Paljon paljon onnea George Harrisonille- miehelle, jota ilman elämämme olisi mahdottoman tylsää! Musiikki elää, muistot elävät ja me täällä pidämme hengissä Georgen nimeä- kiitos George, kaikesta inspiraatiosta ja siitä, että olit luomassa sitä puhdasta neroutta, siis sitä musiikkia, joka tänä päivänäkin kirjoitetaan sanojen "loistava", "täydellinen" ja "ainutkertainen" alle. Kauan eläköön George Harrison!
Pahoittelen, ettei tämä teksti ole tämän pitempi kiireisen maanantaipäiväni takia, mutta ainakin nämä sanat tulevat sydämen pohjasta!♥
maanantai 25. helmikuuta 2013
lauantai 23. helmikuuta 2013
Through every fleeted summer,through every precious day
Mainitsin pari bloggausta sitten haluavani kirjoittaa yhdestä ihanasta kappaleesta, ja nyt teen sen. Tässä teille top 10-listani uusin tulokas.
All Dead, All Dead on yksi News Of The World- albumin kohokohdista, vaikka se ei hirvittävästi huomiota olekaan saanut- enkä ymmärrä miksi. Kuunnelkaa nyt tuota kaunista pianonsoittoa. Kuunnelkaa Brianin pehmeää ääntä, varsinkin kohdassa All dead, all dead/at the rainbow's end/And still I hear her own sweet song/ All dead, all dead/ take me back again/ You know my little friend's all dead /And gone.
Tässä on kappale, jossa on kaikki kohdallaan. Laulu ja harmoniat ovat täydellisiä, pianosäestys on mukavan koristeellinen, basso juuri kohdallaan ja rummut ryhdissä- ja paremman kappaleesta tekee sen, että sillä on tarinansa.
Äkkiseltään ei ehkä osaisi ajatella mistä kappale kertoo- voisi luulla, että se on sydänsuruissaan riutuvan miehen haikailua hänet jättäneen naisen perään.
Ei. Tarina on aika vihlaisevan surullinen: Kun Brian oli pieni poika, hänellä oli kissa. Eräänä päivänä tämä kissa sitten heitti henkensä, ja pikku-Brianin sydän särkyi, eikä hän koskaan päässyt yli "pikku ystävänsä" kuolemasta- Brian itse kertoo tämän videossa Queen- In The Studio With Redbeard (Part 1 of 2) suunnilleen kohdassa 7:30.
Voi Brian parkaa.
Mutta suosittelen vakavasti tämän kuuntelua- minä ainakin pidin siitä! Samoin voisin suositella tuon toisen linkkaamani videon kuuntelua- mielenkiintoista taustatietoa News Of The Worldista, joka (krhm) taitaa mennä piakkoin ostoslistalleni... Taidan ihan tosissani tarvita kesätöitä, jos joskus meinaan kitarankin ostaa!
Tässä on kappale, jossa on kaikki kohdallaan. Laulu ja harmoniat ovat täydellisiä, pianosäestys on mukavan koristeellinen, basso juuri kohdallaan ja rummut ryhdissä- ja paremman kappaleesta tekee sen, että sillä on tarinansa.
Äkkiseltään ei ehkä osaisi ajatella mistä kappale kertoo- voisi luulla, että se on sydänsuruissaan riutuvan miehen haikailua hänet jättäneen naisen perään.
Ei. Tarina on aika vihlaisevan surullinen: Kun Brian oli pieni poika, hänellä oli kissa. Eräänä päivänä tämä kissa sitten heitti henkensä, ja pikku-Brianin sydän särkyi, eikä hän koskaan päässyt yli "pikku ystävänsä" kuolemasta- Brian itse kertoo tämän videossa Queen- In The Studio With Redbeard (Part 1 of 2) suunnilleen kohdassa 7:30.
Voi Brian parkaa.
Mutta suosittelen vakavasti tämän kuuntelua- minä ainakin pidin siitä! Samoin voisin suositella tuon toisen linkkaamani videon kuuntelua- mielenkiintoista taustatietoa News Of The Worldista, joka (krhm) taitaa mennä piakkoin ostoslistalleni... Taidan ihan tosissani tarvita kesätöitä, jos joskus meinaan kitarankin ostaa!
perjantai 22. helmikuuta 2013
Hullun päivän ilta
Pitkästä aikaa päivitystä minun arkipäivästäni!
Tämä päivä oli pitkästä aikaa kunnolla kummallinen- kerrankin omasta vapaasta tahdostani. Koeviikko loppui, ja shokkihoidoksi tarvitsin jotain hieman kummallista. Ystäväni Kaisu sattui samaan aikaan kylälle, ja käveleskelimme uuteen kirjakauppaan tsekkaamaan valikoimaa- loistava! Olisi ollut niin paljon kasvisruokakirjoja, mutta koska olen tällä hetkellä niin sanotusti peeaa (okei, en ole mutta säästän uuteen kitaraan!), ne jäivät sinne hyllyyn. Sitten paikallisesta S-Marketista uudet koulukirjat- ja koska jotain HASSUA oli pakko tehdä jotta sain eilisen kuvottavan matikankokeen viimeisetkin muistot pois, päätin ostaa kukkakimpun.
Tämä päivä oli pitkästä aikaa kunnolla kummallinen- kerrankin omasta vapaasta tahdostani. Koeviikko loppui, ja shokkihoidoksi tarvitsin jotain hieman kummallista. Ystäväni Kaisu sattui samaan aikaan kylälle, ja käveleskelimme uuteen kirjakauppaan tsekkaamaan valikoimaa- loistava! Olisi ollut niin paljon kasvisruokakirjoja, mutta koska olen tällä hetkellä niin sanotusti peeaa (okei, en ole mutta säästän uuteen kitaraan!), ne jäivät sinne hyllyyn. Sitten paikallisesta S-Marketista uudet koulukirjat- ja koska jotain HASSUA oli pakko tehdä jotta sain eilisen kuvottavan matikankokeen viimeisetkin muistot pois, päätin ostaa kukkakimpun.
