sunnuntai 22. syyskuuta 2013

I am definitely a mad man with a box!

Hellou! Koeviikko on jälleen takana ja elämä jatkuu. Ihmeellistä, jälleen kerran. Vietin rauhallista lauantai-iltaa irtokarkkipussin kanssa, kun iski halu blogata yhdestä minulle tärkeästä asiasta. Mutta ei, kyseessä ei ole musiikki, ei koulu, ei edes luonnonsuojelu, yleinen valitus tai mikään muukaan aikaisemmin blogissani pyörineistä aiheista.
  Ei, tällä kertaa puhun TV-sarjoista, ja tarkemmin sanottuna niinkin oh-niin-mainstreamista TV-sarjasta kuin Doctor Who.
  Viime keväänä liekkiin puhjennut intohimoni kyseistä sarjaa kohtaan ei ole tosiaan tainnut vilahdella tässä blogissa kovin montaa kertaa, mutta ainakin parhaimmat kaverini ovat (krhm) ehkä huomanneet kyseistä oireilua. Minulla tuli kesällä pitkän pitkä tauko Doctor Whon vahtaamisessa, koska vietin sangen vähän aikaa kotona istuen ja nyt sitten Suomen TV:ssä ei sarja enää pyörikkään. Tässä vastaan tuli (taivaan kiitos) ihanainen Netflix, joka takaa jälleen laatuaikaa ehkä maailman parhaan sarjan parissa. Tosin valitettavaa mutta totta, ei, en ole tutustunut vanhoihin ja alkuperäisiin tuotantokausiin, vaan olen tyytynyt niihen viiteen "uusien sarjojen" ensimmäiseen kauteen. Mutta luja aikomus on katsoa koko sarja, vielä jonain päivänä!
  Mutta se siitä. Miksi oikeasti halusin kirjoittaa Doctor Whosta on se, että haluan päästä ylistämään sarjan mahtavaa filosofiaa JONNEKKIN ja kuten aina, tämä blogi saa olla venttiilini faniongelmissa (kavereilta loppui jo kärsivällisyys, pahoin pelkään). Tämä on siis palopuheeni: miksi sinun tulisi katsoa Doctor Whota.
  Ihan alkuun, täytyy sanoa, että jos minulle olisi vuosi sitten väitetty että retkahdan yhtään mihinkään sarjaan näin pahasti, olisin nauranut ja raikuvasti. "Ei minulla ole sellaiseen aikaa" ja "Pliis, sarjojen vahtaaminen on ajan tuhlausta ja sitä paitsi, mitä järkeä niissä edes on?"
  Auts.
  No, sattuman jos toisenkin kautta löysin itseni googlettamasta David Tennantin ja Catherine Taten haastatteluja. Mutta se ei liity tähän oikeastaan mitenkään.
  Mutta siis. Tiedättekö, miksi rakastan tätä sarjaa aivan mielettömästi? Syy ei ole sen uskomattomat seikkailutarinat, komeat näyttelijät tai erikoistehosteet. Ei, syy on paljon suurempi, enkä ole ainut ihminen joka on juuri tästä syystä retkahtanut Doctor Whohon.
  Minusta on aivan mahtavaa, miten tässä sarjassa suhtaudutaan olentoihin, jotka poikkeavat jotenkin yleisestä. Laji, seksuaalisuus, aate- minusta on aivan mahtavaa miten välinpitämättömästä erilaisuuteen suhtaudutaan. Jokainen on sellainen kuin on, ja se on ok. Parasta on myös se, että suvaitsevaisuutta ei alleviivata tai sarja ei yritä olla pyhimysmäinen ylistäessään ihmisten tasa-arvoa- sitä pidetään vain itsestäänselvyytenä. Juuri se suhtautumistapa, jota tässä maailmassa kaivattaisiin. Se, että erilaisuutta ei pidettäisi isona juttuna, vaan se vain.. olisi olemassa.
  Tämän lisäksi Doctor Whossa on loistavaa tietysti se aate, että "900 years of time and space and I've never met anyone who wasn't important". Toisin kuin niin monessa muussa sarjassa, joissa keskitytään pahan tuhoamiseen ja turhanpäiväiseen ympäriinsä räiskimiseen, Doctor Whossa korostetaan sitä, että asioilla on aina toinenkin puolensa. Kukaan ei valtaa maailmaa vain ilkeyttään. Jonkun tarinassa sinä ole se pahis. Sarjassahan Tohtori ei ikinä tapa ketään tahallaan- jokainen "pahis" on myös yksilö, jolla on omat tarkoitusperäiset päämääränsä. Siinä on aivan uskomaton näkökulma elämään- kukaan ei ole paha tahallaan, vaan yrittää vain olla uskomansa asian puolella.
  Puuh. Tässäpä olisi taas postausta vähäksi aikaa. Minulla on edellen hautumassa ne pari kauan aikaa sitten lupaamaani bändiesittelyä, minkä lisäksi kohta tulee taas koetilannefilosofiaa ja valaistuminen kesken fysiikkakriisin. Allons-y ja hyvää yötä!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Uskon asia

