sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Hämmentävä A Cappella

Yksi taiteenlaji, joka on minusta aivan uskomattoman hienoa, on a cappella-yhtyeet. Jotkut niistä ovat hirveitä, mutta jos ryhmän dynamiikka on hyvä ja taitoa löytyy, lopputulos voi olla aivan mahtava- kuten tässä. Satuin löytämään aivan sattumalta Queen-sikermän, jonka esittäjäjoukko- Voca People- on sangen eriskummallinen. Mutta tämä toimii!


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluan olla.

Öh.
Oli ehkä suuri virhe hotkaista J.D. Salingerin kirjan Sieppari ruispellossa eräänä kauniina kesäpäivänä aurinkoa ottaen. Tämä kirja nimittäin ei ole mitään hotkaisukelpoista tusinatavaraa, vaan sitä pitää pureskella ja mietiskellä pitkään, ennen kuin siitä saa mitään irti. Ei ihme että tämä on noussut aikamoiseksi klassikoksi. Mainittakoon vielä, että luin kirjan Arto Scheroderuksen käännöksenä, sillä siinä on ilmeisesti aika suuri ero aikaisempaan suomennokseen.
  Sieppari ruispellossa on siis tavallaan välähdys nuoren Holden Caulfieldin pään sisältä. Tarina alkaa keskeltä ja loppuu keskeltä, polveillen kuin teini-ikäisen ajatuksenjuoksu vilkkaimmillaan. Yleensähän pidetään huonona asiana jos tarina lähtee menemään sivuraiteille, mutta koska koko kirja tuntui olevan yhtä teinipojan ajatusten virtaa, jutun lipuminen asian viereen ja vähän kauemmaskin ei haitannut yhtään. Salinger pitää taitavasti tarinan useista harhapoluista huolimatta tiukasti tiiviinä pakettina.
  Holdenista on tahallaan tehty aika stereotyyppinen teini- mitä hienoimmalla idealla tosin. Kyseessä on katkeroitunut, kaikkeen ja kaikkiin halveksivasti ja ylimielisesti suhtautuva oman onnensa seppä, jonka mielestä kaikki ihmiset ja asiat koulukavereista elokuviin ovat falskeja tai korneja. Kirja on mitä loistavin kuvaus jokaisen päässä lievempänä tai vahvempana myllertävästä teiniangstista, joka ei kirouksia ja epävarmuutta kaihda.
  On vaikea kertoa kirjasta mitään paljastamatta liikaa, koska suosittelisin tätä luettavaksi. Toisaalta, tässä kirjassa tapahtumat eivät niinkään ole ensisijaisina, vaan tärkeämpiä ovat niihin johtaneet juuret. Kirjassa ei hirveän suuria tapahdu, mutta sisältöä löytyy silti enemmän kuin keskiverto dekkarista.
  Loistava kirja. Hieman hämmentävä kokemus, joka sai koko ajan odottamaan jotain käänteentekevää, jotain yllättävää ja joka piti koko ajan pienessä jännityksessä. Todellakin kannattaa ottaa tämä lukulistalle, koska Sieppari ruispellossa on nuortenkirjojen klassikko. J.D. Salinger onnistui siinä, missä kovin moni muu kirjailija on epäonnistunut: hän todellakin osasi kirjoittaa kirjan nuoren maailmasta, siitä kaikesta ah niin masentavasta angstista ja turhista huolista, ilman teennäistä ymmärrystä, liioittelua tai epäonnistuneesti peiteltyä huvittuneisuutta. Harvoin löytää näin aidonmakuisen kurkistuksen teinin pääkoppaan. Kirjoitin aiemmin, että Holdenista on tehty stereotyyppinen teini, mutta kuten sanoin, se on tehty onnistuneesti ja siististi ilman teennäisyyttä.
  Kannattaa lukea. Ehdottomasti. 4½/5.
 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Myöhässä mutta mielessä

