"Never wanted to be a boy next door, always thought I'd be something more"

Vuosi sitten tänä päivänä kirjoitin postauksen. Silloin aihe oli vielä hämärä enkä tiennyt juuri mitään kirjoittamastani asiasta ja sen takia se postaus taisi jäädä hieman ontoksi. No, en tiedä tämänkään kirjoituksen sisältörikkaudesta, mutta ainakin vuoden aikana olen tutustunut tähän kyseiseen aiheeseen paljon paremmin, ja samalla hullaantunut täysin.
  Eli äärimmäisen hyvää 64. syntymäpäivää, Rogereista upein eli Roger Meddows Taylor!
  Muistaakohan kukaan enää viime vuoden postausta? En silloin tosiaankaan tiennyt Rogerista juuri mitään, mutta silloin jo sydämeni olivat vieneet kaksi asiaa: upea ääni ja soittotaito. "-mainitaan se asia, mikä lopulta vei minulta sydämen: ääni. Se upea, tummansävyinen ja intensiivinen rockia uhkuva ääni. Se, joka iskee suoraan johonkin syvällä jokaisessa meissä asuvaan, johonkin alkukantaiseen. -- Mutta ei pidä unohtaa sitä syytä, miksi tämä mies on historiaan jäänyt: rumpalinahan hänet muistetaan. Se vimma, se täydellinen keskittyminen, joka paistaa Rogerin soitosta, on todella nautittavaa. On ihanaa nähdä ihmisen rakastavan työtään: tässäpä yksi näistä ihmisistä!" kirjoitin tasan vuosi sitten, ja eipä ole mielipide paljon muuttunu.
  Minusta tuntuu, että jokainen meistä rakentaa jonkinlaisen kuvan jokaisesta muusikosta tai muusta kuuluisuuden henkilöstä. Mehän emme voi tietää kaikkea, joten yritämme paikata aukkokohtia mielikuvituksellamme.

  Kerroin kerran äidilleni jotain Rogerista. Hänen kommenttinsa oli: "Lapsellinen". Onko mies lapsellinen, jos hän lukitsee itsensä kaappiin saadakseen kappaleensa Bohemian Rhapsodyn B-puoleksi? Onko mies lapsellinen, jos hän potkaisee kiukuspäissään seinää niin, että joutuu seurauksena sairaalahoitoon? Onko lapsellista heittää kiukkupuuskassa koko rumpusetti lavan poikki niin, että yhtyeen laulaja ehtii alta pois niukin naukin? Ja mitä sanotte siitä, että mies ärtyy musiikkilehteen niin pahasti että lähettää sen lukijapalstalle (alunperin lentokoneen oksennuspussiin rustatun) kirjeen, jossa kirjoittaa esimerkiksi että "Thank you, oh thank you, for the pseudopolitical slant and personal dishonesty that you continue to peddle in your outdated, opinionated, down-home rag". Ja entäs jos bändikaveri kertoo rumpalista että "You'd hear this clunk and it would be, "Oh, Roger's thrown another TV out of the window".
 

