sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Beautiful lil cutie pie

Ensivaikutelma- tuo kirottu kymmensekuntinen, joka saattaa leimata ihmisen ikuisiksi ajoiksi. Harvoin pääsee eroon taustalla olevasta ensiarviosta- joka saattaa olla aivan väärä. Koska minua hieman pitkästyttää, kerron pienen tarinan, kun oma arvioni petti. Skippaa ihmeessä jos et jaksa lukea sepustuksiani tämän maailman ihmeestä nimeltä ROGER TAYLOR.
  Alkuaikoina- siis Queenhulluuteni alkuaikoina- minulla ei ollut mitään käsitystä, minkä näköisiä nämä kaverit oikeasti olivat. Olin kuunnellut vain kappaleita, en niinkään kiinnittänyt huomiota kuviin ja sen sellaiseen- pääasia oli musiikki, ja vain musiikki (en sano, ettei niin olisi vieläkin, siihen vain liittyy nykyään tietynlaista... pakkomielteisyyttä myös itse muusikoita kohtaan).
  Ensimmäinen ostamani Queen-albumi joka ei ollu kokoelma, oli The Game, jolta löytyy kappale nimeltä Rock It (Prime Jive). Laulaja ei selvästikkään ollut sama kuin useimmissa kappaleissa- tämä laulaja oli hieman käheä-ääninen, jotain todella rockia- ehkä hieman pelottava. Päähäni nousi mielikuva aika isohkosta miehestä, jolla on lyhyet hiukset ja tupakan ja viinan polttama ääni- tiedäthän, sellainen karhea ja matala. En edes oikeastaan halunnut tietää minkälainen kaveri tämä "Roger Taylor" oli (tarkistin laulajan kännykkäni musiikkikirjastosta- sieltä löytyy tiedot kappaleen tekijästä). Tavallaan pidin kappaleesta, mutta jotenkin minusta tuntui etten millään voisi pitää sen laulajasta- tuntui, että hän olisi viimeinen ihminen joka voisi saavuttaa ihailuni ja lähestulkoon suoranaisen palvontani.
  No, miten lähelle arvioni päätyi?
  Monen mutkan kautta, eräänä tylsänä perjantai-iltana surffalin Youtubessa. Jostakin syystä harhauduin katselemaan Queen-videoita- ensimmäisen kerran elämässäni. Silmiini osui video nimeltä ITN Supersonic Saturday Scene, ja klikkasin sen auki.
  En tiedä, osaatteko kuvitella reaktiotani, kun rakentamani mielikuva Roger Taylorista romuttui silmänräpäyksessä- valtavan, syvänsinisen silmän räpäyksessä. Videolla puhui pehmeällä äänellä pieni, vaalea ja pitkähiuksinen, kirkassilmäinen mies. Lesley-Ann Jonesin kuvaus Rogista kirjassa Freddie Mercury- The Definitive Biography summaa aika hyvin yleisen mielipiteen tästä villiluontoisesta rumpalista: "With his baby-blond hair and deep blue eyes, Roger Meddows Taylor was almost too beautiful to be male".
  Hämmentävää, todella hämmentävää.
  Selvä, tulipahan tämäkin todettua: minua ei kannata päästää pääsiäisen ylimakean suklaan mussutuksen jälkeen bloggaamaan- tulos ei ole millään lailla maailmaa mullistava eikä varmaan edes kovin kiinnostava. No,  pahus soikoon, minunhan tämä blogi on, joten antaa mennä. Hauskaa pääsiäistä vielä kaikille!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Sunnuntaivali(s)tusta

Tänään on sunnuntai- tuo monen inhoama lepopäiväksi tarkoitettu päivä. Ugh, huomennahan on maanantai. Ugh, viikonloppu on ohi. Ugh, kaupat ei oo auki. Ugh, ei oo mitään tekemistä ja kaikki ihmiset on jossain.

