Kesäsuunnitelmaa

Kohta se on. Enää pari päivää, ja vapaus. Anteeksi, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan- mutta kun puolet elämästä kuluu kokeisiin lukien ja puolet niihin lukemisen välttelyyn, ei aika yksinkertaisesti riitä järkevään bloggaamiseen. Tämäkin postaus on vain parin rivin mittainen, mutta tärkeä, ja toivoisin, että jos sinulla riittää aikaa ja olisi jotain ehdottaa, niin heittäisit kommentilla.
  Eli. Koska minulla on pitkän pitkä kesäloma edessä, ajattelin pitää huolen että tyhjennän lukulistaani ja todella luen kaikki kirjat, jotka olen vain laittanut jonoon. Siispä suunnitelin, että ottaisin tavoitteen lukea yhden kirjan joka viikko ja kirjoittaa sitten siitä arvostelu tähän blogiin. Joten, olisiko teillä mitään kirjaehdotuksia? Listalta löytyy jo ainakin Mika Waltarin Tanssi yli hautojen, John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe,  J. D. Salingerinin Sieppari ruispellossa ja William Goldinginin Kärpästen herra ja näiden lisäksi liuta elämäkertoja, mutta mitä muuta? Lemppari/inhokkikirjasi? Jokin, joka minun ehdottomasti kannattaisi lukea? Tai jokin, mistä haluaisit minun sanovan mielipiteeni? Ylipäätänsä, jos osaat ehdottaa kirjaa, ehdotus on tervetullut. Mikä kirja tahansa. Kiitos, jos vaivaudut!

Through the sorrow, all through our splendour

Hohhoijjakkaa.
  Kaksi viikkoa. Enää kahden viikon loppurutistus pitäisi jaksaa, ja sitten päästään kirmaamaan kesälaitumelle. Viime päivinä ollaan saatu nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja onnistuin jo todennäköisesti käräyttämään käsivarteni fysiikkaa lukiessani, ja fysiikasta nyt kirjoitankin.
  Ensinnäkin, olen huono siinä. Tai no, määrittele onko 8 huono vai mikä se on. Arvioinnissahan sen nimi on "hyvä" mutta loppujen lopuksi tuntuu että joskus räpiköin kokeet läpi silkalla moukantuurilla ja kokeilulla. Pakkohan siinä on jonkun verran tietoakin olla, mutta aika harvoin laskuni säästyvät punakynältä.
  Silti aion räpiköidän läpi kaikista kursseista. Kirjoittamisen järkevyyttä pitää vielä pohtia, mutta onhan se pahus vie osoitus jonkinlaisesta aivotoiminnasta ja sitkeydestä jos lukion fysiikan pyristelee läpi (vai mitä?).
  Mutta ärsyttävää, suunnattoman ärsyttävää tässä on se, että olen kertaan jos toiseenkin kuullut lauseen: "Miksi ihmeessä sinä fysiikkaa opiskelet? Sehän on kamalaa!".
  Kamalaa. Vai niin. Tämä on minun mielestäni sukupolvemme ongelma: jos jokin on vaikeaa tai haastavaa, se on automaattisesti kamalaa, tylsää tai yksinkertaisesti turhaa. Enkä tässä nyt syytä ketään erityisesti, vaan syylistyn tähän itsekin, mutta se ei ole hyvä juttu. Ei koskaan voi tietää, mitä tulee tarvitsemaa! Minä tein ensi vuodeksi rankan päätöksen ja otin varmaan liikaakin kursseja, mutta tein sen sen takia, että haluan tietää. Minusta on ihanaa, kun tiedän tietäväni jotain.
  Tiedän, ettei minusta tule insinööriä tai ydinfyysikkoa, mutta haluan käydä kaikki fysiikankurssit läpi ihan vain sen varalta, jos joskus joudun vaikka kahvipöydässä keskusteluun jossa voin antaa itsestäni fiksun kuvan jos ymmärrän jotain valon taittumisesta. Koska ei sitä tiedä, mitä voi saavuttaa vaikka ihan pienellä, pikkuruisella tiedonjyvällä- saattaahan olla, että se saattaa olla se asia, joka saa tulevan työnantajan valitsemaan juuri minut!
  Ja mitä elämä olisi, jos välillä ei olisi vaikeaa? Jos elämässä ei ole ylä- ja alamäkiä, minusta se ei ole elämää. Elämä kolhii, elämä palkitsee. Minä rakastan haasteita. Jos en voita niitä, saatan mököttää hyvänkin aikaa ja kieltäytyä kohtaamasta niitä ihan heti uudelleen, mutta loppujen lopuksi hakkaan pääni seinään niin monta kertaa että pääsen läpi. Koska se palkitsee. Se palkitsee, vaikkei sitä aina edes huomaa.
   Ihaninta on kuitenkin se, että tietä yrittäneensä sen sijaan että antaisi olla. Okei, joskus on ihan terveellistä antaa jonkin asian olla ja jatkaa elämää, mutta joskus on hauskempaa taistella ja sitten voittaa, tai jos ei voittaa niin ainakin oppia virheistä.
  Luoja. Miten nipolta minä kuullostan? Kyllä, elämässä on muutakin kuin lukio ja fysiikka, mutta tämähän pätee elämässä yleensäkin. Sitä tylsistyy, jos ei välillä saa ahkeroida naama irveessä.
  Mutta tottakai, kuten jo sanoinkin, joskus on oltava itselleen armollinen ja antaa lupa luovuttamiseen.
  Tsemppiä loppukiriin, rakkaat opiskelevat toverini, kahden viikon päästä se palkitaan! Oikein aurinkoisia kouluvuoden viimeviikkoja ihan jokaiselle!

