The End

Vuosikaudet tämä blogi oli minulle henkireikä. Tämä oli paikka jossa avautua asioista joita muut eivät ymmärtäneet, asioista, joista olin pakahua. Blogini oli minulle teinivuosien tärkeä kasvualusta, mahdollisuus ilmaista itseäni ja löytää jotain uutta itsestäni ja ympärilläni olevasta todellisuudesta.

Nyt, kuten jo epävirallisesti joka ikinen tajuaa, olen kuitenkin kasvanut tästä ulos. Tämä blogi oli yksi hyvin tärkeä osa elämäntarinastani, mutta nyt jätän viralliset jäähyväiset. Kiitos jos joku on pysynyt mukana alusta asti, kiitos jos joku on edes puoli vuotta sitten käynyt kurkkaamassa josko olisin saanut aikaiseksi kirjoittaa jotain uutta. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, ei ainakaan tässä osoitteessa. Olen perustamassa uutta ajatuskirjaa uuteen osoitteeseen http://missbeequeen.wixsite.com/afternoonscribbles, joka ottaa ehkä hitaasti tuulta siipiensä alle.

Rakastakaa itseänne ja toisianne. Tämä on ollut suuri kunnia.

And in the end, the love you take is equal to the love you make. 

Epäonnistuminen 2: Bloggaajan paluu

Huhuu? Vieläkö joku kuulee jos huhuilen? Onko jäljellä enää ketään jolle kirjottaisin aivan liian pitkän tauon jälkeen? Jos on, niin avatkaa esirippu ja haukkokaa henkeänne: olen täällä taas, ehkä hullumpana kuin koskaan.

Koska edellisestä kirjoituksestani on niin kauan, etten enää edes viitsi päivämäärää katsoa, lienee syytä päivittää statustani: lukiouurastukseni on nykyään taaksejäänyttä elämää, samoin moni muu asia. Tällä hetkellä pakkailen CD-levyjäni pahvilaatikkoihin ja raahaan turhia roinia kirpputorille, sillä edessä on muutto opiskelijaboksin hämyihin. Ruudun tällä puolella istuu siis nykyään uunituore luonnontieteiden ylioppilas joka aloittaa syyskuun alussa biokemian opiskelut Oulun yliopistossa!

Paljon on silti säilynyt ennallaan. Olen edelleen kasvissyöjä ja harrastelijakirjoittelija, opettelen edelleen soittamaan kitaraa (vaikka nyt olen jo paljon parempi!) ja kerran beatlemanian ja klassisen rockin maailmaan astuttuani en ole sieltä pois päässyt (en kyllä edes ole yrittänyt).

Mikä on blogin tuleva suunta? Hyvä kysymys. Saattaa olla, että muutan ihan uuteen osoitteeseen, mutta aika näyttää. Haluan ainakin PALAVASTI kirjoittaa viimekeväisestä The Beatles Happeningistä, ja viimeinkin purkaa verbaalisesti kevään ylioppilasstressiä, ihan vain sen takia että lukijoissani taitaa olla pari abia jotka saattavat kaivata tukisanoja. Sanasen sanon myös kesäni kohokohdasta eli 22 päivää kestäneestä reilistä!

Kuitenkin. Täällä ollaan.