Hassua se oli siksi, että en ole IKINÄ ostanut kukkia. En ikinä. Joten tämä oli aivan uusi kokemus!
Sitten kotiin. Kotona SUUNNITTELIN ottavani rennosti joko musiikkia kuunnellen tai leffaa katsellen. Mitä vielä- sain valtavan inspiraation alkaa leipomaan joten tekaisin Marianne-kuppikakkuja.
Tämän jälkeen meinasin huokaista ja jatkaa aluperäisen suunnitelman mukaan, mutta sitten päätinin alkaa siivoamaan ja siivosin hela huushollin.
Tämän jälkeen vietin rehellisesti kaksi ja puoli tuntia soittaen pianoa. Anteeksi, perhe!
Tämän jälkeen käperryin (taas) Harry Potterin kanssa sängynnurkkaan, ja yllättäen kello onkin 11 yöllä.
Oikeastaan mikään päivässäni ei ole HULLUA, mutta se hulluus tässä on että minulla oli aikaa tehdä näin paljon erilaisia asioita. Olen viimeiset.. no, sanotaan 4 viikkoa ollut sangen sidoksissa kouluun ja opiskeluun ja kaiken maailman asioihin, joten tuntuu että en ehdi edes hengittää rauhassa, saatika sitten tehdä mukavia asioita. Tänään minulla oli kokonainen iltapäivä aikaa hullutella- ja olipa muuten terveellistä.
Hulluus- pieni arjesta irrottautuminen- ei varmaan olisi kenellekkään pahitteeksi. Pienillä asioilla- yövälipalalla, lumihankeen hyppäämisellä tai kilon karkkipussin ostamisella saattaa oikeasti olla hyvinkin positiivinen vaikutus arkielämään. Suosittelen!
Huomenna edessä olisi onneksi vielä lisää arjesta irrottelua- leffailta kahden rakkaan lapsuudenystävän kanssa! :)
Nyt hyvää yötä. Teen paluun kirjojen pariin- nyt on kokonainen viikonloppu ilman läksyjä tai muita kiireitä joten ehdin LUKEA!
Sitten kotiin. Kotona SUUNNITTELIN ottavani rennosti joko musiikkia kuunnellen tai leffaa katsellen. Mitä vielä- sain valtavan inspiraation alkaa leipomaan joten tekaisin Marianne-kuppikakkuja.
Tämän jälkeen meinasin huokaista ja jatkaa aluperäisen suunnitelman mukaan, mutta sitten päätinin alkaa siivoamaan ja siivosin hela huushollin.
Tämän jälkeen vietin rehellisesti kaksi ja puoli tuntia soittaen pianoa. Anteeksi, perhe!
Tämän jälkeen käperryin (taas) Harry Potterin kanssa sängynnurkkaan, ja yllättäen kello onkin 11 yöllä.
Oikeastaan mikään päivässäni ei ole HULLUA, mutta se hulluus tässä on että minulla oli aikaa tehdä näin paljon erilaisia asioita. Olen viimeiset.. no, sanotaan 4 viikkoa ollut sangen sidoksissa kouluun ja opiskeluun ja kaiken maailman asioihin, joten tuntuu että en ehdi edes hengittää rauhassa, saatika sitten tehdä mukavia asioita. Tänään minulla oli kokonainen iltapäivä aikaa hullutella- ja olipa muuten terveellistä.
Hulluus- pieni arjesta irrottautuminen- ei varmaan olisi kenellekkään pahitteeksi. Pienillä asioilla- yövälipalalla, lumihankeen hyppäämisellä tai kilon karkkipussin ostamisella saattaa oikeasti olla hyvinkin positiivinen vaikutus arkielämään. Suosittelen!
Huomenna edessä olisi onneksi vielä lisää arjesta irrottelua- leffailta kahden rakkaan lapsuudenystävän kanssa! :)
Nyt hyvää yötä. Teen paluun kirjojen pariin- nyt on kokonainen viikonloppu ilman läksyjä tai muita kiireitä joten ehdin LUKEA!
lauantai 16. helmikuuta 2013
KAHVIA, kiitos!
Olen taas vaahdonnut parissa viime postauksessa maailman epätäydellisyyksistä- mitäpä jos tällä kertaa itsekkäästi puhuisinkin vain itsestäni.
Heräsin viime torstaina järkyttävään tosiasiaan: kaksi vuotta, ja lukio on ohi. Kaksi vuotta, jotka sujahtavat ohi liian äkkiä, ja edessä on taas muutos. Minne ihmeeseen tämä aika menee? Vasta äskenhän kompuroin yläasteen portaita ylös- nyt pitäisikin jo alkaa miettimään tulevaisuutta ja kaikkia niitä pelottavia valintoja.. minne kuulun, mitä haluan, mihin kykenen.
Koeviikko kolkuttelee ovella. Huoneeni peittyy hitaasti mutta varmasti värikkäisiin Post It-lappuihin, joissa on mm. matikan kaavoja, psykologian käsitteitä ja ruotsin verbejä. Tietkoneeni taustakuvakin muuttui hieman motivoivampaan kuvaan:
Mutta taivaan kiitos, pari hassua viikkoa ja sitten on hiihtoloma. Onko teillä mitään suunnitelmia? Minulla on, ja tekisi mieli huutaa onnesta koska odotan hiihtolomaa niin innolla- 3.3. WE WILL ROCK YOU-musikaali! Kyllä! Onko kukaan muu menossa katsomaan tätä loistavaa spektaakkelia? Tai onko aikaisempia kokemuksia?