Äitee.

Kolme kertaa yritin kirjoittaa pitkän tekstin tämän päivän sankarista, mutta mikään ei ilmaissut tunteita tarpeeksi. Mikään, mitä yritin kirjoittaa, ei kertonut puoliakaan siitä, mitä haluaisin sanoa, koska kaikelle sille rakkaudelle ja kunnioitukselle ja kiitollisuudelle ei ole sanoja.
  Joten, mitäpä muuta sitä sanomaan. Hyvää äitienpäivää, kiitos kaikille äideille, ja varsinkin omalle ihanalle, vahvalle äidilleni.

You can't start a fire without a spark

Hellou! Viime postauksesta on jo aikaa, eikä sitä ennenkään tullut kirjoitettua liian tiuhaan, eikä läheskään aina asiaa. No, tällä kertaa minulla on jotain edes hieman mielenkiintoista hihassani- tai no, miten sen nyt ottaa. Mielenkiintoista ja mielenkiintoista, määrittele itse.
  Tein eilen illalla jotain, mitä en vuosi sitten olisi kuvitellutkaan tekeväni. Jotain, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Jotain todella spessua.
  Olin Turussa.
  No, eihän siinä mitään ihmeellistä olisi, mutta entäs se, mitä siellä itse asiassa tein: sain todistaa taas yhden legendaarisen muusikon huippua esiintymistä, ja tottahan te olette lehtiä sen verran lukeneet että tiedätte kyseessä olevan itse Pomo- Bruce Springsteen.
  Bruce on muusikko, jota olen kuunnellut koko kuusitoista-ja puolivuotisen elämäni ajan. Jokaisella automatkalla kesämökille. Hyvin, hyvin monena lauantai-iltana. Erittäin monessa eri tilanteessa.
  Hassua tässä on se, että suhtautumiseni Bruceen on viidentoista vuoden ajan ollut jyrkkä EI. Miksi? En edes tiedä. Jokin Brucen äänessä ei ole ikinä oikein iskenyt, siinä on aina liikaa äijämeininkiä. Ja varmaan siinä on ollut mukana myös jonkinasteinen perinteikäs teinikapina- isäni on nimittäin Brucen hypersuuri fani, joten tottakai minun on pitänyt pistää hanttiin puhtaalle aivopesulle.
  Ja nyt sitten löysin itseni HK-areenan taittopenkiltä, hakkaamassa käsiäni yhteen ja ajattelemassa voi Luoja  miten ihminen on voinut olla typerä.
  Koska idioottimaistahan se on sanoa, että Bruce olisi jotenkin huono tai lahjaton- se olisi vale. Springsteen on nero ja loistava kitaristi, sitä ei kannata edes yrittää kiistää. Musiikista ei ole pakko pitää, kunhan ei vain tee itsestään narria huutelemalla asiattomia kommentteja (kuten allekirjoittanut häpeällisesti myöntää tehneensä ja pyytää koko ihmiskunnalta anteeksi).