Harhaoppia

Pitkään se kesti, mutta tänään iski hirveä halu istua alas ja kirjoittaa pitkästä aikaa tätä yksinäistä blogiani. Surullista huomata, miten tämäkin on pikkuhiljaa vaipumassa niiden hylättyjen blogien suureen joukkoon- mutta ei vielä heitetä kirvestä kaivoon, eihän?
  Okei. Ajattelin avata tämän vuoden kirjoitussaldon aiheella harhaoppisuus, eikä ihan siinä merkityksessä kuin se ehkä ensimmäisenä mielessä muotoutuu vaan pikkuisen keveämmässä. Jätetään teologia viisaammille.
  Tiedättehän sen tunteen, kun huomaatte jonkun voitelevan näkkileivän väärältä puolelta? "Ei sitä noin tehdä" saattaa vilahtaa mielessä hyvin usealla. Tai ajatelkaas ihmisiä jotka laittavat juuston tomaatin päälle. Tai että hampaat pestään ennen aamupalaa eikä sen jälkeen. Tai että kuppiin laitetaan kaakaojauhe ennen maitoa. Kyllä ihmiset ovat harhaoppisia, vai mitä?
  Olenko vasta havahtunut huomaamaan tämän asian, vai kiinnittävätkö ihmiset tätä nykyä herkemmin huomiota toisten erilaisiin tapohin? Onhan tietysti mukavaa että elämässä on edes yksi varma asia: miten ikinä sen elätkään, teet sen aivan varmasti väärin jonkun muun mielestä. On hassua, miten herkästi sitä tulee tuominneeksi toisen touhut typerinä, ihan vain sen takia että itse tekee jotain eri tavalla, ja miten harvoin tätä omaa tuomintaansa tulee tuominneeksi. Erilaisuus on kovaa kyytiä leimautumassa vääräksi ja jotenkin karteltavaksi asiaksi, ja se, että erilaisuutta todella kartellaan, ei ole pieni eikä mitätön ongelma- se saattaa maksaa jonkun mielenterveyden, jopa hengen. Puhutaanko hengiltä koulukiusatuista, erilaisista tyypeistä jotka vain sattuivat olemaan jotain muuta kuin massa haluaa? On niin masentavan helppoa ottaa joku silmätikuksi ja paheksua oikeastaan kaikkea, mitä hän tekee. Pääseehän sillä tietysti linkkittämään itsensä johonkin ryhmään, johonkin "meihin", joka erottuu joukkiona muista ihmisistä juuri sen takia että on niin helppoa osoitella toisesta virheitä joita ei omassa täydellisyyskuvassaan hyväksy.
  Toinen tilanne jossa tuomitsemme toisen hyvin herkästi, on kun puhutaan arvoista ja periaatteista. Otetaanpa esimerkiksi aihe josta saan usein itse paheksuvia kommentteja eli kasvissyönti ja muutenkin ympäristöaktivismi. Kun sanon, että mielestäni on tärkeää että ihmiset edes kyseenalaistavat lihansyöntinsä ja että kasvissyöntiä pitäisi tukea enemmän, saan silloin tällöin vastaukseksi hieman halveksuvan katseen ja lausahduksen: "Mutta syöthän sinäkin kalaa joten olet hieman tekopyhä tehdessäsi toisin kuin sanot". Samat sanat jos yritän painottaa autoilun välttämistä jos saman matkan voisi taittaa kävellen tai pyörällä. Kuulen sanat "NO MUTTA etkös sinäkin kolme viikkoa sitten mennyt autolla kaupasta toiseen???"
  Okei sitten. Ollaan tekopyhiä. Mutta minun mielestäni on typerää tuomita ihmisiä sen takia, että yrittäessään tehdä hyvää he eivät yltä täydelliseen. Oikeastaan on aika vaikeaa yrittää keksiä, miten maailmasta tehtäisiin parempi paikka, jos ei olisi olemassa kaltaisiani tekopyhiä epätäydellisyyksiä, jotka kuitenkin kannattavat hyvää asiaa ja haluavat edistää sitä edes jotenkin.
  Ehkä tämä voisi olla blogini tämän vuoden pääteema: älä pyri täydellisyyteen, et ole sitä kuitenkaan. Eikö ole parempi olla oma täydellinen itsensä kuin täydellinen oppilas tai täydellinen ympäristöhysteerikko?
  Ihmiset. Älkää tuomitko toisia sen takia, etteivät he vastaa teidän ihanteitanne ja käsityksiänne. Se ei tule ikinä toteutumaan, ja sillä saa ympärilleen vain pahaa mieltä aikaiseksi. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta joskus meidän pitää vain hyväksyä se että olemme erilaisia ja teemme ja näemme asioita eri tavalla. Ja se on vain asia joka on hyväksyttävä. Annetaan kaikille oikeus olla oma itsensä. Jopa niiden, jotka voitelevat näkkärin väärältä puolelta (värähdys).