Hei lukijani! Pitkästä aikaa tulee ihan ajatuspostausta- siis jotain muutakin kuin pelkkää syntymäpäiväonnittelua. Täältä pesee!
  Uskotteko te, että jonain päivänä kaikki vain loppuu? Uskotteko, että sen lopun jälkeen on jotain, jotain mistä me ei vielä tiedetä mitään? Ehkä meillä on siitä aavistus, ehkä meille on kerrottu siitä jotain, mutta emme todella tiedä mitä se on. Uskotteko te, että lopun kiirastulen jälkeen, tuon pelottavan viimeisen tuomion jälkeen on olemassa suuri paratiisi, jokin suuri onni, jota kohti tässä taaperretaan joka päivä? Vai loppuuko kaikki siihen viimeiseen tuomioon?
  Eli pähkinänkuoressa: uskotteko te lukion jälkeiseen elämään?
  YO-kirjoitukset alkavat ihan näihin aikoihin. Samoin koeviikot. Tottahan toki minä ymmärrän että lukion ajatuksena on suorittaa tutkinto, ylioppilastutkinto, mutta silti sisäinen skeptikkoni herää kyseenalaistamaan tätä systeemiä. Miksi, oi miksi koko lukion aikana haalimamme tieto tuntuu tähtäävän vain ja ainoastaan kokeisiin? Onhan varmasti hienoa kirjoittaa laudatureja mutta eikö lukion ideana ole myös olla yleissivistävää ja mielekästä opiskelua, joka antaa hyvät eväät ELÄMÄÄN, ei pelkästään loppukokeisiin?
  Viimeisin asia, mitä suosittelen yhtään kenellekkään, on asenne, että "opiskelen vain niitä mitä kirjoitan". Okei, tottakai jokainen saa asettaa tähtäimensä mihin haluaa, ja pitää olla jokin päämäärä, ja jos joku haluaa ehdottomasti keskittyä vain viiteen tai kuuteen aineeseen, niin kukapa minä olisin sitä kritisoimaan. Mutta että jättää kaiken muun yrittäminen pois? Ettei edes yrittäisi kiinnostua niistä itselle heikommista aineista? Se jos jokin on minusta harkitsematonta.
  Okei, historia ei nappaa kaikille. Mutta ei sitä silti kannata pitää typeränä ja aivan turhana, sillä minusta olisi todella pelottavaa jos ihmiskunta unohtaisi historiansa. Historia on tärkeää. Samoin fysiikka. Samoin kuvaamataito. Samoin joka ikinen oppiaine mitä lukiolla on tarjota!
  Itselläni ainakin olisi valtavan turhautunut olo, jos viettäisin kolme vuotta samassa opinahjossa keskittyen vain niihin aineisiin, mitä aion kirjoittaa. Se olisi aivan järkyttävää tuhlausta- jos ne pakolliset historian-tai ruotsintunnit on joka tapauksessa räpiköitävä läpi, niin eikö niistä kannata ainakin ottaa kaikki hyöty irti? Minkään oppiminen ei oikeasti ole turhaa, ei ikinä. Minä en ole ikinä kuullut kenekään valittavan liiasta tiedosta. Ei se tapa. Luultavasti. Toivottavasti.
  Ja toivottavasti en loukkaa ketään tällä kirjoituksellani. Jokainen joka läpäisee lukion ansaitsee hatunnoston- niin, tai oikeastaan hatun päähänpainamisen- ja on tosi hienoa, jos suhtautuu edes johonkin aineeseen mielenkiinnolla. Mielenkiinto on hyvä juttu. Tämä bloggaus on sitä paitsi suunnattu ihan yhtä lailla itselleni, sillä historian oppikirja odottelee lukijaansa laukussani...
  Näkemiin, rakkaat lukijani. Jaksamisia kaikille, opinahjosta riippumatta. Ja uskotaan, että näiden opiskeluidenkin jälkeen on elämää.
  (Olisipa myös niiden lomassa).
  Lopuksi saatte nautiskella vielä kappaleesta, joka oikeastaan kolahtaakin tähän postaukseen, johtuen ehkä omasta turhautumisestani fysiikan läksyihin jotka eivät nyt vain nappaa. Elämässä on pakko olla muutakin...