Pahus, äitihän oli oikeassa. Mutta onko lapsellisuus rikos? Onko paha asia, jos pystyy innostumaan uusista asioista, suhtautumaan intohimoisesti siihen mitä tekee ja uskoa omaan asiaansa? Kaikissa kirjoissa mitä Queenistä olen lukenut, Rogeria kuvataan äärimmäisen innokkaaksi, energiseksi ja eloisaksi ihmiseksi, joka ryntää asiasta toiseen eikä masennu vastoinkäymisistä.
  Loppujen lopuksi, elämiä on vain yksi, eikä sitä ole järkeä kuluttaa niuhottamiseen. Okei, asiat voi hoitaa järkevästi ja "aikuisesti", mutta pitäähän ihmisessä maustetta olla- ja joskus joihinkin ihmisiin sopii täydellisesti se ekstra-annos pippurisuutta- vai mitä sanotta? Mitäpä olisi Roger Taylor ilman Peter Panin kaltaista riehakkuutta? Sama asia kuin Brian May ilman kiharapehkoa!
   Mutta palataanpa miehen ammattiin eli musiikkiin. Blondi jää lähes 99 kertaa sadasta yhtyeen muiden lauluntekijöiden jalkoihin ja varjoon, ja se on sääli, koska jos vaivautuu etsimään niitä kappaleita joissa lukee tekijän kohdalla että ROGER TAYLOR niin sieltä löytää todellisia helmiä! Vai mitä sanotte loistavasta Tenement Funsterista? Tai vaikkapa ihanaakin ihanemmasta Drowsesta, josta tämän bloggauksen otsikkokin on peräisin? Entäs Modern Times Rock and Roll, Radio Gaga, I'm In Love With My Car, Sheer Heart Attack, Fight From The Inside, One Vision, Fun It, Coming Soon... ja lista jatkuu ja jatkuu. Ja sen lisäksi että sitä on paljon ja että se on hyvää, Rogerin sävellystyö on myös valtavan monipuolista. Tuonkin listan kappaleet vaihtelevat funk-dance-jostain rockballadiin ja heavyrockin kautta puhtaaseen poppiin.
  Eikä unohdeta muutenkaan Rogerin valtavaa roolia Queenissä. Mitä jos poistettaisiin Rogerin uskomattomat falsetot? Tai se varsinkin konserteista tuttu valtava taustalaulu? Ja mitäpä Queen olisi ilman Rogerin sielukasta rumpujensoittoa? Roger on todella valtava taustatekijä- harmaa eminenssi jos kuka! Juuri tämän takia Freddien palvonta on niin harmistuttavaa- kun siellä bändissä olisi muitakin mahtavia persoonia kuten esimerkiksi juurikin Roger!
  Joten eikös voitaisi nostaa hattua Rogerin persoonalle, uralle ja elämälle ja sille ihanalle faktalle, että tältä blondilta rumpalilta on uusi levy tuloillaan syksyllä! Tämä vuosi, jonka olen Queenin fani ollut, on ollut aivan mahtava, eikä vähiten sen takia että elämäni soundtrackille on ilmestynyt erään hieman käheä-äänisen,
sinisilmäisen rumpalin kappaleita ja elämänfilosofiaa.
  Onnea Roger!

Mielipiteenvääntöä

Päivä tai jokunen taaksepäin Queen-fandomissa nousi monenlaisia mielipiteitä, kun suunnitteilla olevaan Queen-leffaan Freddietä esittämään valittu Sacha Baron Cohen purki sopimuksen Queenin kanssa tulleiden erimielisyyksien takia. Erimielisyydet koskivat muunmuassa elokuvan ikärajoitteita.
  Joidenkin mielestä on naurettavaa, että elokuvasta yritetään tehdä Roger Taylorin ja Brian Mayn mieleistä, eli jotain perheleffan suuntaista, sillä eihän yhtyeen elämä ollut läheskään aina kovin valonkestävää ja.. no, perheleffaan kuuluvaa. Joten miksi turhaan kaunistelemaan? Faktojahan tässä valkokankaalle haetaan eikä mitään sentimentaalista ylistystä.
  Minun mielestäni on naurettavaa, että on syntynyt niin suuri kohu siitä, että tämä elokuva olisi "perheleffa". Mitä jos se olisi jokin k-16 tai vielä korkeampi? Toivooko sitä todella kukaan? Minä en ainakaan jaksaisi kovin kauaa vahdata skandaaleilla ja ihmissuhdesotkuilla mässäilevää kohuleffaa, jonka syvällisin sanoma ei pääsisi edes Body Languagen tasolle.
  Koska haloo, olihan Queen nyt enemmänkin kuin seksiä ja huumeita. Entäs ne "ennen"-ajat? Alun haparointi? Parhaimmat kappaleet? Puhdas musikaalinen nerokkuus? Eikö näille asioille voisi laittaa edes pikkuisen painoa? Uskon ja pelkään, että jos elokuvasta tulisi Sacha Baron Cohenin mielikuvan mukainen, saataisiin aikaiseksi taas yksi uusi kertaus yhtyeestä nimeltä "Freddie Mercury ja ne kolme muuta tyyppiä"- hohhoijjaa. Eikö tätä kamaa olla saatu jo tarpeeksi?
  Olihan Freddiekin herran jestas enemmän kuin irtosuhteita ja homobaareja. Aina en jaksa ymmärtää tämän maailman käsitystä viihteestä- huokaus, onhan elämässä muutakin kuin suhteita. Pitääkö kaikkeen, siis ihan kaikkeen aina olla tunkemassa joka väliin valtavaa parisuhdedraamaa?
  (Tässä välissä pitää sanoa että KYLLÄ, nykyäänkin tehdään upeita leffoja ja tämä on vain kärjistys).
  Toivotaan nyt että tästä leffasta tulisi enemmän kuin pelkkää skandaalinkäryistä saippuaoopperaa. Ehkäpä toivoa on, sillä Roger ja Brian ovat vetämässä hommaa eteenpäin ja ehkäpä heillä riittää tahdonvoimaa olla lipsumatta mässäilyn puolelle.
  Mutta innolla seurataan, mitä tästä kehittyy! Mitä mieltä te olette Cohenin uloskävelystä? Lisää jutusta voi muuten lukea vaikkapa Daily Mailista tai suomalaisittain Iltasanomista