Huomasitteko? 18. päivä kesäkuuta tuli ja meni, eikä tähän blogiin ilmestynyt minkäänlaista hehkutusta! Onko kuume ohi? Onko innostus loppunut? A love that should have lasted years?
  No, valitettavaa kyllä, ainoa syy ihkutuksen puutteeseen on liian hektinen aikataulu, joka eilen kuumeni entisestään kun kesätyöpäivän jälkeen juhlistimme rakkaan ystävän läksijäisiä, kun hänen vaihto-oppilasvuotensa on pian ohi. Eli valehtelematta en ehtinyt viettää paljoakaan aikaa tietokoneen ääressä.
  Se siitä. Se henkilö, jonka juhlistamista täällä olisi voinut olettaa, on tietystikkin se itsestään selvä herrasmies, joka on varmaan tämän blogin useimmiten käytetty tagi.
  Aivan, taas kerran. Paljon onnea, sir Paul McCartney!
  Hassua kyllä, tällä kertaa en tiedä mitä sanoisin. Mistä aloittaisin? Elämässä viimeisen vuoden aikana tapahtunut niin paljon ja siihen on tullut niin paljon enemmän sisältöä, että happi ei vain riitä suurisilmäisen basistin ylettömään hehkutukseen. On pitkä aika siitä, kun kaikki mitä pieneen päähäni mahtui oli Beatles! ja Paullll!
  Mutta huijaustahan olisi väittää, etteikö tällaisia hetkiä tulisi silloin tällöin. Saattaa olla pitkä aika, kun kuvittelen olevani fiksuuntunut ja aikuistunut ja muuta roskaa, mutta sitten satun kuulemaan jonkun Paulin sävellyksen ja taas vaivun ajattelemaan että hitsi, tämä jätkä on uskomaton. Se uskomattomuus iskee aivan valtavalla voimalla, ja kummallisinta on, miten tuoreina ja raikkaina Paulin biisit säilyvät vaikka niistä osaisi jo sanat ja rumpukompit ulkoa. Aina ne säväyttävät. Aina ne saavat jalan vipattamaan. Aina ne saavat yhtä onnellisiksi.
  Kerta toisensa jälkeen löydän "uuden" bändin, löydän taas uuden hahmon jolta saan aina jotain lisää elämääni, mutta loppujen lopuksi, yksikään ei ole rakentanut minua yhtä syvältä käsin kuin Paul McCartney. Yksi tuttuni sanoi kerran inhoavansa tähtien palvontaa- en tiedä ymmärsikö hän, mitä sen takana voi olla? Koska ainakin minun ihailuni ei johdu pelkästä ulkonäöstä tai taidosta soittaa tai laulaa tai kuuluisuudesta. Tottakai arvostan ennen kaikkea Paulin multilahjakkuutta ja puhdasta nerokkuutta, mutta ei se ole silti kaikki. Se asia, mikä saa minut yhä vain kuuntelemaan Band On The Runia tai Ramia, on se, miten kiitollinen olen noille albumeille ja miten paljon ne kuuluvat siihen, mitä minä nyt olen ja mitä haluan elämältäni. Olisinko tämä sama tyyppi, jos en olisi kuullut Here Todaytä? Olisiko elämäni yhtä rikasta, jos en olisi kokenut kaikkea sitä riemua, surua ja kaikkia niitä ahaa-elämyksiä, joita Maccan musiikki tulvii?
  Vastaushan on, että ei olisi. Me- kaikki me, enemmän tai vähemmän- olemme kiitollisuudenvelassa Paulille, koska kiitos hänen, musiikkimaailma on muokkautunut nykymuottiinsa. Ehkä vaikutus on monen mutkan takana, mutta silti taustalla.
  Paulille tuli eilen lasiin 71 vuotta- kunnioitettava ikä herralta, etten sanoisi! Eilen The Bloody Beetroots julkaisi uuden biisin, jossa mukana ovat Youth ja Paul McCartney. Mielipiteitä? Itselläni on ainakin totuttelemista enkä tiedä, nouseeko tämä veto kovin korkealle listallani, mutta kuunnelkaa ja sanokaa mitä tykkäätte! Vielä kerran, hyvää syntymäpäivää, Paul!
 