*Heittää glitteriä ilmaan*

Kannattaako edes sanoa? Fakta homma on, että mitä enemmän lukion kursseja kertyy, sitä vähemmälle jäävät bloggaukset. Aikaa ei riitä, inspiraatiosta puhumattakaan. Kun elämä pyörii koulun, musiikin ja Supernaturalin ympärillä, niin mistäpä repiä jutunjuurta? Huokaus. Ennen sitä jaksoi kirjoittaa niin tyhjänpäiväisistä asioista että hävettää melkein myöntää. Kamalaa tämä vanheneminen. Seitsemäntoista kriisi kolkuttelee ovella. Mutta tänään päätin raapia luuni kokoon ja istua ja kirjoittaa blogia
  Syystä tai toisesta olen viime aikoina alkanut saamaan hienoisesti vinoja katseita ja itse asiassa suoria kysymyksiä liittyen aiheeseen seksuaalisuus. Eräs tyyppi käveli eräänä päivänä luokseni ja kysyi, olenko lesbo, ja sen jälkeen pahoitteli kysymystään ja pyysi, etten loukkaantuisi.
  Kysymys sai minut hämilleen. Ei sen takia, ettäkö se olisi saanut minut kyseenalaistamaan identiteettiäni ja haurasta seksuaalikäsitystäni, vaan sen takia, että hän todellakin pyysi etten suuttuisi. Ehkäpä joku voisi tästä mielensä pahoittaa, mutta suoraan sanottuna: miksi suuttuisin? Ylipäätänsä, miksi tätä kysymystä pitää vieläkin jauhaa? Miksi seksuaalisuus on niin järkyttävän tärkeä aihe?
  Virallinen tiedote jokaiselle (ja ennen kaikkea sille henkilölle joka asiasta kysyi) joka jaksaa käyttää aikaansa minun seksuaalisuuteni suhteen: vastaus on... (rumpujen pärinää): Ehkä hetero! Tai mistäs sen tietää, saatanhan olla bi joka ihastuu vain fiktiivisiin/ liian vanhoihin miehiin! En minä tiedä! Enkä oikeastaan edes ole kiinnostunut!
  Kertokaa joku minulle: miksi seksuaalisuutta pidetään tuhannen taalan kysymyksenä? Miksi media pullistelee sitä, kuinka jokaisen olisi tärkeää hahmottaa omat mieltymyksensä, jotta voisi rakentaa terveen minäkuvan?
  Kokeillaanpa.Tässä olen minä: olen melkein seitsemäntoistavuotias. Olen hyvä kirjoittaja, kohtalainen pianisti, lähes surkea basisti ja äärimmäisen sarkastinen ja epähauska ihminen. Olen hyvä biologiassa mutta vihaan todennäköisyyslaskentaa. Lempiruokaani on maa-artisokkakeitto ja tämän hetken suurin pakkomielteeni on Misha Collins. Pidän manipuloimisesta, ihmisille puhumisesta ja asioiden suunnittelusta. En osaa tanssia mutta harjoittelen kovasti.
  Ai mutta pahus. Otetaan takaisin- minulla ei voi olla selvää kuvaa itsestäni, koska en tiedä, kummat ovat fantsumpia, tytöt vai pojat.
  Kaikki tämä hype identiteettikriisien ja itsensä löytämisen ympärillä alkaa olemaan aika kyllästyttävää. Okei, hienoa jos tiedät olevasi hetero. Oikeasti. Onnea. Woah. Mutta se, etten minä jaksa vaivata päätäni niin mielestäni herttaisen yhdentekevällä asialla, ei tee minusta sen huonompaa tai hauraampaa ihmistä. Onko seksuaalisuus muka jotenkin erilaista kuin.. kuin vaikka hiusten väri? Eihän sitä välttämättä tiedä mikä hiusväri itselle sopisi parhaiten, mutta kannattaako sen takia joutua hulluuden partaalle? Kokeilee, ja jos menee pieleen, niin so what?Samoin seksuaalisuus. Ihastuu keneen ihastuu ja on kuka on, kannattaako siitä vetää sen suurempaa kohua?
  Herätkää, ihmiset. Maailmassa on muutakin kuin seksuaalisuus. Ei öitä kannata valvoa "itsensä löytämisen" takia- rakenna mieluummin oma sinuutesi! Lue kirjoja, leivo suklaakakku ja yökkäile koska se ei ollutkaan hyvää, juokse maraton tai osta hevonen- tee elämälläsi mitä haluat, äläkä yritä määritellä itseäsi vain saadaksesi itsesi mahtumaan johonkin ennalta määrättyyn kategoriaan. Ole sinä, älä kukaan muu.
  Hyviä jatkoja taas määrittelemättömän ajanjakson ajaksi!