Brianille

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa juhlistamme erästä ihmeellistä ihmistä, josta me kaikki voitaisiin ottaa tavalla tai toisella esimerkkiä. Hyvää syntymäpäivää, Dr. Brian Harold May!
  Viime vuonna missasisn tämän syntymäpäivän koska Queen-hulluuteni lähti kunnolla vauhtiin vasta jossain heinäkuun 19. ja 26. päivän välillä- vahinko, mutta niitä sattuu.

  Tänään kuitenkin muistan ja kirjoitankin aivan kunnolla ihanasta kiharapäisestä kitaristista. Mitä teille tulee mieleen nimestä Brian May?
  Sääli on, että suuri osa maailmaa ei saa päähänsä mitään kuvaa tämän nimen kuullessaan. Jos joku tämän maailman muusikoista on aliarvostettu, se on ehdottomasti Brian. Hän nimittäin todella on nerokas kitaristi, ja ehkä kaikista epätodennäköisin rocktähti mitä kuvitella saattaa.
  Minua eniten ihastuttaa ja ihmetyttää Brianissa se, että hän opiskeli herra ties miten pitkälle, heitti sitten akateemisen osaamisensa muutamaksikymmeneksi vuodeksi, ja kaiken sen jälkeen kirjoitti loppuun väitöskirjansa ja väitteli itsensä astrofysiikan tohtoriksi. Minusta on hämmentävää, miten jonkun aivot voivat pysyä yhtä terävinä kaiken sen hullunmylläkän jälkeen, minkä läpi Queenkin meni.

 Brian on varmaan monelle rohkaisija ja tavallaan joku, johon rinnastaa itsensä. Hän nimittäin on monesti kertonut olleensa äärimmäisen epävarma nuoruudessaan, ja aloittaneensa kitaransoitonkin sen takia että saisi siitä jonkinlaisen suojakilven. Brian on monelle ujolle ja ahdistuneelle sielulle joku, johon uskoa- jos tuokin rockjumala on joskus ollut aivan yhtä epävarma ja kauhuissaan elämästään kuin minä, eikö minustakin voi tulla loppujen lopuksi jotain? Se on älyttömän rohkaisevaa.
  Silti Brian on kaikkea muuta kuin "rockjumala", varsinkin nykyään hankittuaan twitter-tilinsä. Toisin kuin niin monet oman suuruutensa sokaisemat julkimot, Brian todella keskustelee ja kommunikoit faniensa kanssa arvostaen heitä ihmisinä. Tsekatkaa ihmeessä Brianin twitter osoitteessa https://twitter.com/DrBrianMay.
  Ja tottakai, kuten aina, minä ylistän hänen intohimoaan luontoa ja sen tulevaisuutta kohtaan. Minä arvostan joka ikistä ihmistä, joka välittää ympäristöstään, ja jos joku käy epäkohtien kimppuun niin suurella vimmalla kuin mitä Brian tekee, se on.. wow. Ihmeellistä. Ja todella hatunnoston arvoista.