Tästä oli tarkoitus tulla erittäin vitsikäs ja humoristinen postaus mutta naah, ilmeisesti päätin olla taas oma itseni ja kirjoittaa pienen, tylsän sepustuksen välillä liiankin hektisestä elämästäni. Taidan sammuttaa tietokoneen ja käpertyä pitkästä aikaa sängynnurkkaan Harry Potterin seurassa- on se kummallista, miten loistavalta Harry Potterit tuntuvat yhä edelleenkin, vaikka olen lukenut koko sarjan lähemmäs kymmenen kertaa läpi. Hyvää yötä, huomenna tai lähipäivinä saatte luultavasti nauttia taas musiikin anneista- top kymppiini on noussut uusi biisi josta haluan kirjoittaa!
Hyvää yötä, rakkaat lukijani. Voimia elämään ja onnea tulevaisuuteen!
Heräsin viime torstaina järkyttävään tosiasiaan: kaksi vuotta, ja lukio on ohi. Kaksi vuotta, jotka sujahtavat ohi liian äkkiä, ja edessä on taas muutos. Minne ihmeeseen tämä aika menee? Vasta äskenhän kompuroin yläasteen portaita ylös- nyt pitäisikin jo alkaa miettimään tulevaisuutta ja kaikkia niitä pelottavia valintoja.. minne kuulun, mitä haluan, mihin kykenen.
Koeviikko kolkuttelee ovella. Huoneeni peittyy hitaasti mutta varmasti värikkäisiin Post It-lappuihin, joissa on mm. matikan kaavoja, psykologian käsitteitä ja ruotsin verbejä. Tietkoneeni taustakuvakin muuttui hieman motivoivampaan kuvaan:
Tästä oli tarkoitus tulla erittäin vitsikäs ja humoristinen postaus mutta naah, ilmeisesti päätin olla taas oma itseni ja kirjoittaa pienen, tylsän sepustuksen välillä liiankin hektisestä elämästäni. Taidan sammuttaa tietokoneen ja käpertyä pitkästä aikaa sängynnurkkaan Harry Potterin seurassa- on se kummallista, miten loistavalta Harry Potterit tuntuvat yhä edelleenkin, vaikka olen lukenut koko sarjan lähemmäs kymmenen kertaa läpi. Hyvää yötä, huomenna tai lähipäivinä saatte luultavasti nauttia taas musiikin anneista- top kymppiini on noussut uusi biisi josta haluan kirjoittaa!
Hyvää yötä, rakkaat lukijani. Voimia elämään ja onnea tulevaisuuteen!
tiistai 12. helmikuuta 2013
Täydellisyys?
Hei vain! Minulla on jo pitkään hautunut mielessä tämä kirjoitus, ja nyt minulla on kerrankin läksyvapaa ilta, joten päätin toteuttaa suunnitelmani.
Tiedättekö, mikä ahdistaa minua valtavasti? Se, että paras ystäväni kysyy minulta: "Olethan sinä syönyt kunnolla? Syö, sinun pitää muistaa syödä!" tai jos äitini murehtii: "Söitkö sinä tänään yhtään mitään? Etkö söisi jotain?".
Syy ei ole ihmisissä. Minusta on aivan ihanaa, että ystäväni välittävät minusta niin paljon että pitävät huolta terveydestäni, ja on ihanaa, että äitini katsoo perääni vaikka olenkin jo 16 vuotias. Minua ahdistava asia on se, että heidän pitää kysyä tätä.
Minulla ei ole syömishäiriötä. Minä en edes osaa laskea kaloreita, saatika että se kiinnostaisi minua. Olen oikeastaan hedonistinen syömisen suhteen- aivan sama, miten epäterveellistä se ruoka on, jos siitä tulee hyvä olo.
Mutta minua ahdistaa se, että elämme yhteiskunnassa, jossa syömishäiriöt ovat niin yleisiä, että niitä epäillään heti, jos en muista syödä jonain päivänä.
Minusta se on kuvottavaa. Kuvottavaa on se, että olen hieman kummallinen, koska minulla EI ole minkäänlaista vääristymää omakuvassani, koska PYSTYN katsomaan peilikuvaani hymyillen ja koska minulle EI tuota minkäänlaista huonoa omaatuntoa viettää iltaa telkkarin ja karkkipussin kanssa. Koska uskon olevani riittävän hyvä.
Liian usein saa kuulla/lukea lauseita kuten: "Olenko liian lihava? Olenko tarpeeksi hyvännäköinen? Olenko jonkun mielestä epäonnistunut? Olenko tarpeeksi hyvä?"
Tämä "tarpeeksi hyvä" on raastava lausahdus. Tarpeeksi hyvä... kenelle? Kenelle nuoren tytön pitäisi olla tarpeeksi hyvä? Suosituille ihmisille koulussa? Ystäville? Pojille? Vanhemmille? Liikunnanopettajalle?
Ei. Ei, ei ei. Ainut ihminen, jolle pitäisi olla riittävän hyvä, katsoo peilistä ahdistunein silmin (tai mistäs minä tiedän, ehkä se peilikuva on aivan tyytyväinen!). Kenellekään muulle ei voi olla vastuussa omasta itsestään kuin itselleen. Ja tämä on minusta se vääristymäkohta tässä yhteiskunnassa: on olemassa jokin suuri, jokin ylivoimainen voima, joka määrittelee sen, minkä näköisiä meidän pitäisi olla, miten meidän pitäisi käyttäytyä, miten puhua, miten pukeutua, mitä harrastaa, mistä pitää, mitä vihata...
Olisi aika puhkaista kupla, ja minä yritän sitä parhaillani: Sitä "suurempaa voimaa" ei ole olemassa. Vaikka olisit laihempi, vaikka omistaisit muotivaatteet, vaikka olisit huipputrendikäs, se ei muuttaisi mitään. Hoikkuus ei takaa onnea. Hoikkuus on vain.. hoikkuutta. Ei mitään muuta. Se ei tee sinusta parempaa, suositumpaa tai onnellisempaa ihmistä. Vaikka laihdutat kymmenen kiloa, mitä saavutat sillä? Okei, saavutat pienemmän vaatekoon. Mutta mitä ihmeen väliä sillä on? Mitä saat siitä, että kokosi muuttuu M:stä XS:ään?