  Hauskaahan siellä oli, ja kattoa hipova fiilis veti vertoja viime kesän loistavalle John Fogertyn keikalle. Musiikki oli loistavaa stadionrockia, joka tuntui mahanpohjassa asti ja sai tanssijalan vipattamaan. Koko yleisö hyppi ja tanssi ja hurrasi, joten eihän siinä auttanut muu kuin mennä porukan mukana. Ja tämähän se on  rock-konserttien huuma- se tunnelma.
  Mutta siis. Loppujen lopuksi intohimoisimman dissaajankin on lopulta myönnettävä tappio: Bruce on hyvä jätkä. Itseasiassa kiinnostuin niin paljon että nappasin isäni kirjahyllystä vastikää ilmestyneen elämäkerran, ja suunnittelen sen läpikahlaamista heti kun saan kirjoitettua novellianalyysin äidinkielen tunnille. Tässä oli mies, joka tulee ikuisesti kuulumaan elämäni soundtrackille, pidinpä siitä tai en.
  Ja hulluinta tässä on se, että oikeastaan ajatus ei tunnu mitenkään hirvittävältä, vaan ihan mukavalta...
  Mutta nyt jätän teidän nauttimaan parista keikan hetkestä ja painun itse katsomaan Doctor Whota. Hyvää jatkoa, ja annan etukäteisvaroituksen: voi olla, että Brucesta kuullaan tässä blogissa uudemmankin kerran.

Turkki kuuluu ihmisen päälle?

Pian aurinko alkaa taas porottamaan, päivät lämpenevät ja housunlahkeet lyhenevät. Naistenlehtien sivulla on 50+ vinkkiä rantakuntoon. Tiimarin ikkuna täyttyy värikkäästä muovikrääsästä ja kadulta lakaistaan kivimurskaa pois.
  Eli lyhyesti sanottuna: toukokuu on täällä!
  Yhdestä asiasta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa. Asiasta, joka liittyy nimenomaan ilmojen lämpenemiseen. Asiasta, josta saadaan väännettyä kättä pitkäänkin. Asiasta, johon aivan varmasti jokainen törmännyt. Asiasta, joka tunnetaan nimellä säärikarvat.
  Ensin haluan korjata itseeni kohdistuvan harhaluulon: minulla EI ole mitään silosääriä vastaan. Minun ongelmani eivät ole ihmiset jotka ajelevat tai vahaavat tai mitä ikinä tekevätkään. Minun ongelmani ovat ne ihmiset, joiden mielestä nainen joka ei ajele sääriään, on ongelma.
  Olen harvoin niin huvittunut, kuin kuullessani tietynlaisten ihmisten kauhisteluja ajelemattomista sääristä. Joillekkin ajatus jaloista, jotka kasvavat karvaa, tuntuu olevan maailman hirvittävin asia. Mutta oletteko ikinä yrittäneet kysyä syytä tähän kauhisteluun? Herra ties miten monta kertaa olen yrittänyt tingata vastausta kysymykseen: "Mikä niissä säärikarvoissa on niin kamalaa?"
  Vastaukseksi ei saa kuin pahan mulkaisun. Kamoon ihmiset, minä en oikeasti tiedä! Kertokaa!