  Briania on hirveän vaikea kuvailla. Mitä sanoisin ihmisestä, jota en tunne, mutta joka on omassa elämässäni yhtä läheinen kuin paras ystävä? Brian on ihme, todellinen ihme. Ja sangen erikoislaatuinen sellainen. Ja inhimillinen. Ehkä juuri Brianin inhimillisyys on hänen hurmaavin piirteensä- ja se, kuinka hän kuitenkin on pahuksen kova rokkari. Tyyppi, joka suojelee intohimoisesti mäyriä ja kirjoitti aikoinaan kappaleen nimeltä Fat Bottomed Girls. Ja joka hallitsee instrumenttinsa täydellisesti. Ja joka on vain niin ihana.
  Brianista riittäisi kirjoitettavaa vaikka miltä kantilta, mutta toisaalta turhiako tässä hölisemään. Tänään juhlitaan upeaa kitaristia, joka on ikuisesti yksi tämän blogin- ehkäpä koko maailman- suurimmista tähdistä.
  Hyvää syntymäpäivää Brian!

PEACE AND LOVE AT NOON

Hellou rakkaat lukijat! Tänään juhlitaan rauhaa ja rakkautta, koska tänään on seitsemäs heinäkuuta ja maailman rakastettavimman rumpalin syntymäpäivä! Aivan! 73 vuotta kilahtaa tänään lasiin Richard Starkeylle!
  Voisin kirjoittaa metrikaupalla kaikesta mitä tältä mieheltä olemme oppineet ja mitä hän varmaan toivoisi meidän antavan maailmalle, mutta en tiedä viitsinkö. Sen sijaan taidan antaa miehen itsensä puhua puolestaan-  mitä Ringo Starr toivoisi maailman tekevän syntymäpäivänään?

Peace and love, lukijat. Peace and love, Ringo. Valitettavaa kyllä, tänä päivänä ei ole riittävästi aikaa naputella tuntemuksiani Ringosta- mutta pitääkö niitä alkaa jauhamaan tuhannetta kertaa? Tämä mies on mahtava. Humoristinen, musikaalinen ja elämää täynnä- siinä on jotain, mitä voisimme pitää esikuvanamme!
  Mutta tosiaan, kello tikuttaa kohti kahtatoista. Muistakaas, rakkaat lukijat! Peace and Love iltapäivällä!

Vuosipäivistä huipuin

"Wooltonin kylän markkinoilla minä hänet tapasin. Minä olin lihava koulupoika, ja kun hän nojasi olkapäähäni oivalsin että on oli humalassa. Olimme silloin kolmentoista, mutta hänen pulisongeistaan huolimatta meistä tuli teini-iän kaverit"

- Paul McCartney, John Lennon Panee omiaan-kirjan alkuteksti 

Koska aurinko on paistanut aivan liikaa, koska mitään kammottavaa ei ole tapahtunut Suomenmaassa, niin mitäpä jos rikottaisiin tätä seesteisyyden idylliä ja oltaisiin pikkuhetki aivan puhtaasti sentimentaalisia?
  56 vuotta. Woolton. Kaksi poikaa. Maailmanhistoria.
  Muistaako kukaan, minkä tapahtuman vuosipäivä tänään on? Mitä tapahtui tismalleen 56 vuotta sitten tänä päivänä Liverpoolin Wooltonissa kesäjuhlissa? Aivan. Jälleen on kulunut yksi vuosi lisää siitä, kun kaksi valtavaa, vaikutusvaltaista ja legendaarista miestä- tai, poikiahan he siihen aikaan olivat- paiskasivat kättä ja tervehtivät toisiaan.