Todellisuudessa et saavuta sillä mitään. Tärkeintä on se, mitä sinussa on sisällä. Tärkeää ei ole se, kihartuvatko hiuksesi täydellisesti- tärkeää on se, miten kohtelet muita ihmisiä, ja hyvin tärkeää on se, miten kohtelet itseäsi.
Liian moni tyttö katsoo tänään itseään peilistä ja kurtistaa kulmiaan. Ei, leuassa on finni- voi ei, miten leveä lantioni on- takamukseni, se on aivan valtava! Tämä on surullista. Nämä tytöt käyttävät liikaa aikaa siihen, että murehtivat ns. "epätäydellisyyksiä" ulkonäössää, eivätkä huomaa sitä, miten tarttuva nauru heillä on, miten nokkelaa heidän huumorinsa on, miten fiksuja he oikeasti ovat.
Täydellisyyttä ei ole. Kukaan ei ole täydellinen, koska täydellisyys on käsite, joka on niin henkilökohtainen asia. Naistenlehdet pursuavat vinkkejä: Täydellinen bilemeikki! Täydellinen rusketus! Kroppa täydelliseen rantakuntoon! Täydellinen iho! Täydellinen elämä! Täydellinen sitä! Täydellinen tätä!
Täydellistä sontaa.
Täydellisyydeksi kuvitellaan jotain virheetöntä, jotain, mikä ei vain ole aitoa. Koska ilman "virheitäsi" et olisi täydellinen sinä.
Seuraavan kerran, kun vilkaiset peiliin, hymyile sille, mitä näet. Tiedätkö, se tyyppi siellä peilissä tulee olemaan seurassasi koko elämäsi, halusit tai et. Eikö olisi rankkaa elää jonkun kanssa, josta et pidä? Niin, olisihan se. Joten mitäpä jos kokeilisit tykästyä siihen ihmiseen? Se on kuitenkin loppujen lopuksi sangen loistava tyyppi.
Hauskaa jatkoa, sinä upea, upea ihminen.
Tiedättekö, mikä ahdistaa minua valtavasti? Se, että paras ystäväni kysyy minulta: "Olethan sinä syönyt kunnolla? Syö, sinun pitää muistaa syödä!" tai jos äitini murehtii: "Söitkö sinä tänään yhtään mitään? Etkö söisi jotain?".
Syy ei ole ihmisissä. Minusta on aivan ihanaa, että ystäväni välittävät minusta niin paljon että pitävät huolta terveydestäni, ja on ihanaa, että äitini katsoo perääni vaikka olenkin jo 16 vuotias. Minua ahdistava asia on se, että heidän pitää kysyä tätä.
Minulla ei ole syömishäiriötä. Minä en edes osaa laskea kaloreita, saatika että se kiinnostaisi minua. Olen oikeastaan hedonistinen syömisen suhteen- aivan sama, miten epäterveellistä se ruoka on, jos siitä tulee hyvä olo.
Mutta minua ahdistaa se, että elämme yhteiskunnassa, jossa syömishäiriöt ovat niin yleisiä, että niitä epäillään heti, jos en muista syödä jonain päivänä.
Minusta se on kuvottavaa. Kuvottavaa on se, että olen hieman kummallinen, koska minulla EI ole minkäänlaista vääristymää omakuvassani, koska PYSTYN katsomaan peilikuvaani hymyillen ja koska minulle EI tuota minkäänlaista huonoa omaatuntoa viettää iltaa telkkarin ja karkkipussin kanssa. Koska uskon olevani riittävän hyvä.
Liian usein saa kuulla/lukea lauseita kuten: "Olenko liian lihava? Olenko tarpeeksi hyvännäköinen? Olenko jonkun mielestä epäonnistunut? Olenko tarpeeksi hyvä?"
Tämä "tarpeeksi hyvä" on raastava lausahdus. Tarpeeksi hyvä... kenelle? Kenelle nuoren tytön pitäisi olla tarpeeksi hyvä? Suosituille ihmisille koulussa? Ystäville? Pojille? Vanhemmille? Liikunnanopettajalle?
Ei. Ei, ei ei. Ainut ihminen, jolle pitäisi olla riittävän hyvä, katsoo peilistä ahdistunein silmin (tai mistäs minä tiedän, ehkä se peilikuva on aivan tyytyväinen!). Kenellekään muulle ei voi olla vastuussa omasta itsestään kuin itselleen. Ja tämä on minusta se vääristymäkohta tässä yhteiskunnassa: on olemassa jokin suuri, jokin ylivoimainen voima, joka määrittelee sen, minkä näköisiä meidän pitäisi olla, miten meidän pitäisi käyttäytyä, miten puhua, miten pukeutua, mitä harrastaa, mistä pitää, mitä vihata...
Olisi aika puhkaista kupla, ja minä yritän sitä parhaillani: Sitä "suurempaa voimaa" ei ole olemassa. Vaikka olisit laihempi, vaikka omistaisit muotivaatteet, vaikka olisit huipputrendikäs, se ei muuttaisi mitään. Hoikkuus ei takaa onnea. Hoikkuus on vain.. hoikkuutta. Ei mitään muuta. Se ei tee sinusta parempaa, suositumpaa tai onnellisempaa ihmistä. Vaikka laihdutat kymmenen kiloa, mitä saavutat sillä? Okei, saavutat pienemmän vaatekoon. Mutta mitä ihmeen väliä sillä on? Mitä saat siitä, että kokosi muuttuu M:stä XS:ään?