I wanna be your best friend, I don't want you to be my girl

Lupasin pari aikaa sitten bändiesittelyä uudelleen käynnistyvään blogiini, ja kerrankin pidän lupaukseni. Näitä on itse asiassa tulossa kaksikin, ja tämän iltainen bändi on aivan erityinen vieras tässä blogissa. Ensinnäkin sen vuoksi, että se on aivan tältä vuosikymmeneltä (tältä vuodelta!) ja toisekseen, musiikkikin poikkeaa aika paljon tavallisesta.
  Bändi on tämän vuoden ehkä lupaavin uutuus (ja jos minulta kysytään niin ensimmäinen lupaava uutuus pitkään aikaan) nimeltä Palma Violets, joka nähtiin kesällä Suomessakin Rock The Beach- festareilla. Itse en päässyt bändiä tarkastamaan vaikka olisin halunnut, mutta käydään nyt katsanto minun näppäimistöni kautta, okei?
  Palma Violets on siis brittiläinen vuonna 2011 perustettu rockpunknewwave- mikälieneeonkaan bändi, jonka debyyttialbumi 180 ilmestyi tämän vuoden alkupuoliskolla. Sen jälkeen bändi on vilahdellut useaankin otteeseen alan lehdissä, ja sai jopa minut, ehkä tämän universumin nirsoimman ihmisen, sijoittamaan bändin ekaan levyyn, ja mitä kauemmin 180:tä kuuntelen, sitä varmempi olen siitä, ettei tämä ollut hutiostos ja että tästä bändistä kuullaan vielä.
  Yhtyeen muodostavat kitaristi Samuel Fryer, basisti Chilli Jesson, kosketinsoittaja Peter Mayhew ja rumpali William Doyle- pistäkääs nimet muistiin, näistä kosseista puhutaan toivottavasti vielä uudemmankin kerran!
  Koska yhtye on tosiaankin vielä läpimurtoaan tekemässä, soundi on hieman uudenkarhea eikä todellakaan ylimiksattua tai muulla glitterillä ylimaalailtua, vaan ihan aitoa, innnokasta ja energistä musiikkia jossa mukana ovat vain bändi ja soittimet. Ja kokoonpano toimii aivan älyttömän hyvin.
  Suomessa Palma Violets on vielä hieman never heard, tai ainakin olen monesti saanut vain kysyviä katseita osakseni kun olen maininnut tämän yhtyeen. (Toisaalta oma radionkuunteluni on aika rajoittunutta ja tietämykseni tämän hetken kuumimmista hottiksista on aikalailla Rollin Stone-lehden varassa). Mutta toivottavasti pian yhtyettä saadaan kuulla laajemminkin suomalaisilla radioaalloilla- Palma Violets on todellakin yksi tämän vuoden ehdottomasti tämän vuoden mielenkiintoisimpia ja potentiaalisimpia tulokkaita.
  Youtubeenkin yhtye on tunkeutunut vasta ihan parin kuukauden sisällä, ja onneksi onkin, sillä muuten tämä postaus olisi jäänyt aika ontoksi. Kokonaisuudessaan 180 koostuu 11 kappaleista ja albumin sisältä on seuraava:
Best of Friends
Step Up for the Cool Cats
All the Garden Birds
Rattlesnake Highway
Chicken Dippers
Last of the Summer Wine
Tom the Drum
Johnny Bagga' Donuts
We Found Love
Three Stars
14
Kaikkia en nyt ala tässä erikseen esitelmöimään mutta pari on pakko poimia ja linkata, ja aloitetaan ekasinkusta nimeltä Best of Friends.

 Kappaleessa on minusta aika mielenkiintoinen sanoma: "I wanna be your best friend/ I don't want you to be my girl" joka on aika päinvastainen kuin useimmissa listoille nousseissa biiseissä. Koska nykymaailma on niin romantiikkakeskeistä ja ihmissuhteilla mässäilevää, minusta on mukavaa kuulla kerrankin kappale joka kertoo puhtaasti kaveripohjalle perustuvasta suhteesta ja siitä, että se on todellakin kaikki mitä laulaja haluaa. Minä tykkään, entä sinä?

  Toinen poiminta on Chicken Dippers, syystä jota en tiedä. Jotenkin vain tykkään kappaleen rytmistä ja muutenkin- jokin siinä kolahtaa.

Viimeisenä illan hidas biisi- Three Stars, jossa on mukavan rauhallinen meininki.

Suosittelen Palma Violetsia ehdottomasti. Käykää myös tsekkaamassa bändin nettisivut- sieltä lisää tietoa!

http://www.palmaviolets.co.uk/

I am definitely a mad man with a box!