Hitsi, miten vaikea aihe tämä on. Vuosi sitten kirjoitin aiheesta aika pitkän tekstin, joten tuntuu kuin kaikki olisi jo kirjoitettu- ja silti olisi niin paljon sanottavaa, joten pakko yrittää.

  Lennon/McCartney. Mikä loistava parivaljakko. Voisin puhua musiikista, voisin jauhaa ylistystä tämän duon yhteistyön hedelmille, mutta en halua tehdä sitä. En halua myöskään toistaa itseäni ja ihastella sitä asiaa, miten kaksi maailman herraa ovat joskus olleet ihan vain teinejä, vailla suuntaa ja vailla varmuutta. 

  Sen sijaan haluan ylistää asiaa, mikä nykyään on aivan yhtä tärkeää kuin mitä se oli 56 vuotta sitten.

  Ystävyys.

  Mikä sai kaksi miestä ymmärtämään toisiaan niin, että he tiesivät mitä toiselle pitää sanoa? Mikä sai kaksi miestä innostumaan musiikista niin valtavasti? Mikä sai kaksi miestä kulkemaan läpi pahuksenmoisen hulluuden, muutosten ja vuosien? Ystävyys. Olen joskus kuullut jotain huuhaata siitä, kuinka koko suhde oli pelkkää laskelmointia, kylmää järkeä ja bisnestä.

  Jostakin syystä (ehkä olen romantikko, ehkä en) en usko tähän. Kukaan, ei kukaan jaksa läpi Beatlesin suosion kaltaista hullunmylläkkää, ellei mukana ole joku, joka kokee tismalleen saman, mutta omaa voimia sanoa "Jatketaan. Me pystytään siihen". Miten kävi Beatlesin hajottua? Kummankaan-kenenkään Beatlesin jäsenistä- suosio ei enää noussut samalle tasolle.

  Voisiko tähän olla syynä pelkästään se, ettei Johnilla ja Paulilla ollut toistensa järkeä huutamassa vastaan huonoille ja hataroille ideoille? Se on todennäköisesti osittain totta, mutta minä uskon että syynä oli myös se, ettei heillä ollut enää ihmistä, joka ymmärtäisi toisen elämää sataprosenttisesti. Molemmilla oli rakastava vaimo ja perhettä, mutta se ei ole sama asia kuin omata ystävä, joka on todella nähnyt ja kokenut kaiken sen, mistä oma historia koostuu. 

   Olen sanonut tämän monesti ja tulen sanomaan tämän uudelleen: minun mielestäni kaikista maailman ihmissuhteista ystävyys on kaikista kauneinta. Rakkaussuhteen romuttuvat, perheet riitaantuvat- mutta kun onnistuu löytämään tosiystävän, sen ihmisen, joka ymmärtää jokaisen sanan ja ajatuksen, se ei tule koskaan kariutumaan. Ehkä ystävät erkanevat eivätkä enää puhu, mutta se ystävyys säilyy sydämessä.
  Vaikka toinen tekisi toisesta vihalaulun jossa haukkuu häntä koko maailman kuullen.
  Lennon/McCartney opetti meille, miten tyhjästä voi nyhjäistä vaikka mitä. Pojat opettivat meille, että rajat ovat rikottavissa. Duo opetti meille, että jos uskot ja yrität, voit saavuttaa mitä tahansa.
  Mutta mikä tärkeintä, John ja Paul opettivat, ettet voi tehdä näistä mitään yksin.
  Mitäpä tässä enää lisäämään. Taivaan kiitos nämä klopit tapasivat toisensa, ja antoivat koko maailmalle uuden elämän. Hyvää vuosipäivää, Lennon /McCartney!