  Voi kaikki rakkaat kultapienet jotka sunnuntaista valitatte- minä en ihan oikeasti ymmärrä mikä tässä päivässä on niin hirvittävän kamalaa. Okei, seuraava päivä on maanantai- no mutta, sehän on vasta huomisen murhe! Tänään on vielä aikaa laiskotella, käydä lenkillä, katsoa leffa tai, mikä parasta, ihan vain olla.
  Olen keskustellut sunnuntaiaiheesta pariinkin otteeseen ystävieni kanssa, ja se kyllä todellakin jakaa mielipiteitä. Aika usein kuulee, että sunnuntai on huono päivä koska silloin ei ole mitään tekemistä- höpö höpö, se tekemisen puute on korvien välissä! Mitä sitten, vaikkei voisikaan lähteä shoppailemaan? Mitä sitten, vaikka kaikki kaverit olisivat kotona? Mitä sitten, vaikkei illalla voikkaan lähteä kylille? Kamoon, elämässä on muutakin hauskaa kuin ihmisten seura ja kaupungin sykkeessä (huomaa pilkallinen sävy: asun pikkukaupungissa jonka syke on hyvin heikossa hapessa) roikkuminen!
  Minusta sunnuntaista valitetaan aivan liikaa. Miten kukaan voi löytää valittamista päivässä, jonka saa olla rauhassa kotona, jonka saa viettä rauhoittumalla- sitä tämä maailma ihan oikeasti tarvitsisi. Sitä, että käperryttäisiin sohvan tai sängynnurkkaan, unohdettaisiin menemiset ja tekemiset ja vain oltaisiin. Ei se yksin oleminen niin kamalaa oikeasti ole- joskus on aivan hyväksi opetella olemaan vain kaksin oman itsensä kanssa.
  Ehkä se on joistakin pelottavaa, en minä tiedä. Mutta se on pakostakin opittava. Ja siitä voi oppia nauttimaan. Minun olisi vaikeaa edes yrittää selvitä elämässä eteenpäin ilman yksinäisyyttä, niitä hetkiä kun saan olla vain ajatusteni parissa ja antaa olemisen viedä.
  Sunnuntai on hyvä päivä- ihan tosi. Olkoonkin, että pitää tehdä läksyt ja mitä vielä. Olkoonkin, että se yleisesti ottaen vietetään kotona kököttämällä. Se on silti päivä mitä me kaikki tarvitsemme ainakin kerran viikossa- päivä, jolloin on mahdollisuus rauhaan.
  Olipa hyödyllinen postaus, vai mitä? Ajattelin vain ilmoittaa olevani edelleenkin hengissä. Nauttikaas sunnunatiylistystä vielä pikkuhetki laiskotellen- tämä on sunnuntaikipaleiden aatelia!
 

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Wow yeah!

Olen äärimmäisen turhautunut joutuessani sanomaan, etten kykene tekemään tästä postauksesta paria riviä pitempää- syynä on jokavuotinen vatsaflunssa, jonka 38-asteen kuume saa pään jyskyttämään oikein kivasti.
  Mutta minun on PAKKO kertoa ilosanomaa: 50 vuotta sitten se tapahtui- tuo yhtyeistä ihanin, loistavin ja täydellisin julkaisi ensilevytyksensä nimeltä Please Please Me- aivan! Beatlemania on virallisesti viisikymppinen, eikä liike lakkaa vieläkään! Oikein paljon onnea, ja eiköhän tuota levytystä vielä seuraavat 50 vuotta kuunnella- ja sitten taas toiset, ja toiset...
  Okei, en edes tiedä mitä kirjoitan tässä kuumetokkurassa. Ehkäpä postaan tervehdyttyäni jotain aidosti järkevää.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

PETETTY.