Todellisuudessa et saavuta sillä mitään. Tärkeintä on se, mitä sinussa on sisällä. Tärkeää ei ole se, kihartuvatko hiuksesi täydellisesti- tärkeää on se, miten kohtelet muita ihmisiä, ja hyvin tärkeää on se, miten kohtelet itseäsi.
Liian moni tyttö katsoo tänään itseään peilistä ja kurtistaa kulmiaan. Ei, leuassa on finni- voi ei, miten leveä lantioni on- takamukseni, se on aivan valtava! Tämä on surullista. Nämä tytöt käyttävät liikaa aikaa siihen, että murehtivat ns. "epätäydellisyyksiä" ulkonäössää, eivätkä huomaa sitä, miten tarttuva nauru heillä on, miten nokkelaa heidän huumorinsa on, miten fiksuja he oikeasti ovat.
Täydellisyyttä ei ole. Kukaan ei ole täydellinen, koska täydellisyys on käsite, joka on niin henkilökohtainen asia. Naistenlehdet pursuavat vinkkejä: Täydellinen bilemeikki! Täydellinen rusketus! Kroppa täydelliseen rantakuntoon! Täydellinen iho! Täydellinen elämä! Täydellinen sitä! Täydellinen tätä!
Täydellistä sontaa.
Täydellisyydeksi kuvitellaan jotain virheetöntä, jotain, mikä ei vain ole aitoa. Koska ilman "virheitäsi" et olisi täydellinen sinä.
Seuraavan kerran, kun vilkaiset peiliin, hymyile sille, mitä näet. Tiedätkö, se tyyppi siellä peilissä tulee olemaan seurassasi koko elämäsi, halusit tai et. Eikö olisi rankkaa elää jonkun kanssa, josta et pidä? Niin, olisihan se. Joten mitäpä jos kokeilisit tykästyä siihen ihmiseen? Se on kuitenkin loppujen lopuksi sangen loistava tyyppi.
Hauskaa jatkoa, sinä upea, upea ihminen.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Tyttöenergiaa..?
Hellou! Tänään taas saatte kuulla marmatustani mausettuna hitusella feminismiä. Nauttikaa, olkaa hyvä!
Viime tiistaina pääsimme musiikintunneilla kuuntelemaan yläasteen bändiä (niin, nyt siellä on jopa bändi- ei vaan meidän aikana!), sillä yläasteella järjestettiin jonkinsorttinen "Kaamoksen katkaisu tapahtuma" tai jotain sellaista. Soittajat olivat varsin mainioita, rumpali varsinkin ansaitsee aivan erityismaininnan.
Mutta mutta. Jostain kumman syystä kaikki lavalla käyneet muusikot olivat poikia. Missä ovat kaikki naispuoliset muusikot? Kyllä kai tästäkin tuppukylästä edes JOKUNEN tyttö löytyy, jonka soittotaito ei rajoitu pelkkään pianoon.
Hetki pieni. Älkää missään nimessä luulko, etten arvostaisi pianisteja- tiedän, että taitavan pianonsoiton takana on satoja ja taas satoja harjoittelutunteja. Tämän tietää allekirjoittanut varsin hyvin seitsemän vuoden pianon soiton jälkeen, ja jokainen, joka pianoa soittaa, ansaitsee henkilökohtaisen kumarruksen minulta *kumartaa*.
Mutta... jotenkin tuntuu, että pianosta on tullut "tyttöjen soitin". On lähes kirjoittamaton sääntö, että tytöt hallitsevat pianon, ja pojat mahdollisesti kitaran/rummut/basson. Rajua yleistystähän tämä on, eikä tämä ole oikeastaan mikään ongelmakaan, mutta miksi...?
Onko valitettavasti jopa musiikin alalle kehittymässä sukupuoliroolit? Onko enää edes suotavaa, että tyttö tarttuu sähkökitaraan ja ilmoittaa soittavansa Pink Floydiä? Sillä minusta tuntuu, että tälläinen tyttö on automaattisesti jotain mitä sanotaan epätyttömäiseksi. Miksi ihmeessä? Enkö muka saa olla tyttö ja samalla nauttia tuon kauniin soittimen suomista valtavista mahdollisuuksista? Enkö saa lakata kynsiäni vaaleanpunaisiksi ja sitten hakea plektran (ei sillä, että lakkaisin kynsiä, varsinkaan vaaleanpunaisiksi)?
Ja tuntuu, että tyttöjä pelottaa tarttua siihen viisikieliseen vempeleeseen. Ainakin, mitä olen musiikintunneilla seurannut- ei tarkoita vain tätä vuotta, vaan myös yläasteaikoja. Ei kai me tytöt pelätä epäonnistumista? Joskus näkee sitä, että tyttö ottaa kyllä sen kitaran käteen, mutta kun sieltä putkahtaa esiin varsin sievä riitasointu, kitara lentää hyvin nopeasti takaisin telineeseen ja sillä hyvä.
Rakkaat leidit, älkää. Tottakai siitä kuuluu paha ääni aluksi. Mitään muuta ei voisikaan kuvitella syntyvän hyvin hoidetuilla, pehmeillä sormilla. Sillä kitaransoitto vaatii ne kovettumat sormenpäihin, valitettavasti. Mutta mitä skitta ennen kaikkea vaatii? Sinniä. Kyllä se onnistuu- älä luovuta.
Sanotaan, että pitäisi opetella aluksi asteikot ja opetella sointukuvioita ja blah blah blah- varmasti hieno juttu jos jaksaa, ja ei varmasti haittaa mitään. Mutta jos haluta soittaa- ota kitara käteen ja soita. Opettele vaikka viisi sointua- niillä pääsee yllättävän pitkälle. Ei se ole niin vakavaa. Sehän se musiikin hienous onkin: se on vapaata. Kukaan ei saisi sanoa sinulle, miten sinun pitää soittaa- jos saat ilo D:n, C:n ja G:n vuorottaisesta rämpyttämisestä niin se on täydellinen asia eikä sinun enempää tarvitsekaan osata, ellet itse halua.