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Hot or NOT NOT

Howdy howdy musiikkiystäväiseni! Minä haluaisin kysyä teiltä mielipiteitä eräästä aika tulenarasta keskustelunaiheesta:
  Mitä te pidätte sanotaanko suurien, jo ikoneiksi nousseiden muusikoiden yhteistyöstä nuoremman polven kanssa?
  Okei. Ensin sanotaan, että onhan tämä tyhmä kysymys, sillä aihe on niin laaja. Nuoria muusikoita on hyviä ja hyvin huonoja, ja samoin näitä vanhoja konkareita. Mutta eivätkö jotkut yhdistelmät vain tunnu jotenkin mahdottomilta? Niinkuin esimerkiksi Paul McCartney ja Justin Bieber.
  Niin, tai sitten tämä hieman hämmentävä ajatus: Brian May ja... Psy?
Jotenkin vain... jotenkin tuntuu että.. miksi? Sanotaanko näin, että en ole mikään hirveän suuri Psyn fani- okei, koko jannu ällöttää minua aika paljon- mutta toisaalta, pitäisi osata olla avarakatseinen. Enkä minä edes  tieten tahtoen ole näin ahdasmielinen, mutta.. jotenkin.. on niin vaikea kuvitella että mies, joka kirjoitti aikoinaan lauluja ihmisten välisestä yhteisymmärryksestä ja omasta henkilökohtaisesta ahdingosta (shh, kukaan ei mainitse Fat Bottomed Girlsiä), tekisi musiikkia miehen kanssa, joka osaa laulaa englanniksi suunnilleen pelkästään lauseet heeeeeey, sexy lady! ja motherfucking gentleman.
Ehkä minä vain olen vanhanaikainen. Ehkä minä olen vain ahdasmielinen.
Mutta mitä te tykkäätte ajatuksesta? 

lauantai 8. kesäkuuta 2013

The secret self we should never have lost

Ensimmäinen kesäisen lukuhaasteeni kirja on käsitelty, ja se oli jo aikaisemmin aloitettu Mark Hodkinsonin sangen mielenkiintoinen biografia nimeltä Queen- The Early Years.
"Newspapers and magazines provide habitual bulletins of this extravagance and recklessness: he's sleeping with her, he's smashed up that hotel, she's snubbed so-and-so, he's sleeping with him. We know this life too well. The 'before' life is far more fascinating. This is where we find the desperation and dedication, the indignity and indecision" 
   Mikä tästä kirjasta tosiaan tekeekin niin mielenkiintoisen, on sen uskomattoman tarkka kuvaus bändin jäsenten lapsuudesta, nuoruudesta ja yhtyeen alkutaipaleesta. Olen pienen elämäni aikana lukenut jo aika läjän elämäkertoja, enkä vielä kertaakaan ole löytänyt toista joka pureutusi näin syvälle aiheeseen.
Enkä toista, joka töppäisi näin surullisesti: kirjassa yhtyeen laulaja on Freddie Mercury alias Farookh Bulsara. Okei, se on pieneltä vaikuttava moka, yksi oo liikaa ja yksi ärrä liian vähän, mutta toisaalta, eikö elämäkerturin pitäisi tuntea aiheensa niin hyvin ettei kirjoita nimeä väärin?  Eikä kirja sitä paitsi kerro kaikkea. Elämäkerta mainostaa olevansa täynnä anekdootteja ja vähemmän tunnettuja kertomuksia- olihan siellä niitäkin, mutta monia, monia jäi pois. Toisaalta, eihän vakavamielinen elämäkerta liian hauskaksi saa heittäytyä!
  Mutta pidin kirjasta. Ehkä se oli välillä hieman epäilyttävä enkä tiedä, vetääkö kirjoittaja välillä tarinoihin hieman väriä, mutta pääpiirteittäin se oli varsin nautittava. Mielenkiintoisia olivat runsaat ex-ystävien haastattelut ja kuvaukset noista neljästä miehestä, joista saatte kuulla aivan liian paljon (kai). Erikoisia olivat heidän hyvin erilaiset mielipiteensä jäsenten soittotaidoista- yksi kehui Rogeria ilmiömäiseksi, toinen sanoi ettei hänestä koskaan tullut loistavaa rumpalia. Hieman ikuisena romantikkona olisin kaivannut syvempiä ajatuksia ja kokemuksia Queenin jäsenten näkökulmasta ja ja heidän välisistä suhteistaan, mutta eihän tämä kirja tosin niitä luvannutkaan, sillä haastatteluja ei päänelikon miehiltä juuri herunut, ja kirjan tieto on lähinnä työtovereiden ja ystävien varassa.
  Kirjassa ehkä paras piirre oli sen tasa-arvo, jota olen haikaillut niin monta kertaa. Kerrankin kyseessä oli todellakin Queen-elämäkerta, eikä "Freddie Mercury ja ne kolme muuta tyyppiä". Kirjailija aloitti lapsuusaikojenkin kuvaamisen Johnista jättäen Freddien viimeiseksi. Oletin, että loppujen lopuksi saisimme kuulla kolme kertaa pidemmän selostuksen Zanzibarin ajoista ja rankasta lapsuudesta jonka suurihampainen laulaja sai kokea, mutta vielä mitä! Taisin löytää hengenheimolaisen, joka oli todella kaivautunut syvälle blondin rumpalin elämän alkuaikoihin- Rogerista oli nimittäin melkein kaksi kertaa enemmän tekstiä kuin Freddiestä.
  Mielenkiintoista on myöskin se, että kirja todellakin on elämäkerta- se jättää pois kaikki tarinat, jotka laulujen synnyn takana olisi. Vain Bohemian Rhapsody sai hieman palstatilaa, eikä sekään vakiomäärää eli 20 sivua plus rapiat. Virkistävää sinänsä. Plussaa irtoaa myös harvinaisista kuvista, joita kirjan keskivaiheilla on ihan mukava pläjäys.
  Kirja on myös hyvin mukavalla kielellä kirjoitettua- hyvin kuvailevaa, välillä melkein ylikoristeellisestikin, mutta hyvin hienostuneella maulla.
"They stayed together, grew older, argued occasionally, laughed occasionally, changed with the time, had more hit records, enrapture the world at Live Aid, and then, on November 24, 1991, a loathsome disease caused the death of their singer and main songwriter- someone who had never been just a silhouette of  a man" 
  Kaiken kaikkiaan, aivan mielenkiintoinen opus. Ei niitä, joita ei voi laskea hetkeksikään käsistään, mutta kuitenkin niitä, jotka kaivaa aina illalla pöytälaatikosta, avaa ja naurahtaa muutaman kerran lukiessaan. Henkilökuvaukset Freddiestä, Rogerista, Brianista ja Johnista tässä kirjassa ovat hyväntahtoisella huumorilla väritettyjä, mikä toi kirjaan tietynlaista lämpöä- sävy oli hieman naureskeleva mutta silti rakastava.
  Varsin hyvä kirja siis, täytyy sanoa. 3½/5 tähteä.
  Ensi kerralla vuorossa klassikko eli J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Täydellinen keho.