Mietitäänpäs nyt järjellä. Miten karvat voivat saada ketään kananlihalle? Tiedettävästi joissakin kulttuureissa kiiltävissä, pitkissä ja sileissä karvoissa ei ole mitään kamalaa. Niitä suitaan ja hoidetaan kemikaaleilla, niihin upotetaan valtavasti aikaa ja rahaa, niitä värjätään ja niitä pidetään jonkinlaisena naiseuden symbolina.

  Tämä mainitsemani kulttuuri tunnetaan myös nimellä länsimainen kulttuuri. Jostakin syystä on okei, oikeastaan melkein must-homma, että päästä kasvaa valtava pehko samaa karvaa, jota sitten hampaat irvessä revitään kehon alaosista irti. 

  Järki?

  Okei, onhan se aika ihku fiilis kun sääret on sileät ja samettisen pehmeät, mutta sitten taas, onko se varmasti sen arvoista? Tunnetut vaihtoehdot: A) levität ihon pinnalle vahaa jonka poissaaminen on aina hieman kyseenalaista tai B) käytät niitä inhottavia kylmävahaliuskoja joiden irtirepäiseminen käy herramunjee niin jumalattoman kipeää tai C) turvaudut vanhaan kunnon höyläilykonstiin, jonka jälkeen pistelevä sänki kasvaa viimeistään kahden päivän jälkeen takaisin.

  Ja tämä sen takia, että saat parin päivän ajaksi silosääret? Miksi kummassa minä en näe tässä logiikan häivääkään?
  Kaikista ärsyttävintä on se, että on melkein oletus että haluan sheivata. Siis, ei ole edes vaihtoehto olla au naturel, tai sitten sitä pidetään ärsyttävänä äärifeminisminä. Anteeeeeeksi, mutta jos en halua tehdä sitä, minä en myöskään tee sitä. Se ei ole minkäänlainen kannanotto, se on vain yksinkertaisesti fiilis että minua ei huvita. Ja lievästi ärsyttävää on huokaisu: "Pitäisi sheivata jalat". VÄÄRIN. Sinun ei PIDÄ sheivata jalkoja. Sinun ei ole MIKÄÄN pakko tehdä sitä. Sen sijaan, sinä voit HALUTA tehdä sen.
  Loppujen lopuksi, senkin ajan/rahan, minkä karvattomien säärien saamiseen tuhlaisin, voisin käyttää vaikkapa kitaransoittoon. Tai venäjän opiskeluun. Tai kuppikakkujen leipomiseen. Tai vaikka Doctor Whon katsomiseen. Sillä niissä on minun mielestäni on aika paljon enemmän mieltä ja pitkäaikaisempi lopputulos kuin siinä, että irvistelen kylpyhuoneessa.
  Okei, ehkä Doctor Whosta ei saa mitään lopputulosta, mutta ainakin paremman mielen. Ainakin joskus.
  Mutta kuten sanoin, antakaa mennä ja sheivatkaa, jos haluatte. Eihän se minun asiani ole pätkän vertaa. Mutta toivoisin, ettei minunkaan säärteni karvaisuusaste kuuluisi pätkän vertaa kenellekkään muulle. Oudointa on kuulla saman ihmisen, joka paasaa kaikkien tasa-arvoisuudesta, seuraavana hetkenä mulkaisevan oudosti karvaisia nilkkoja. Kamoon. Eikö loppujen lopuksi ihmisten ystävällinen kohtelu ole tärkeämpää kuin nypityt koivet? Mitä mieltä te olette?
  Hauskaa ja toivottavasti lämpöisää toukokuun alkua kaikille sääristä riippumatta!