Saanko heittää yhden upean kitaristin lainauksen? Vaikka en saisikaan, teen sen silti.
Mikä pointti tällä kirjoituksella on? Tytöt, te olette loistavia kitaristeja: aivan varmasti olette, jos vain yritätte. Minusta olisi aivan ihanaa nähdä tyttöjenkin rokkaavan vaihteeksi- näyttävän pitkää nenää tälle miesvaltaiselle alalle hymyilemällä aurinkoisesti ja vetäisemällä samalla loistavan kitarasoolon. Tämä on se, mihin itse tähtään, mutta toivoisin saavani seuraa päämäärään matkatessani.
Viime tiistaina pääsimme musiikintunneilla kuuntelemaan yläasteen bändiä (niin, nyt siellä on jopa bändi- ei vaan meidän aikana!), sillä yläasteella järjestettiin jonkinsorttinen "Kaamoksen katkaisu tapahtuma" tai jotain sellaista. Soittajat olivat varsin mainioita, rumpali varsinkin ansaitsee aivan erityismaininnan.
Mutta mutta. Jostain kumman syystä kaikki lavalla käyneet muusikot olivat poikia. Missä ovat kaikki naispuoliset muusikot? Kyllä kai tästäkin tuppukylästä edes JOKUNEN tyttö löytyy, jonka soittotaito ei rajoitu pelkkään pianoon.
Hetki pieni. Älkää missään nimessä luulko, etten arvostaisi pianisteja- tiedän, että taitavan pianonsoiton takana on satoja ja taas satoja harjoittelutunteja. Tämän tietää allekirjoittanut varsin hyvin seitsemän vuoden pianon soiton jälkeen, ja jokainen, joka pianoa soittaa, ansaitsee henkilökohtaisen kumarruksen minulta *kumartaa*.
Mutta... jotenkin tuntuu, että pianosta on tullut "tyttöjen soitin". On lähes kirjoittamaton sääntö, että tytöt hallitsevat pianon, ja pojat mahdollisesti kitaran/rummut/basson. Rajua yleistystähän tämä on, eikä tämä ole oikeastaan mikään ongelmakaan, mutta miksi...?
Onko valitettavasti jopa musiikin alalle kehittymässä sukupuoliroolit? Onko enää edes suotavaa, että tyttö tarttuu sähkökitaraan ja ilmoittaa soittavansa Pink Floydiä? Sillä minusta tuntuu, että tälläinen tyttö on automaattisesti jotain mitä sanotaan epätyttömäiseksi. Miksi ihmeessä? Enkö muka saa olla tyttö ja samalla nauttia tuon kauniin soittimen suomista valtavista mahdollisuuksista? Enkö saa lakata kynsiäni vaaleanpunaisiksi ja sitten hakea plektran (ei sillä, että lakkaisin kynsiä, varsinkaan vaaleanpunaisiksi)?
Ja tuntuu, että tyttöjä pelottaa tarttua siihen viisikieliseen vempeleeseen. Ainakin, mitä olen musiikintunneilla seurannut- ei tarkoita vain tätä vuotta, vaan myös yläasteaikoja. Ei kai me tytöt pelätä epäonnistumista? Joskus näkee sitä, että tyttö ottaa kyllä sen kitaran käteen, mutta kun sieltä putkahtaa esiin varsin sievä riitasointu, kitara lentää hyvin nopeasti takaisin telineeseen ja sillä hyvä.
Rakkaat leidit, älkää. Tottakai siitä kuuluu paha ääni aluksi. Mitään muuta ei voisikaan kuvitella syntyvän hyvin hoidetuilla, pehmeillä sormilla. Sillä kitaransoitto vaatii ne kovettumat sormenpäihin, valitettavasti. Mutta mitä skitta ennen kaikkea vaatii? Sinniä. Kyllä se onnistuu- älä luovuta.
Sanotaan, että pitäisi opetella aluksi asteikot ja opetella sointukuvioita ja blah blah blah- varmasti hieno juttu jos jaksaa, ja ei varmasti haittaa mitään. Mutta jos haluta soittaa- ota kitara käteen ja soita. Opettele vaikka viisi sointua- niillä pääsee yllättävän pitkälle. Ei se ole niin vakavaa. Sehän se musiikin hienous onkin: se on vapaata. Kukaan ei saisi sanoa sinulle, miten sinun pitää soittaa- jos saat ilo D:n, C:n ja G:n vuorottaisesta rämpyttämisestä niin se on täydellinen asia eikä sinun enempää tarvitsekaan osata, ellet itse halua.
Saanko heittää yhden upean kitaristin lainauksen? Vaikka en saisikaan, teen sen silti.
Sometimes you want to give up the guitar, you'll hate the guitar. But if you stick with it, you're gonna be rewarded.
Jimi HendrixTämä on se, mihin haluan uskoa: vaikka joskus epäonnistuminen itkettäisikin, vaikka haluaisin vain nakata sen kammottavan vempeleen nurkkaan, se ei ole kannattavaa. Kannattavaa on jatkaa, pyykiä kyyneleet ja jatkaa harjoittelua- se on se, mistä loppujen lopuksi tulee enemmän iloa kuin luovuttamisesta. Sillä loppujen lopuksi, kitara on ennen kaikkea ystäväsi.
Mikä pointti tällä kirjoituksella on? Tytöt, te olette loistavia kitaristeja: aivan varmasti olette, jos vain yritätte. Minusta olisi aivan ihanaa nähdä tyttöjenkin rokkaavan vaihteeksi- näyttävän pitkää nenää tälle miesvaltaiselle alalle hymyilemällä aurinkoisesti ja vetäisemällä samalla loistavan kitarasoolon. Tämä on se, mihin itse tähtään, mutta toivoisin saavani seuraa päämäärään matkatessani.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Rock á la carte: Something harder's coming up...