Hellou! Koeviikko on jälleen takana ja elämä jatkuu. Ihmeellistä, jälleen kerran. Vietin rauhallista lauantai-iltaa irtokarkkipussin kanssa, kun iski halu blogata yhdestä minulle tärkeästä asiasta. Mutta ei, kyseessä ei ole musiikki, ei koulu, ei edes luonnonsuojelu, yleinen valitus tai mikään muukaan aikaisemmin blogissani pyörineistä aiheista.
  Ei, tällä kertaa puhun TV-sarjoista, ja tarkemmin sanottuna niinkin oh-niin-mainstreamista TV-sarjasta kuin Doctor Who.
  Viime keväänä liekkiin puhjennut intohimoni kyseistä sarjaa kohtaan ei ole tosiaan tainnut vilahdella tässä blogissa kovin montaa kertaa, mutta ainakin parhaimmat kaverini ovat (krhm) ehkä huomanneet kyseistä oireilua. Minulla tuli kesällä pitkän pitkä tauko Doctor Whon vahtaamisessa, koska vietin sangen vähän aikaa kotona istuen ja nyt sitten Suomen TV:ssä ei sarja enää pyörikkään. Tässä vastaan tuli (taivaan kiitos) ihanainen Netflix, joka takaa jälleen laatuaikaa ehkä maailman parhaan sarjan parissa. Tosin valitettavaa mutta totta, ei, en ole tutustunut vanhoihin ja alkuperäisiin tuotantokausiin, vaan olen tyytynyt niihen viiteen "uusien sarjojen" ensimmäiseen kauteen. Mutta luja aikomus on katsoa koko sarja, vielä jonain päivänä!
  Mutta se siitä. Miksi oikeasti halusin kirjoittaa Doctor Whosta on se, että haluan päästä ylistämään sarjan mahtavaa filosofiaa JONNEKKIN ja kuten aina, tämä blogi saa olla venttiilini faniongelmissa (kavereilta loppui jo kärsivällisyys, pahoin pelkään). Tämä on siis palopuheeni: miksi sinun tulisi katsoa Doctor Whota.
  Ihan alkuun, täytyy sanoa, että jos minulle olisi vuosi sitten väitetty että retkahdan yhtään mihinkään sarjaan näin pahasti, olisin nauranut ja raikuvasti. "Ei minulla ole sellaiseen aikaa" ja "Pliis, sarjojen vahtaaminen on ajan tuhlausta ja sitä paitsi, mitä järkeä niissä edes on?"
  Auts.
  No, sattuman jos toisenkin kautta löysin itseni googlettamasta David Tennantin ja Catherine Taten haastatteluja. Mutta se ei liity tähän oikeastaan mitenkään.
  Mutta siis. Tiedättekö, miksi rakastan tätä sarjaa aivan mielettömästi? Syy ei ole sen uskomattomat seikkailutarinat, komeat näyttelijät tai erikoistehosteet. Ei, syy on paljon suurempi, enkä ole ainut ihminen joka on juuri tästä syystä retkahtanut Doctor Whohon.
  Minusta on aivan mahtavaa, miten tässä sarjassa suhtaudutaan olentoihin, jotka poikkeavat jotenkin yleisestä. Laji, seksuaalisuus, aate- minusta on aivan mahtavaa miten välinpitämättömästä erilaisuuteen suhtaudutaan. Jokainen on sellainen kuin on, ja se on ok. Parasta on myös se, että suvaitsevaisuutta ei alleviivata tai sarja ei yritä olla pyhimysmäinen ylistäessään ihmisten tasa-arvoa- sitä pidetään vain itsestäänselvyytenä. Juuri se suhtautumistapa, jota tässä maailmassa kaivattaisiin. Se, että erilaisuutta ei pidettäisi isona juttuna, vaan se vain.. olisi olemassa.
  Tämän lisäksi Doctor Whossa on loistavaa tietysti se aate, että "900 years of time and space and I've never met anyone who wasn't important". Toisin kuin niin monessa muussa sarjassa, joissa keskitytään pahan tuhoamiseen ja turhanpäiväiseen ympäriinsä räiskimiseen, Doctor Whossa korostetaan sitä, että asioilla on aina toinenkin puolensa. Kukaan ei valtaa maailmaa vain ilkeyttään. Jonkun tarinassa sinä ole se pahis. Sarjassahan Tohtori ei ikinä tapa ketään tahallaan- jokainen "pahis" on myös yksilö, jolla on omat tarkoitusperäiset päämääränsä. Siinä on aivan uskomaton näkökulma elämään- kukaan ei ole paha tahallaan, vaan yrittää vain olla uskomansa asian puolella.
  Puuh. Tässäpä olisi taas postausta vähäksi aikaa. Minulla on edellen hautumassa ne pari kauan aikaa sitten lupaamaani bändiesittelyä, minkä lisäksi kohta tulee taas koetilannefilosofiaa ja valaistuminen kesken fysiikkakriisin. Allons-y ja hyvää yötä!