Tänään oli hurjan lämmin päivä, joten päätin omistaa pikkuhetken auringonpalvonnalle. Vaihdoin ylleni bikinit, ja satuin vilkaisemaan itseäni peilistä.
  Hohhoijaa. Täytyy sanoa, että mallinmittoihin olisi vielä pitkä matka, jos niihin edes haluaisin. Aknenkin voisi hoitaa pois. Eikä uusi hiustyylikään ole oikein armollinen sunnuntain "antaa-olla" lookille.
  Satuin huomaamaan vasemmassa olkapäässäni palovamman, jonka sain joku aika sitten hiustenkihartimesta. Kiharrin osui ihoon vain hetken ajan, mutta sai aikaan aika pahaa jälkeä. Iho kuoriutui pois, kohtaan ei kärsinyt koskeakkaan ja arpi jää aika pitkäksi aikaa.
  Silti se oli parantunut hyvin siististi, ja aika nopeastikin. Siinä peilin edessä seistessäni huomasin kyynärvarressani olevan punaisen viillon, joka tuli viime torstaina kun siivosimme koulun pihaa orapihlaja-aidan vierestä. Jälki oli nyt jo todella haalea, ja pian se katoaa kokonaan.
  Kun tutkailin näitä arpia (joita oli muuten useampikin, en ole mikään maailman varovaisin olento), tajusin yhden jutun.
  Hitto miten upea kroppa minulla on
  Ajatelkaa nyt! Satutan itseäni, ja ei kestä kuin pari päivää kun ihoni on uusinut itsensä, estänyt tulehduksen ja haava on melkein hävinnyt. Ihmiskeho on aivan ihmeellinen: ajattele, miten se uusii itsensä- luut korjautuvat, haavat paranevat, kaikki elämää haittaavat pienemmät jutut häviävät kuin taikaiskusta!
  Ajattele- niin, ajattele! Mieti, miten upeat ihmisen aivot ovat. Ei ole yhtään hetkeä, jolloin aivosi eivät olisi käynnissä. Voit kuvitella itsellesi kokonaan uuden maailman, jossa vierailla kun olet tylsistynyt. Pystyt päättelemään yhtälöä vilkaisemalla, mikä sen ratkaisu on. Osaa soittaa. Osaat kirjoittaa. Osaat lukea. Osaat kommunikoida toisten olentojen kanssa, joilla on pääkopassaan aivan yhtä uskomaton järjestelmä. Ja eikö ihmisen muisti ole merkillinen asia? Saatat unohtaa jonkin asian, jonkin asian, joka ennen merkitsi niin paljon, ja yhtäkkiä muistatkin sen, ja saat ihanan lämpimän olon- tiedätkö tämän fiiliksen?
  Ja ajattele, miten fantastinen lihas sydän on! Se jaksaa pumpata jokaisen koeviikon ja hiuskriisin läpi, se pumppaa veren mukana happea keuhkoihisi jottet tukehtuisi tunnekuohuun, kun Tohtorin ja Donnan tiet erkanevat, ja se jatkaa pumppaamistaan vaikka sinä itse nukkuisit. Se pumppaa, tajuten kuitenkin levätä joka  pumppauksen välissä sekunnin muutaman kymmenesosan- noin neljä tuntia per vuorokausi.
  Tästä postauksesta saisi valtavan pitkän vain luettelemalla ihmiskehon ihmeitä. Hiusten kasvu, tunteet, kyyneleet, näkeminen, kuulo, hermosto, lihasten toiminta, solut... mieti, miten loistava kokonaisuus se on. Se toimii, se puhuu, se ajattelee ja se tuntee.
  Joten mitä väliä on sillä, vaikka reiteni olisivatkin paksuhkot? Jokainen keho on kaunis- ei, tätä en aio enää sanoa. Koska sillä ei ole mitään väliä minkään suhteen. Upeinta sinussa ei ole ulkonäkö- upeinta sinussa on se, miten monimutkainen olento sinä oikeasti olet, ja miten hieno järjestelmä ihmiskeho on. Ja kaikista upeinta on se, että jokainen ihminen, vaikka olisikin rakennuspalikoiltaan samanlainen, on kuitenkin uniikki, ja se on minusta aivan mahtavaa.
  Ja sen takia astelen huomennakin bikineissäni nauttimaan auringonvalosta, muistaen kuitenkin suojata upean kehoni UV-säteilyltä. Aurinkoista lomanaloitusta kaikille, joilla sellainen on!