Edellinen rock á la carte oli herkullisen suoraviivaista rockia tarjoillut Sheer Heart Attack. Tämän päivän menu on eräänlainen tapastarjoilu samaa jyräävää jytää, kummallista fantasiamaailmaa, herkistelyä ja uskonnollisuutta. Hyvää iltaa, nauttikaa illan rock á la cartesta: tässä menu:
Queen- Queen (1973)
1. Keep Yourself Alive
2. Doing All Right
3. Great King Rat
4. My Fairy King
5. Liar
6. The Night Comes Down
7. Modern Times Rock and Roll
8. Son and Daughter
9. Jesus
10. Seven Seas of Rhye...
1. Keep Yourself Alive (Brian May)
Menu avautuu mukavan vauhdikkaalla rohkaisukipaleella. Pidä ittes hengissä, älä anna muiden potkia päähän. Loistava keitos maestro Maylta, maustettuna varsin mukavilla kitrariffeillä ja aidolla 70-luvun hengellä.
2. Doing All Right (Brian May)
Kiitos menun toisen vaihtoehdon, herään joka päivä hymyillen ja hieman optimistisempana. Yesterday, my life was in ruin/ Now today I know what I'm doing/ Gotta feeling/ I should be doing all right on ensimmäinen lause, minkä kuulen jokainen aamu kello 5:50. Parempaa hyvänmielennostatusbiisiä saa etsiä. Ah, Freddien ääni on jumalaista kuunneltavaa. Suosittelen.
3. Great King Rat (Freddie Mercury)
"Hieman" kummallinen hardrock keitos jonka tarkoitus jää hieman pimentoon, mutta joka ei parin kuuntelukerran jälkeen jätä millään rauhaan. Tämä on kappale, josta sinun ei tarvitse muodostaa mielipidettä- pidät siitä, ennemmin tai myöhemmin.
4. My Fairy King (Freddie Mercury)
Ken tietää, mistä tämänkin on tarkoitus kertoa? Eipä sillä ole väliäkään, tässä on kaikki mikä minua koukuttaa: yli-inhimillisen korkeita falsettoja, pianonsoittoa, järjettömyyttä... en minä muuta kappaleelta pyydä. Tämä on taidetta, rakkaat ystäväiseni. Tätä en suosittele tosikoille- järjettömyys on melkein ylitsepursuavaa.
[Tarinan mukaan "mother Mercury" joka tässä mainitaan, on Freddie itse. Älkää edes kysykö tarkempia tietoja]
5. Liar (Freddie Mercury)
Kappale, joka nappaa mukaansa heti. Heimorytmit, kättentaputukset ja sitten suoraan puhtaaseen taidokkuuteen. Tämän menun kirjoittaminen on hidasta: lumoudun vähän väliä. Suoraan sanottuna suosittelen tätä kappaletta kaikille, jotka arvostavat taidokasta sävellystyötä ja, kuten aina Queenistä puhuttaessa, hienoista hulluutta.
6. The Night Comes Down (Brian May)
Suosikkini tämän illan rock á la cartesta: huomaa ihmeessä (mahdollinen) viittaus Beatlesiin! Lucy was high, and so was I. Pidän tässä kappaleessa ihan kaikesta (hei, muistuttaako alun kitarasoolo ketään muuta Gary Mooren Still Got The Bluesista?). Varsinkin kertosäkeen harmoniat vetävät ihon kananlihalle. Myös sanat ovat hienot: Once I could laugh with everyne/ once I could see the good in me. Ah.
7. Modern Times Rock and Roll (Roger Taylor)
Ja kuten tämän numeron maestrosta jo päättelettekin, nyt heittäydytään VILLIKSI. Kunnon tykitystä á la Roger Taylor. Tarvitseeko mitään muuta sanoa? Kova pala purtavaksi- mutta loistava, kerta kaikkiaan.
8. Son And Daughter (Brian May)
Hmm. Menun vaihtoehdoista ainut, josta en oikeastaan pidä- ehkä tämä on liian hyvä minulle. Ei vain sykähdytä. Mutta raskaaseen makuun- mahtava. Voin suositella, vaikka en itse pidä. Makuni vain ei ole tältä osin tarpeeksi kehittynyt.
9. Jesus (Freddie Mercury)
No, mitäs pidätte uskonnillisesta purtavasta? Tämän vahvuuksia ovat selkeästi harmoniat- nuo kristallinkirkkaat, puhtaat ja sointuvat harmoniat. Hienoa kappale. En tiedä mitä sanoisin, mutta hieno kappale silti.
10. Seven Seas of Rhye... (Freddie Mercury)
Lupaus tulevasta: jälkiruokalistalta löytyy hienon idean sisältävä instrumentaali. Seuraavalla, Queen II:llähän oli samainen kappale, tosin sanoituksin varustettuan. Alkuperäinen idea olisi ollut, että tuo kappale olisi avannut seuraavan albumin, mutta sitten niin ei käynytkään vaan kappale joutui häntäpäähän. Mutta hauska idea!
Mikä olisi kokonaisarvioni tämän illan rock á la cartesta? Kumarrus. Tämä on Queenin ensimmäinen julkaistu albumi- jos heti alussa taso on näin kovaa, ei voi olla edessä muuta kuin loistava tulevaisuus. Tämä ei maailmaa mullistanut, eikä Queenistä vielä pariin vuoteen tullut suuren suurta haloa, mutta kyllä tässä on jo paketissa kaikki, mitä loistokas bändi tarvitsee: mahtava kitaristi, lahjakas basisti, täydellinen rumpali ja, tottakai, timanttimainen laulaja.