Uskon asia

Hei lukijani! Pitkästä aikaa tulee ihan ajatuspostausta- siis jotain muutakin kuin pelkkää syntymäpäiväonnittelua. Täältä pesee!

  Uskotteko te, että jonain päivänä kaikki vain loppuu? Uskotteko, että sen lopun jälkeen on jotain, jotain mistä me ei vielä tiedetä mitään? Ehkä meillä on siitä aavistus, ehkä meille on kerrottu siitä jotain, mutta emme todella tiedä mitä se on. Uskotteko te, että lopun kiirastulen jälkeen, tuon pelottavan viimeisen tuomion jälkeen on olemassa suuri paratiisi, jokin suuri onni, jota kohti tässä taaperretaan joka päivä? Vai loppuuko kaikki siihen viimeiseen tuomioon?

  Eli pähkinänkuoressa: uskotteko te lukion jälkeiseen elämään?

  YO-kirjoitukset alkavat ihan näihin aikoihin. Samoin koeviikot. Tottahan toki minä ymmärrän että lukion ajatuksena on suorittaa tutkinto, ylioppilastutkinto, mutta silti sisäinen skeptikkoni herää kyseenalaistamaan tätä systeemiä. Miksi, oi miksi koko lukion aikana haalimamme tieto tuntuu tähtäävän vain ja ainoastaan kokeisiin? Onhan varmasti hienoa kirjoittaa laudatureja mutta eikö lukion ideana ole myös olla yleissivistävää ja mielekästä opiskelua, joka antaa hyvät eväät ELÄMÄÄN, ei pelkästään loppukokeisiin?
  Viimeisin asia, mitä suosittelen yhtään kenellekkään, on asenne, että "opiskelen vain niitä mitä kirjoitan". Okei, tottakai jokainen saa asettaa tähtäimensä mihin haluaa, ja pitää olla jokin päämäärä, ja jos joku haluaa ehdottomasti keskittyä vain viiteen tai kuuteen aineeseen, niin kukapa minä olisin sitä kritisoimaan. Mutta että jättää kaiken muun yrittäminen pois? Ettei edes yrittäisi kiinnostua niistä itselle heikommista aineista? Se jos jokin on minusta harkitsematonta.
  Okei, historia ei nappaa kaikille. Mutta ei sitä silti kannata pitää typeränä ja aivan turhana, sillä minusta olisi todella pelottavaa jos ihmiskunta unohtaisi historiansa. Historia on tärkeää. Samoin fysiikka. Samoin kuvaamataito. Samoin joka ikinen oppiaine mitä lukiolla on tarjota!
  Itselläni ainakin olisi valtavan turhautunut olo, jos viettäisin kolme vuotta samassa opinahjossa keskittyen vain niihin aineisiin, mitä aion kirjoittaa. Se olisi aivan järkyttävää tuhlausta- jos ne pakolliset historian-tai ruotsintunnit on joka tapauksessa räpiköitävä läpi, niin eikö niistä kannata ainakin ottaa kaikki hyöty irti? Minkään oppiminen ei oikeasti ole turhaa, ei ikinä. Minä en ole ikinä kuullut kenekään valittavan liiasta tiedosta. Ei se tapa. Luultavasti. Toivottavasti.
  Ja toivottavasti en loukkaa ketään tällä kirjoituksellani. Jokainen joka läpäisee lukion ansaitsee hatunnoston- niin, tai oikeastaan hatun päähänpainamisen- ja on tosi hienoa, jos suhtautuu edes johonkin aineeseen mielenkiinnolla. Mielenkiinto on hyvä juttu. Tämä bloggaus on sitä paitsi suunnattu ihan yhtä lailla itselleni, sillä historian oppikirja odottelee lukijaansa laukussani...
  Näkemiin, rakkaat lukijani. Jaksamisia kaikille, opinahjosta riippumatta. Ja uskotaan, että näiden opiskeluidenkin jälkeen on elämää.
  (Olisipa myös niiden lomassa).
  Lopuksi saatte nautiskella vielä kappaleesta, joka oikeastaan kolahtaakin tähän postaukseen, johtuen ehkä omasta turhautumisestani fysiikan läksyihin jotka eivät nyt vain nappaa. Elämässä on pakko olla muutakin...