torstai 5. syyskuuta 2013

I'm just a singer with a song

Heissanssaa ystäväiseni. Valitettavaa kyllä, en edelleenkään ole saanut postattua kertyviä luonnoksia. Ehkä vielä jonain päivänä todella saatte lukea kaiken mitä olen suunnitellut julkaista.
  Ehkä.
  Kuitenkin tänään on taas merkkipäivä- tai enemmänkin muistopäivä. Tänään on 5. päivä syyskuuta, päivä, jolloin tulee kuluneeksi 67 vuotta erään Sansibarilaisen pojan syntymästä. Poika muutti 17 vuotiaana perheineen Isoon-Britanniaan pakoon Sansibarin vallankumousta.
  Vaikka Lontoo oli varmaan tuohonkin aikaan varsin monenkirjava paikka, herätti eksoottinen kaveri tietysti huomiota. Pian poika oppi suhtautumaan naljailuun vetämällä keikailun överyyksiin asti- peittäen samalla todellisen ujoutensa, joka olisi läsnä koko pojan elämän ajan, ja jonka hän kätkisi yhä voimakkaamman lavapersoonan taakse.
  Pojan varttuessa elämään astuivat taide, musiikki ja pakottava tarve päästä esiintymään. Ajan myötä poika tapasi Smile-yhtyeen jäsenet, ja loppu on historiaa- historiaa, joka kätkeytyy nimen Freddie Mercury- taakse.
 Freddie Mercury jos joku on ihminen, josta harva tietää todellisuudessa juuri mitään. Millainen Freddie todella oli- kuka hän edes oli? Maailmassa on ehkä tätä nykyä vain kourallinen ihminen joka tietää vastauksen näihin kysymyksiin. Siispä tämäkin postaus perustuu biografioista haalittuihin tiedonmurusiin, muutamaan dokumenttiin ja puhtaaseen päättelyyn.
  Ja sen asian takia en voi lähteä kirjoittamaan täydellistä kuvausta legendasta, joten joudutte jälleen tyytymään pelkkään "minun mielestäni"- bloggaukseen. Mutta ehkä se kestetään.
  Vuosi sitten- ja monesti sen jälkeenkin- kirjoitin siitä, kuinka ihailen Freddiessä hänen puhdasta outouttaan ja rohkeutta olla outo. "Now I'm not scared to do what I want to do and I'm not worried if I make a fool of myself. If I fall into a dustbin, which I have done many times, I don't worry about the fact, if I'm having a good time" on sitaatti, jonka bongasin viime kesänä ja joka päätyi suoraan muistikirjaani. Edelleenkin suurin asia mitä olen Queeniltä saanut, on valtava määrä rohkeutta- rohkeutta sanoa mielipiteeni, rohkeutta olla eri mieltä, rohkeutta nauttia omana itsenäni olemisesta.
  Yksi toinenkin asia, synkällä tavalla hieno, on myös se, että Freddien kuolema sai varmasti monen tajuamaan AIDSin olemassaolon ja sen, miten vakavasta asiasta on kyse. Jos jokin tauti saa nujerrettua niin energisen ja innokkaan laulajan kuin Freddie, täytyy tuon taudin olla helvetillisen tuhoisa. Minä ainakin havahduin lukemaan AIDSista vasta Freddieen tutustuttuani- ja tavallaan se tieto, että miten hirveitä tauteja on edelleen olemassa ja miten niille ei oikeastaan voida mitään, itse asiassa innosti minuakin miettimään uravalintaani. Tiedä vaikka joskus AIDS on päihitetty ja tiedä vaikka minulla on näppini pelissä. Ja kaikki kiitos suurelle miehelle suuren nimen takana.
  Jotkut pitävät Freddietä valtavan vastuuttomana ihmisenä ja huonona esimerkkinä, mutta minusta Freddie on loistava esikuva. Eihän hän ole ketään suostutellut irtosuhteiden ja huumeiden sumentamaan maailmaan, vai onko? Ei, se asia, miksi Freddie on ihailtava, on se, että jos päätät olla jotain, sinusta voi tulla mitä tahansa. Jos päätät, että sinusta tulee legenda, kuka sinua voisi estää?
  Mutta nyt on aika lukiolaisen painua unten maille, ja jättää teidät nauttimaan parista Freddien tuntemattomammasta kappaleesta. Haluaisitteko kuulla soolotuotantoa? No, enhän minä sitä kysy. Saatte joka tapauksessa. Tässä muutama Queenin biisi ja sitten sieltä soolouraltakin.
  Hyvää illanjatkoa ja hyvää syntymäpäivää Freddie!

Ensin In My Defence. Tykkään. Tämä ei kyllä taida olla Freddien itsensä tekemä (tai ei ainakaan kokonaan) mutta ah tämä lauluääni.
Sitten toinen rakkauslaulua. Love Me Like There's No Tomorrow

Mutta jottei mentäisi aivan imelyyksiin, hypätään takaisin 70-luvulle, Queeniin ja pariin Freddien upeimpaan vokaaliosuuteen. The Night Comes Down
Queenin kappaleista yksi eriskummallisimmista eli Mustapha. On okei olla outo!

Ja illan viimeinen, kaunis ja hyväntuulinen lopetuskappale. Taidan tehdä vielä aikamatkan takaisin Freddien sooloiluun, Mr. Bad Guy- albumille, jolta nappaan kappaleen nimeltä- kyllä, ihanaa- I was Born To Love You MUTTA tämä on se versio, joka julkaistiin Queenin Greats Hits III:lla. Tämän myötä, kauniita unia ihanat lukijani. Ensi kertaan!