tullut "tyttöjen soitin". On lähes kirjoittamaton sääntö, että tytöt hallitsevat pianon, ja pojat mahdollisesti kitaran/rummut/basson. Rajua yleistystähän tämä on, eikä tämä ole oikeastaan mikään ongelmakaan, mutta miksi...?
  Onko valitettavasti jopa musiikin alalle kehittymässä sukupuoliroolit? Onko enää edes suotavaa, että tyttö tarttuu sähkökitaraan ja ilmoittaa soittavansa Pink Floydiä? Sillä minusta tuntuu, että tälläinen tyttö on automaattisesti jotain mitä sanotaan epätyttömäiseksi. Miksi ihmeessä? Enkö muka saa olla tyttö ja samalla nauttia tuon kauniin soittimen suomista valtavista mahdollisuuksista? Enkö saa lakata kynsiäni vaaleanpunaisiksi ja sitten hakea plektran (ei sillä, että lakkaisin kynsiä, varsinkaan vaaleanpunaisiksi)?
  Ja tuntuu, että tyttöjä pelottaa tarttua siihen viisikieliseen vempeleeseen. Ainakin, mitä olen musiikintunneilla seurannut- ei tarkoita vain tätä vuotta, vaan myös yläasteaikoja. Ei kai me tytöt pelätä epäonnistumista? Joskus näkee sitä, että tyttö ottaa kyllä sen kitaran käteen, mutta kun sieltä putkahtaa esiin varsin sievä riitasointu, kitara lentää hyvin nopeasti takaisin telineeseen ja sillä hyvä.
  Rakkaat leidit, älkää. Tottakai siitä kuuluu paha ääni aluksi. Mitään muuta ei voisikaan kuvitella syntyvän hyvin hoidetuilla, pehmeillä sormilla. Sillä kitaransoitto vaatii ne kovettumat sormenpäihin, valitettavasti. Mutta mitä skitta ennen kaikkea vaatii? Sinniä. Kyllä se onnistuu- älä luovuta.
   Sanotaan, että pitäisi opetella aluksi asteikot ja opetella sointukuvioita ja blah blah blah- varmasti hieno juttu jos jaksaa, ja ei varmasti haittaa mitään. Mutta jos haluta soittaa- ota kitara käteen ja soita. Opettele vaikka viisi sointua- niillä pääsee yllättävän pitkälle. Ei se ole niin vakavaa. Sehän se musiikin hienous onkin: se on vapaata. Kukaan ei saisi sanoa sinulle, miten sinun pitää soittaa- jos saat ilo D:n, C:n ja G:n vuorottaisesta rämpyttämisestä niin se on täydellinen asia eikä sinun enempää tarvitsekaan osata, ellet itse halua.
  Saanko heittää yhden upean kitaristin lainauksen? Vaikka en saisikaan, teen sen silti.

Sometimes you want to give up the guitar, you'll hate the guitar. But if you stick with it, you're gonna be rewarded.

Jimi Hendrix

Tämä on se, mihin haluan uskoa: vaikka joskus epäonnistuminen itkettäisikin, vaikka haluaisin vain nakata sen kammottavan vempeleen nurkkaan, se ei ole kannattavaa. Kannattavaa on jatkaa, pyykiä kyyneleet ja jatkaa harjoittelua- se on se, mistä loppujen lopuksi tulee enemmän iloa kuin luovuttamisesta. Sillä loppujen lopuksi, kitara on ennen kaikkea ystäväsi.
  Mikä pointti tällä kirjoituksella on? Tytöt, te olette loistavia kitaristeja: aivan varmasti olette, jos vain yritätte. Minusta olisi aivan ihanaa nähdä tyttöjenkin rokkaavan vaihteeksi- näyttävän pitkää nenää tälle miesvaltaiselle alalle hymyilemällä aurinkoisesti ja vetäisemällä samalla loistavan kitarasoolon. Tämä on se, mihin itse tähtään, mutta toivoisin saavani seuraa päämäärään matkatessani.