Minut on petetty. Petetty pahemman kerran.
  Noin kolme vuotta sitten astuin ensimmäisen kerran sisään erääseen läheisessä suuremmanpuoleisessa kaupungissa sijaitsevaan vaateliikkeeseen nimeltä X-Globe. Ihastuin paikkaan, sillä katso! Sieltä sai LEVEÄLAHKEISIA farkkuja! Monet kerrat sen jälkeen olen astunut samaiseen liikkeeseen, ja aina löytänyt etsimäni. Monet farkut, villapaitoja, kolme takkia... Vaikka farkkujeni lahkeet ovat nyt hieman kaventuneet, olen silti ollut ilahtunut siitä, että tämä vaateliike ymmärtää käsitteen "suora lahje".
  Pari päivää sitten huomasin kauhukseni, että rakkaat farkkuni olivat hajoamispisteessä. Rakastan noita farkkuja- ne ovat mukavan käytössä kulunutta, silti lujaa farkkukangasta, ja istuivat varsin mukavasti. Hetken surettuani (tai siis en surenut farkkuja, vaan sitä faktaa että joutuisin kiertelemään vaatekauppoja- herramunjee miten inhoan shoppailua!) kokosin itseni, ja tänään marssin luottavaisena tuohon vaateliikkeeseen, varmana, että löytäisin jälleen mieleiseni farkut.
  Koot: W28, L32. W27, L34. W28, L34 etc. etc. Slim fit, slim fit, slim fit...
Tätä jatkui ja jatkui, kunnes olin käynyt läpi jokaisen farkkupinon jonka liikkeestä löysin. Lopulta seisoin typertyneenä sovituskopissa, yrittäen kiskoa kirotun tiukkoja denimhousuja jalkaani ja kiroten kaikki maailman vaatesuunnittelijat hevon kuuseen.
  Mistä lähtien suomalaiset naiset ovat olleet järjestään 173 senttisiä ja 52 kiloisia? Ja vielä niin itsetuhoisia, että vetävät nuo hirviömäiset kapistuksen jalkaansa ja sitten vielä väittävät pystyvänsä toimimaan normaalisti- äly hoi, verenkiertohan tuossa pysähtyy!
  Minulla ei sinänsä ole yhtään mitään pillifarkkuja vastaan- niin kauan, kuin ne pysyvät kaukana vaatekaapistani. Sillä henkilökohtaisesti en tiedä mitään niin kamalaa, kuin jalkoja nuolevan tiukat, ahdistavat farkut. Kyllä, farkkujen kuuluu olla napakat, mutta rajansa kaikella...
  Minusta on niin järkyttävän kuvottavaa kuinka yhä vähemmän ja vähemmän löytää tavallisia suoralahkeisia farkkuja. Pillifarkut eivät ole käytännölliset. Pillifarkut eivät lämmitä Suomen talvessa (nimimerk. kokemustakin on). Pillifarkut eivät nyt vain mielestäni ole mikään järjen huipentuma..
  On hieman sangen ärsyttävää seurata, kuinka vaateteollisuus yrittää ajaa nuoria yhä enenemissä määrin tiettyyn muottiin, ja sitten ihmetellään, miksi nuoret ovat niin epävarmoja kehostaan. Haloo, jos kaupan vaatevalikoima on noin rajallinen ja suosii vain langanlaihoja ja pitkiä marginaaliin kuuluvia yksilöitä, voi herätä harhaluulo että keskiverto 16-vuotias on reilusti alipainoinen. Ja sitten moititaan nuoria siitä, että tuijotetaan liikaa peiliin ja kiinnitetään huomiota painoon- no, missähän se vika on?
 Voi luoja tätä vaateteollisuutta. No, ilokseni voin kertoa, että loppujen lopuksi marssin Prismaan ja löysin sieltä ihanasti istuvat Lee Cooperit, tosin harmillisella polyesterprosentilla (sanokaa niuhottamiseksi, mutta minun mielestäni farkkujen kuuluu olla napakkaa FARKKUkangasta eikä mitään synteettistä mössöä) mutta menköhöt- ainakin sain farkut, ja vielä sellaiset, jotka pääsevät läpi vaatekaappini tiukasta seulasta.
  Mutta milloinhan tulee päivä, kun hajotan viimeiset suoralahkeiset ystäväni, enkä enää löydä vastaavia? Hmh, pitää varmaan siirtyä samettihousuihin-ai niin mutta unohdin, tottahan toki nekin myydään nykyään tiukkana pillimallina!
  Löydänköhän vielä joskus unelmieni farkut- tummansiniset, napakat mutta silti mukavat ja minua ymmärtävät? Onko teillä mielipiteitä tästä muottiinpakottamisen hirmuvallasta? Epäonnistuneita vaatteenetsintäkierroksia tai mitään muuta? Kerro ihmeessä!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Fabulous bunny slippers

Rakkaat lukijat. Joskus asioita voi jättää julkaisematta, mutta tällä kertaa en voi olla jakamatta teille tätä hillitöntä videota- te ansaitsette tämän. Katsokaa ja ihailkaa: legendaarinen I Want To Break Free- musiikkivideo, ja tällä kertaa maustettuna Brian Mayn ja Roger Taylorin selostuksella. 
Brian:"And of course Roger comes out looking very glamorous"
Roger:" I think I was really convincing as a schoolgirl!"


Kaikista Queenin videoista tämä on suosikkini, kuten varmaan monelle muullekkin fanille. Kuinka moni muu yhtye tekee tämänkaltaisen videon? Ei kovinkaan moni. Mutta tämä on kuin valtava vitsi- valtava, toimiva vitsi. Joku ehkä pitää tätä naurettavana pelleilynä- voi miten säälin ihmistä, joka näin ajattelee. Elämä ei ole niin vakavaa- ja parhaat naurut saa nauramalla itselleen! Kiitos tämän videon, tässä maailmassa on hieman enemmän naurua.