Minuun toimii ainakin. Mitä te pidätte kappaleista? Tiedän, että menu ei ole kovin täydellisesti selostettu mutta pahoittelen- olen kuolemanväsynyt ja menen nukkumaan heti, kun saan viimeisen pisteen napautettua. Joten, hyvää yötä, ja nauttikaa ihmeessä illan rock á la carte huomennakin- toimii varmasti vielä toisellakin kerralla!
Queen- Queen (1973)
1. Keep Yourself Alive
2. Doing All Right
3. Great King Rat
4. My Fairy King
5. Liar
6. The Night Comes Down
7. Modern Times Rock and Roll
8. Son and Daughter
9. Jesus
10. Seven Seas of Rhye...
1. Keep Yourself Alive (Brian May)
Menu avautuu mukavan vauhdikkaalla rohkaisukipaleella. Pidä ittes hengissä, älä anna muiden potkia päähän. Loistava keitos maestro Maylta, maustettuna varsin mukavilla kitrariffeillä ja aidolla 70-luvun hengellä.
2. Doing All Right (Brian May)
Kiitos menun toisen vaihtoehdon, herään joka päivä hymyillen ja hieman optimistisempana. Yesterday, my life was in ruin/ Now today I know what I'm doing/ Gotta feeling/ I should be doing all right on ensimmäinen lause, minkä kuulen jokainen aamu kello 5:50. Parempaa hyvänmielennostatusbiisiä saa etsiä. Ah, Freddien ääni on jumalaista kuunneltavaa. Suosittelen.
3. Great King Rat (Freddie Mercury)
"Hieman" kummallinen hardrock keitos jonka tarkoitus jää hieman pimentoon, mutta joka ei parin kuuntelukerran jälkeen jätä millään rauhaan. Tämä on kappale, josta sinun ei tarvitse muodostaa mielipidettä- pidät siitä, ennemmin tai myöhemmin.
4. My Fairy King (Freddie Mercury)
Ken tietää, mistä tämänkin on tarkoitus kertoa? Eipä sillä ole väliäkään, tässä on kaikki mikä minua koukuttaa: yli-inhimillisen korkeita falsettoja, pianonsoittoa, järjettömyyttä... en minä muuta kappaleelta pyydä. Tämä on taidetta, rakkaat ystäväiseni. Tätä en suosittele tosikoille- järjettömyys on melkein ylitsepursuavaa.
[Tarinan mukaan "mother Mercury" joka tässä mainitaan, on Freddie itse. Älkää edes kysykö tarkempia tietoja]
5. Liar (Freddie Mercury)
Kappale, joka nappaa mukaansa heti. Heimorytmit, kättentaputukset ja sitten suoraan puhtaaseen taidokkuuteen. Tämän menun kirjoittaminen on hidasta: lumoudun vähän väliä. Suoraan sanottuna suosittelen tätä kappaletta kaikille, jotka arvostavat taidokasta sävellystyötä ja, kuten aina Queenistä puhuttaessa, hienoista hulluutta.
6. The Night Comes Down (Brian May)
Suosikkini tämän illan rock á la cartesta: huomaa ihmeessä (mahdollinen) viittaus Beatlesiin! Lucy was high, and so was I. Pidän tässä kappaleessa ihan kaikesta (hei, muistuttaako alun kitarasoolo ketään muuta Gary Mooren Still Got The Bluesista?). Varsinkin kertosäkeen harmoniat vetävät ihon kananlihalle. Myös sanat ovat hienot: Once I could laugh with everyne/ once I could see the good in me. Ah.
7. Modern Times Rock and Roll (Roger Taylor)
Ja kuten tämän numeron maestrosta jo päättelettekin, nyt heittäydytään VILLIKSI. Kunnon tykitystä á la Roger Taylor. Tarvitseeko mitään muuta sanoa? Kova pala purtavaksi- mutta loistava, kerta kaikkiaan.
8. Son And Daughter (Brian May)
Hmm. Menun vaihtoehdoista ainut, josta en oikeastaan pidä- ehkä tämä on liian hyvä minulle. Ei vain sykähdytä. Mutta raskaaseen makuun- mahtava. Voin suositella, vaikka en itse pidä. Makuni vain ei ole tältä osin tarpeeksi kehittynyt.
9. Jesus (Freddie Mercury)
No, mitäs pidätte uskonnillisesta purtavasta? Tämän vahvuuksia ovat selkeästi harmoniat- nuo kristallinkirkkaat, puhtaat ja sointuvat harmoniat. Hienoa kappale. En tiedä mitä sanoisin, mutta hieno kappale silti.
10. Seven Seas of Rhye... (Freddie Mercury)
Lupaus tulevasta: jälkiruokalistalta löytyy hienon idean sisältävä instrumentaali. Seuraavalla, Queen II:llähän oli samainen kappale, tosin sanoituksin varustettuan. Alkuperäinen idea olisi ollut, että tuo kappale olisi avannut seuraavan albumin, mutta sitten niin ei käynytkään vaan kappale joutui häntäpäähän. Mutta hauska idea!
Mikä olisi kokonaisarvioni tämän illan rock á la cartesta? Kumarrus. Tämä on Queenin ensimmäinen julkaistu albumi- jos heti alussa taso on näin kovaa, ei voi olla edessä muuta kuin loistava tulevaisuus. Tämä ei maailmaa mullistanut, eikä Queenistä vielä pariin vuoteen tullut suuren suurta haloa, mutta kyllä tässä on jo paketissa kaikki, mitä loistokas bändi tarvitsee: mahtava kitaristi, lahjakas basisti, täydellinen rumpali ja, tottakai, timanttimainen laulaja.
Minuun toimii ainakin. Mitä te pidätte kappaleista? Tiedän, että menu ei ole kovin täydellisesti selostettu mutta pahoittelen- olen kuolemanväsynyt ja menen nukkumaan heti, kun saan viimeisen pisteen napautettua. Joten, hyvää yötä, ja nauttikaa ihmeessä illan rock á la carte huomennakin- toimii varmasti vielä toisellakin kerralla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)