Puskaradiosta

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet varsin erikoiset- vietin ne kesätöissä kaupungin puutarhalla, ja tänään oli viimeinen työpäivä. Palkan käyttökohdekin on selviämässä- kohta naapuripitäjän musiikkiliikkeestä lähtee kitara matkaan!
  Mutta se musisoinnista. En ole tainnut marmattaa asiasta, joka on saanut minut viime viikkoina monesti puhisemaan ja kiroamaan kaikkia maailman ihmisiä. Uskotteko, jos sanon, että en tiedä juuri tympeämpää hommaa kuin valtavan pensaan kitkeminen nokkosista tihkusateessa? Tämän vielä sietäisin, mutta kaikista raivostuttavinta on tonkia sieltä oksien seasta ihmisten heittelemiä karkkipapereita, muovikasseja, olutölkkejä ja paljon muuta roinaa.
  Mikä ihme siinä on niin vaikeaa? Vaikka se on pensas, ei se tarkoita että sinne saa tunkea mitä tahansa.
  Olen aikani kuluksi tehnyt roskaaja-analyysiä: on olemassa kolmen päätyypin roskaajaa: välinpitämätön roskaaja, piiloroskaaja ja yrittäjä-roskaaja. Itsekkäimpiä ja onneksi hieman harvinaisempia ovat nämä välinpitämättömät, idgaf-tyypit, jotka kävelevät määrätietoisesti eteenpäin, saavat käteensä jostain roskan ja kylmän viileästi pudottavat sen siihen, missä sattuvat sillä hetkellä olemaan, olettaen, että eiköhän se joku kaupungin työntekijä käy poimimassa sen talteen. Ja auta armias mikä periaate tupakantumppien heittelyssä on- helou, vaikka haluatte saastuttaa omat keuhkonne, niin älkää pliis saastuttako koko ympäristöä.
  Yleisin, ja puutarhapuolen kesäduunarin mielestä ehkä kaikista ärsyttävin tyyppi on piiloroskaaja. Piiloroskaaja tietää periaattessa, että roskaaminen on väärin, mutta tekee sitä silti. Piiloroskaaja välittää kuitenkin hieman ympäristön yleisilmeestä ja siispä vilkaisee ensin olkansa yli, onko kukaan näkemässä, ja tunkee sitten karkkipussinsa lähimmän pensaan uumeniin. Ihan okei joo, pysyyhän näkymä sillä tavoin hieman siistinpänä, mutta arvaa mitä? Joku joutuu silti sukeltamaan sinne pensaaseen sen pussin perässä. Sitä paitsi, ei se maadu vaikka sen tunkisi pusikkoon- tsot tsot!
  Yrittäjät ovat harvemmassa: yrittäjä tietää minne roskat kuuluvat, ja melkein saa roskansa roska-astiaan- mutta eih, huti meni! Käsi ei aivan ylttänyt puistonpenkillä istuessa työntämään limutölkkiä roskikseen joten siihenhän se jää, iloisen (tai kiukkuisen) pikku kesäduunarin poimittavaksi.
  Oli tyyppi mikä hyvänsä, väärin se on. Ja me kaikki tiedetään, että se on väärin. Auton ikkunasta ei saa heittää jäätelöpaperia, mutta silti se heitetään. Tölkin loppusijoituspaikaksi tiedetään pullonpalautusautomaatti, mutta silti se löytyy lähimmästä ruusupensaasta.
  Yksi sana: miksi? Minulla ei ymmärrys riitä- miksi me ihmiset ollaan näin välinpitämättömiä? Tämä on minun mielestä se maailman pahin vitsaus: ei sinänsä tehdä mitään pahaa mutta aiheutetaan pahaa ajattelemattomuuttamme. Ja miten helppoa olisi olla roskaamatta- ei se roskis niin kaukana oikeasti ole.
  Mutta taivaan kiitos, ensi viikolla uusi duunari pääsee minun tilalleni keräämään roskia. Muuten nämä kolme viikkoa olisivat olleet ihan mukavia, ellei aikaa olisi jäänyt näin ärtyneisiin aatteisiin.
  Mutta ehkä tämäkin postaus meni harakoille- ettehän te, rakkaat lukija, ikinä roskaisi!