EDIT 8.3. Tämähän on loistava video tälle päivälle- hyvää naistenpäivää ihmiset!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

"Oh no.. the reborn of modern jazz"

Reissussä rähjääntynyt, flunssainen, väsynyt, köyhtynyt ja ikionnellinen Pepperinne on palannut Helsingistä! Matka alkoi lauantaina Tampereelle, ja sieltä sunnuntaina Helsinkiin ja maanantai-iltana yöjunalla takaisin kotiin. Väsyttää, mutta en kadu mitään. Sainhan kokea yhden tämän maailman ihmeistä- We Will Rock You-musikaalin.
  Tiesittekö, että Daily Mail, tuo brittiläinen pieni päivänsäde, kirjoitti musikaalista, että "Ben Elton [musikaalin käsikirjoittaja] pitäisi ampua tästä hyvästä"? Tämähän oli jo lupaavaa- jos Daily Mail sanoo jotain surkeaksi, se todennäköisesti on jotain todella loistavaa!
  Ja niinhän se olikin. WWRY oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Juoni kulki jouhevasti, mikään ei tuntunut väkinäiseltä, huumori kukoisti ja, tottakai, musiikki oli mitä täydellisintä. Oli suuri häpeä, että katsomo oli vain puolillaan- järjestäjiltä oli suuri virhe järjestää niin monta näytöstä. Ei Suomessa yksinkertaisesti riitä yleisöä viikon ajaksi!
  Kaikista hämmentävintä musikaalissa oli ehkä juuri se jouhevuus, jolla tutut kappaleet oli saatu sopimaan juoneen ilman, että juoni kärsi keinotekoisuudesta. Ben Elton todellakin osasi hommansa. Kappaleista löysi aivan uusia syvyyksiä ja merkityksiä, kun ne liitettiin uuteen kontekstiin.
  Omaa suosikkikohtaustani en (yllätys, yllätys) osaa sanoa, mutta pidin ehdottoman paljon kohdasta, jossa päähenkilöt (Galileo Figaro ja Scaramouche) tapaavat baarimikon, joka kertoo heille legendan "suurista, loistavista tähdistä, jotka kutsuivat itseään nimellä Queen". Baarimikko näyttää Galileolle ja Scaramouchelle monta sataa vuotta vanhan videonauhan, joka on mikäpä muukaan kuin Bohemian Rhapsodyn musiikkivideo.
Galileo: "Wow, who were those beautiful girls singing so beautifully?"
  Kaikean kaikkeaan, jos joskus teille tarjoutuu mahdollisuus nähdä tämä spektaakkeli, tarttukaa siihen tilaisuuteen. Tätä ei kukaan varmasti tule katumaan- suosittelen!
  Mutta ei koko lomamatkani pelkkää Queeniä ollut, eihän?
Liar, liar, nobody believes you.
No hmh. Kyllä, eksyin Akateemiseen Kirjakauppaan. Voi, miten rakastan sitä paikkaa. Pienestä pitäen olen rakastanut kirjakauppoja. Kirjakauppaan meneminen on kuin menisi kotiin. Ja aina, kun löydän uuden elämäkerran, tai uuden fantasiaromaanin, tai jonkin klassikon, tuntuu, kuin tapaisin vanhan ystävän. Nytkin jouduin lähes raastamaan itseni irti paksusta opuksesta nimeltä "John Lennon Letters", puhumattakaan siitä kauniista valokuvakirjasta jonka päällä luki "The Great Pretender: Freddie Mercury- life in photograhps".
  Surku sentään. Niin monta jouduin jättämään taakseni. Lohdutuksekseni täytyy sanoa, että löysin mainion kirjan nimeltä Queen-Complete Works jossa valoitetaan taustoja IHAN jokaiseen Queenin kappaleeseen. Ainut vika, mikä tässä on, on se, että kirjailija on kirjoittanut Farrokh Bulsaran sijaan Farookh Bulsara- pikkumoka, mutta toisaalta aika noloa..
  Sen LISÄKSI tottakai pakollinen visiitti Fazerin Musiikkiliikkeeseen, tuohon musiikkitaiteen Mekkaan. Yksi nuottikirja sieltäkin löytyi- niin, aiheena QUEEN.
  Ja jos nyt sanon, että ostin vielä Queenin News Of The World-albumin, pidetäänkö minua ihan täyskahjona? Todennäköisesti. Ja todennäköisesti en edes välitä siitä!
  Positiivinen yllätys Tampereen levykauppa Swamp Musicissa oli Paul McCartneyn albumi Chaos and Creation In The Backyard. Swamp Music oli loistava paikka- suosittelen, jos joskus satutte Tampereelle!
  Eli nyt olen köyhä, väsynyt mutta onnellinen. Tähän on aika hyvä lopettaa vai mitä?
P.S. Kiitos uudelle seuraajalleni- tervetuloa Sofia! :)
P.P.S. Lisään tähän kuvat myöhemmin- nyt en saa niitä ladattua!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Their Majesty-Queen!