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Ohikiitävää

Ensimmäinen vuosi tuossa valkoruskeassa, hieman ankean näköisessä rakennuksessa on nyt virallisesti ohi.
  Mitä tästä vuodesta jäi käteen? Ympyrän yhtälö, kirkkohistoriaa, pläjäys ruotsin prepositioita, alkeellista venäjää ja seisova aaltoliike. Monta asiaa opin, vielä useampi asia on jo unohtunut, mutta sainhan minä vielä tärkeämpiäkin asioita.
  Vuodesta jäi käteen pari uskomattoman ihanaa ystävyyssuhdetta, jotka kestävät tulevasta erosta huolimatta. Tänä vuonna myös opin, että ystäviä eivät ole välttämättä ne, joiden kanssa luulisit ja haluaisit ystävystyä. Joskus mahtavimmat tyypit löytyvät niistä, joiden seuraa aluksi halusit vältellä, ja joskus ne ihmiset, joiden seuraan alussa pyrit, paljastuvatkin joksikin, minkä kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä.
  Tänä vuonna tapasin ihmisiä, jotka eivät omista huumorintajua. Tapasin ihmisiä, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta mutta olivatkin loppujen lopuksi aivan tavallisia. Tapasin ihmisiä, jotka vaikuttivat mitäänsanomattomilta, mutta paljastuivatkin uskomattoman mielenkiintoisiksi. Tänä vuonna monta kaveria ajelehti kauemmas, tavoittamattomiin, mutta myös monta uutta tuli tilalle. Tapasin opettajia, joiden välinpitämättömyys oli sanoinkuvaamatonta. Tapasin opettajia, jotka ovat hienoimpia tapaamiani ihmisiä.
  Jokaisesta tapaamastani ihmisestä olen kuitenkin valtavan kiitollinen. Tämä vuosi ei olisi ollut mitään, jos en olisi tavannut luokkalaisiani, eikä tämä vuosi olisi tuntunut miltään jos en olisi joutunut luopumaan joistakin läheisistä ystävistä.
  Tämä vuosi satutti, tämä vuosi väsytti, tämä vuosi sai välillä purskahtamaan itkuun. Mutta onneksi useampina päivinä tänä vuonna sain nauraa ja olla onnellinen, oppia uutta, tutustua uusiin asioihin ja ihmisiin. Tämä vuosi oli uuden ajan alku- ajan, jolloin opin niin paljon enemmän kuin ikinä ennen, ja enkä vähiten tuntemaan itseäni. Tämä vuosi oli ohi hirveän nopeasti, ja tämä vuosi saa odottamaan tulevaa vuotta hymyissä suin, haasteita janoavana ja innokkaana.
  Kiitos, ensimmäinen lukiovuoteni, ja kaikki, jotka siihen vuoteen kuuluivat. Olette mahtavia.