Minne helmikuu meni? Vastahan oli ystävänpäivä- minne tämä aika ryntäilee? Huh. Tiedättekö muuten mikä päivä tänään on? 1.3.- epävirallinen juhlapäivä, jolloin kaikki tämän blogin lukijat voisivat kohottaa ainakin vesilasin sen tosiseikan kunniaksi, että 42 vuotta sitten muotoutui lopullisesti yksi populaarimusiikin vaikutusvaltaisimmista ja kummallisimmista kokoonpanoista- no, kyllä te tämän arvaatte. Heidän majesteettinsa Queen!
Fakta jota et ehkä tiennyt: tämä kuva on Queenin Suomen vierailulta
vuodelta 1974.
Queen. Mitä teille sanoo sana "Queen"? Minulle se on heittäytymistä- vapautta, huumoria ja uskaltamista. Olisiko ilman näitä ominaisuuksia tästä bändistä tullut näin hulppeaa? Ilman puhdasta hulluutta ja riskinottoa- voiko ilman niitä pärjätä, jos todella haluaa saavuttaa jotain? En usko. Queen uskalsi. Queen heittäytyi- rikkoi vanhat käsitykset hittibiisin pituudesta ja lavakarismasta. 
Ja tämä on se nimenomainen syy, miksi kunnioitan näitä miehiä niin paljon. Ei se ole pelkkää lyriikan ja soitannan palvontaa- sitäkin, mutta se henki, tiedättekö, se henki, että "kokeile. Ehkä se menee persuuksilleen, mutta ainakin yritit", on se, mikä sai minut ostamaan ensimmäisen Queen-levyni- melko tarkalleen vuosi sitten! 
Mutta ei pidä väheksyä sitä tosiseikkaa, että Queenin jäsenet ovat ehdottomasti taitavimpia muusikoita, mitä maa on päällään kantanut. Ja minusta on suuri vääryys, että muut kolme jäävät niin karusti Freddie Mercuryn varjoon. Tätä on turha kieltää: minulla on Queen kalenteri, ja noin puolet kuvista ovat Freddien yksittäiskuvia ja puolet yhteiskuvia- mutta muista jäsenistä yksittäiskuvia on turha kaivata.
Kun kuitenkin muistetaan se, että Brian May rakensi itse oman kitaransa, jotta saisi siitä juuri oikean soundin, ja todellakin rakensi sen oman soundinsa. Kun kuitenkin muistetaan, että Roger Taylor, tuo pieni, kaunis ja vaalea mies, jota ei ehkä kovaksi rock-hemmoksi luokittelisi, vetäisee valtavan rumpusoolon ja falseton päälle. Kun muistetaan, että John Deacon, hiljainen ja ujo kaveri, hallitsee soittimensa paremmin kuin kymmenen huippuluokan kitaristia yhteensä, ja joka loi pari Queenin suurinta hittiä.
Ja legenda jatkuu yhä. Ylihuomenna pääsen itse nauttimaan Queenin musiikkiin perustuvasta musikaalista. Queenin Greatest Hits II on yhä Suomen kaikkien aikojen myydyimpien ulkomaalaisten albumien ykkönen. Queenistä tehdään leffaa, Freddiestä kertova dokkari ilmestyi hieman alle puoli vuotta sitten, ja tänä vuonna suunnitellaan myös Queenin vuoden -74 Rainbow Theaterin konsertin julkaisemista DVD:llä. 
Eivätkö nämä osoita, että Queen ei ollut mikään pikkujuttu? Todellakin osoittavat.
Lopuksi, saatte vaipua nauttimaan parista live-esiintymisestä. Oma lempparini Queenin konserteista on Rock Montreal vuodelta -81 sen hulppean laadun vuoksi, joten saatte siitä kaksi makupalaa ja lisäksi pikkusilmäys Live At The Rainbowista. Ei, en linkkaa Live Aidin esiintymistä, koska se olisi extravaganzablogilleni aivan liian mainstream! Bon appétit!